Näin joulua odotellessa on jälleen hyvä aika muistella menneitä.
Meillä ikäihmisillähän on jäljellä enään vain muistot.
Kaikki muuttuu niin nopeassa tahdissa, että mukana ei tahdo pysyä, ei sitten millään.
Toista oli ennen.
Ei ollut kännyköitä ekä digivempaimia. Kun mennään tarpeeksi taaksepäin, sanotaan nyt vaikka meidän 70 ikäisten nuoruusvuosiin, ei ollut televisiotakaan, puhumattakaan Flora-margariinista.
Hyvin kuitenkin tultiin juttuun. Elämä oli kaikin puolin leppoisempaa.
Esa Pakarinen lauloi eräässä renkutuksessaa jotenkin seuraavasti: "kyllä elämä on mälsää, toista oli kuuskytkuus, kun rokki oli aivan uus".
Se rokki taisi olla jonkinlainen vedenjakaja. Siitä alkoi tämä helvetillinen meno.
Sitä ennen keinuttiin tanssilattiallakin tunnelmallisten slowfoxien tahdissa.
Minulla on teini-ikäisiä lastenlapsia. Kun tässä päivänä muutamana kysyin heiltä, mitä he toivovat joulupukilta, niin vastaus oli, en mä tiedä.
Niin on kyllästetty tämä nukynuorisokin kaikella mahdollisella krääsällä, että ei paremmasta väliä.
Toista oli silloin joskus 1940-luvulla. Kaikesta oli puutetta.
Mutta ei nyt mennä tämän pidemmälle muisteluissa.
Annetaan muillekin tilaa kertoa muistojaan näin joulua odotellessa.
Meillä ikäihmisillähän on jäljellä enään vain muistot.
Kaikki muuttuu niin nopeassa tahdissa, että mukana ei tahdo pysyä, ei sitten millään.
Toista oli ennen.
Ei ollut kännyköitä ekä digivempaimia. Kun mennään tarpeeksi taaksepäin, sanotaan nyt vaikka meidän 70 ikäisten nuoruusvuosiin, ei ollut televisiotakaan, puhumattakaan Flora-margariinista.
Hyvin kuitenkin tultiin juttuun. Elämä oli kaikin puolin leppoisempaa.
Esa Pakarinen lauloi eräässä renkutuksessaa jotenkin seuraavasti: "kyllä elämä on mälsää, toista oli kuuskytkuus, kun rokki oli aivan uus".
Se rokki taisi olla jonkinlainen vedenjakaja. Siitä alkoi tämä helvetillinen meno.
Sitä ennen keinuttiin tanssilattiallakin tunnelmallisten slowfoxien tahdissa.
Minulla on teini-ikäisiä lastenlapsia. Kun tässä päivänä muutamana kysyin heiltä, mitä he toivovat joulupukilta, niin vastaus oli, en mä tiedä.
Niin on kyllästetty tämä nukynuorisokin kaikella mahdollisella krääsällä, että ei paremmasta väliä.
Toista oli silloin joskus 1940-luvulla. Kaikesta oli puutetta.
Mutta ei nyt mennä tämän pidemmälle muisteluissa.
Annetaan muillekin tilaa kertoa muistojaan näin joulua odotellessa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
foxi tai tango mieheni kanssa...
(Kaikenlaiset jenkat ja polkat, valssit ja humpat ---niitä en toivo,)
mutta foxit, nopeatkin ja hitaat, sekä tangot, ja sen ihanan, komean miehen läsnäolo, hänen hyvyytensä, se säteily, mikä hänessä oli...
Parasta, mitä olen maailmassa saanut kokea, pitkä hyvä avioliitto, lapset ja heidän lapsensa...
"Elämältä kaiken sain..." en voi pyytää mitään enempää.
Paitsi, ettei hän olisi saanut sukunsa syöpää.
Nii-in, ennen oli ennen ja nyt on nyt. Ajattelen aamun sinistä hämärää tuossa 8-9 välillä,kuukin yrittää näyttää varjoaan pilvipeitteen takaa. Joulua kohti olemme kovaa vauhtia menossa.
Aivan samoilla linjoilla on myös lapsenlapseni. Kysyessäni tytöiltä mitä haluatte joululahjaksi, vastaus en mä tiedä, ootas mä ajattelen. Sitä ajatusta tässä ny odotellaan.
