Kostautuuko menneisyys?

Vieläkö sitä läskiä on paljonkin jos on, niin kannattaa laihduttaa ja lisätä liikuntaa. Tolla voi olla tosi paljon myönteisiä vaikutuksia mielenterveyteen. Muuten täytyy tokasta, että on sullekin sattunut. Karmeeta miten omat vanhemmat ja sukulaiset voi tehdä tolleen. Siis tosi vastuutonta!!!!! Menneisyys pitää hyväksyä eikä siitä kannata ottaa stressiä, vaikka se voi jossain vaiheessa iskeä todella kovaa niin kuin minulla kävi, mutta minulla on aina ollut todella hyvät vanhemmat ja se on helpottanut asioita.

pitää pysyä erossa typerysten seurasta. Aloita siis tosiystävyyden etsintä.

mennä keskustelemaan vaikka mtt:hen. Menneisyyden ikävyydet voi, ja usein jossain vaiheessa elämää romahduttaakin. Itelleni kävi näin. Olihan siihen syynä myös vaikea ihmissuhde. Mieltä painavista asioista kanttaa mennä juttelemaan, ennen kuin ne masentaa toimintakyvyttämäksi.

Ihmisissä on aina v:mäisiä ääliöitä. Itse ratkaisin tuon haukkumis- ja moppaamisongelman opettelemalla sanomaan todella pahasti takaisin ilkeille. Harjoittelin peilin edessä. Olin suorastaan tyrmistynyt kuinka se tehosi ilkeisiin ihmisiin. Töissä esim. eräs pääaaukoja on nykyisin niin mielinkielin, että oksettaa. Ilkeällä ihmisillä on usein huono itseluottamus ja sitä kohotetaan moppaamalla heikompia.

Opettelin myös, että kukaan toinen ihminen ei saa olla niin tärkeä, että sen perään pitää itkeä ja vinkua. Yksin sä olet lopulta tässä maailmassa.
Itse olen löytänyt elämään kaverita koirista ja hevosista.

Itse olen n. 30-vuotias tällä hetkellä.
Mullakin takana sellainen elämä, että yhä edelleenkin kärsin vaikutuksista.
Mulla ei ollut ylipaino-ongelmaa, mutta olin arka tutustumaan toisiin lapsiin ja vetäydyin ennemmin sivulle. Myös koin vaikeaksi tutustua luokkakavereihin, tuntui ettei mua hyväksytty joukkoon. Ala-