Muistan lapsuudestani -40 luvun loppupuolen jouluja. Lahjat olivat vaatimattomia ja vähäisiä. Pässinpökkimät isomummon kutomat harmaat villasukatkin oli haluttuja joululahjoja.
Joskus sattui että joulupukki oli niin "väsynyt" että sammahti kerrankin pitkin pituuttaan pirtin lattialle. Ilmeisesti joka talo tarjosi juhlaryyppyjä pukille.
Parasta on muistot jouluaatosta ja jouluaamusta.
Aattoillan suussa menimme me "tytöt" savusaunaan ja löylyttelimme ja välillä kipaisimme tekemässä enkelin kuvia lumihankeen ja voi sitä riemua. Alman oli vaikea saada meitä lopettamaan enkeli leikki. Saunan eteisessä, huh kylmässä puimme vaatteet ylle.
Tukka jäässä juoksimme pirttiin huopatossut jalassa jossa aidot kynttilät loivat valoaan kuusen oksilla.
Illalla oli tuotu tupaan lämpiämään karhun talja,vällyt ja hevosloimi. Aamulla herätys klo5. Nopeasti suuhun kinkkuvoileipää ja maitoa. Piti ehtiä joulukirkkoon joka alkoi jo klo 7.
Hevosella aisakello, komeat suitset ja juhlavaljaat. Hevonen oli se talon paras liinakko Ilo.
Sinne takapenkille vällyjen väliin isompien jalkoihin istumaan josta oli somaa tirkistellä kirkasta tähtitaivasta ja lumivaipassa uinuvia havupuita. Arvuuttelimme sisaren kanssa mitä eläintä puut muistuttavat. Välillä lauloimme joululauluja koska matkaa oli 6km. Isä ja kuski istuivat kuskipukilla turkit ja karvahatut päällä.
Juhlallista oli istua joulukirkossa kuulla joulun sanomaa ja laulaa jouluvirsiä. Hevonen odotteli puomiin sidottuna, selässä hevosloimi ja edessä heinätukko. Kotimatkalla oli se tavanomainen kilpa-ajo, kenen heppa oli nopein ja parhailla aisakelloilla varustettu. Riemuista oli meno jouluaamun sinisessä hämärässä.
Mieleessäni on lapsuuden joulutunnelma, sen aistin vieläkin miltei käsin kosketeltavana ja jonka joka joulu haluaisin kokea samanlaisena.
Valitettavasti voin vain muistoissani palata lapsuuden jouluihin ja sen tuomaan tunnelmaan.
runon,
jonka esitin joulun alla "yhteisellä tunnilla", lauantain viimeisellä oppitunnilla, jolloin esitettiin omaa ohjelmaa.
Runosta innostui opettajani, koulun johtaja, joka pyysi minua esittämään runon koulun joulujuhlan avaukseksi tervehdyspuheen paikalla ja asemasta, minun olisi vain opeteltava se ulkoa. Runo oli pitkä, ja sain kotona esitysohjeita.
Joulujuhlassa olivat kaikki luokat ja paljon vanhempia. Jännitti, kun heti jouluvirren jälkeen nimeni sanottiin ja mennessäni eteen näin vain himmeänä sen ihmispaljouden, takana innokkaat kasvot, äitini soikeat kasvot hämärässä, niiasin,( runolla ei ollut nimeä, eikä kirjoittajaa), mutta esitin sen niin kuuluvasti kuin minua oli neuvottu. ~~"SYTTYNEET ON JÄLLEEN JOULUVALOT..." ~~ Sen piti kuulua sinne taakse asti. Takimmaiseen penkkiin saakka.
Minua kehuttiin ja kiiteltiin sen jälkeen koulussa ja kotona.
Se oli ennen oppikouluikää.
tuosta äitini kirjoittamasta runosta, mutta hyvällä tavalla. Tuli hyvä olo.
Samassa joulujuhlassa olin myös suojelusenkelinä. Äiti oli tehnyt ikkunaverhoista enkelin vaatteet ja myöskin siivet olivat äidin valmistamat. Siinä kädet suojeltavan päällä vaakasuorassa esitin laulun. "Jäinen, kylmä, kova maa peittyy untuvilla..."
Kaipa esivanhuutta tämä muistelu? Vai mitä sanot?
... on ihana vaeltaa. Ja pitää olla kiitollinen, että vielä muistaa. -
Muistamattomuuttako itselläni jo, vai olinko niin pieni vielä silloin, kun reellä joulukirkkoon mentiin aisakellon helkkäessä... Tuttu mielikuva kuitenkin. Taloon kertyi joulun ajaksi paljon väkeä, saattoi olla, että kirkkorekiin me lapset emme mahtuneet enää. Tapanina sensijaan ja jalaksillakin keikkaroiden.
Tässä on nyt vähän surullinen muisto,
mutta tosi asia.
Oli jouluaaton-aatto, menin äitini kanssa kun hän meni viemään joulupullaa erääseen mökkiin.
Siellä emäntä pesi lattiaa,ja vieressä leikki noin 5 vuotias lapsi.
hänen äitinsä tönäisi häntä ja sanoi lapselle, että aina sinä olet minun tiellä.
Niinpä lapsi meni eteisen kynnykselle istumaan
ja kysyi äidiltään, Äiti olenko minä taivaassakin sinun tiellä. Meni vähän aikaa
tyttö istui hiljaa paikallaan,kunnes kaatui siitä lattiale, eikä enää vironnut.Että sellaisen joulumuiston sain silloisesta jolusta.
Eihän siitä enää joulua saanut tekemälläkään.
muisto tuollainen.
Minulla on kouluajoilta muistoissa joka ainoa koulun joulujuhla 6-luokkaan asti,aina enkelinä.
Kevätjuhlissa jokin prinsessa tai keiju.
Minulla oli pitkät luonnonkiharat"riipparullat"
Sitten menin ammattikouluun siellä ei tarvittu enää enkeleitä.
Taisit muori67 olla sitten, kuten ihailemamme Schirley Temple rullineen?
Minulla vain riippui pitkälle lapaluiden päälle.
En itse tykännyt yhtään .
ihanasti tuosta menneen ajan joulusta. Oli kuin joulu mummolassa siihen vanhaan hyvään aikaan.
Tuon kirkkomatkan hevosen reessä muistan kuin eilisen päivän. Tähtikirkkaana pakkasaamuna. Taisi olla silloin aina jouluna pakkanen.
Harmi vain, että nykyajan lapset eivät saa kokea tuota tunnelmaa. He jäävät paljosta paitsi.
Lapsuuden joulut palaavat mieleen näin iäkkäämpänä yhä useammin. Puutetta oli, mutta vanhemmat yrittivät parhaan taitonsa mukaan saada kotiin joulun tuntua ja tunnelmaa.
Kuusi roikkui katossa, koristeinaan sinirstilippu-nauha, puiset karamellit kauniissa papereissa, ja aidot kynttilät pidikkeissään.
Kaikkina jouluina ei ollut edes omenia. Silloin kun niitä oli, sidoimme kukin lapsi omamme kuusen oksaan koristeeksi, ja söimme kun halu kasvoi tarpeeksi isoksi.
Nuoruus. Ne foksit ja tangon taivutukset, ensimmäiset ihastumiset ja rakastuminen! Kuinka kipeää teki pettymys, kuinka katkeraa oli jäädä toiseksi ihailemansa valitessa joku toinen... niitä tunteita eli silloin niin vahvasti ja aidosti, kuin koko elämä olisi ollut kiinni yhdestä pettymyksestä tai ihastuksen luomasta katseesta, ehkä salaisesta, pikaisesta suukosta joka oli märkä ja arka.
Nuoruus, aika jolloin vanhemmat yrittivät puhua järkeä päähän, varoitella ja valvoa menemisiä... ja niinhän me omien lastemmekin kohdalla teimme... sukupolvesta toiseen, vanhempi kasvattaa, varoittaa ja vahtii!
Nuoruus, kun vihdoin kohdalle osui se tosi rakkaus, kaiken voittava, kaiken omistava, tunne joka vei järjen ja otti kaiken. Oliko se lopulta oikea, oliko se vain keino päästä pois vanhempien valvovien silmien alta, päästä naimisiin, omaan kotiin, omaa perhettä perustamaan?
Moni onnistui solmimaan kestävän liiton vaikka pohja olikin joskus heikko. Kuinka meidän ikäluokkamme kohdalla mahtaa olla, onko enemmistä liitoista kestänyt... kaikesta huolimatta.
Meille, -30 ja -40 luvun lapsille joiden nuoruuden parhaat vuodet olivat siellä jossain seuraavilla kymmenillä, meille ei kaikki ollut niin valmista, kaikkea ei saanut mitä halusi, mutta olemmepa selvinneet.
Nyt on tarjolla sellaistakin mistä emme ehkä mitään ymmärrä, kaikessa emme pysy mukana, mutta onko se niin tarpeelista.
Nythän riittä jo se, että olemme sinut itsemme kanssa ja osaamme elää murehtimatta siitä mitä olisi voinut olla, sillä nuoruus ja eilinen menivät jo, huomennakin syntyy muistoja joita ei voi olla keräämättä elämän kuvakirjaan entisten jatkoksi.
Sepä oli erikoinen ratkaisu. En ole ennen kuullut. Eikö se heilunut, ja eikö ollut vaara, että kynttilöiden liekit aiheuttavat tulipalon? Toisaalta tietysti siihen aikaan osattiin elää elävän tulen kanssa. Tulen oikea käyttäminen oli jokaisella selkäytimessä. - Toisin se on nykyään.
Siihen aikaan jokainen tiesi, missä vaiheessa uunin pellit voi sulkea, jottei tule häkää. Joulukuusessa oli elävien kynttilöiden seurana pumpulikoristeita. (Tosin meillä ei ollut, vaan käytettiin vahvaa suolaliuosta antamaan lumen ja kuuran tuntua kuuseen. Kun suola kiteytyi, niin se kimalsi kauniisti.)
Vanhempani ostivat kuuseen sähkökynttilät vasta 60-luvulla. Ne olivat itä-saksalaiset ja paljon, paljon kauniimmat kuin nykyiset. Niitä vain ei enää saa mistään. Ne, joilla sellaiset on, varjelevat niitä kuin pyhäinjäännöstä. - Mahtaako kukaan muistaa näitä itä-saksalaisia kuusen sähkökynttilöitä? Niissä oli korkea, n. 10-senttinen, kynttilän muotoinen lamppu, jonka alaosa oli maalattu kellanvalkoiseksi. Ne eivät olleet liian kirkkaita, vaan ne valaisivat kuusta lempeällä tavalla, ja maalattu alaosa kuulsi kauniisti. Merkillistä, ettei mikään nykyinen valmistaja ole ottanut niitä tehdäkseen.
Aloin muistella lapsuuteni ensimmäistä kuusijuhlaa.
Olin kova esiintymään kaikissa tilaisuuksissa, kun en osannut ujostella mitään.
Koulussa sitten minun piti harjoitella
laulu ja esiintyä tonttuna.
Mutta siihen minulla sitten meinasikin tulla toppi,kun ei ollut harmaata villa nuttua ja
pitkälahkeisia villahousuja.
Tonttunaamarin äiti teki itse, ja yhtenä yönä oli aloittanut tekemään harmaata villa nuttua
ja sisko teki ne housut. Ja tulihan se toppi sitten kuitenkin.
Sitten meillä oli illalla koululla se kuusijuhla, lähdettiin hevosella ja istuin
siinä reessä sitten, ja minulla tuli uni, enkä jaksanut mennä sisälle luokkaan ollenkaan.
Sitten vain hevonen käännytettiin takaisin kotiinpäin ja voi mikä kiukuttelu oli aamulla kun heräsin sitten vielä opettaja tuli käymään ja sanoi että vielä hän sinut näyttelemään päästää.
Häpesin sitten hirveästi, kun koulu alkoi uudenvuoden jälkeen, kaikki tiesivät koulussa että olin vain nukkunut reessä.
Kerroin tuossa jo koulun joulujuhlasta, kun olin 7 vanha ekaluokkalainen.
Mutta lapsuuteni joulusta ensimmäisen muistan sen kun lentokone lensi ylitsemme, oli nimittäin sodan aikaa.
Minä juoksin puun alle piiloon ja kun palasin niin oli joulupukki käynyt, ja sai ison räsynuken jolla oli kipsinen pää.
Se oli mahtava lahja siihen aikaan,äiti oli sen itse tehnyt pään hän oli jostain ostanut.
Se kainalossa sitten koko joulun katselin taivaalle josko lentokoneita näkyi,pelkäsin niitä aivan tuhottomasti.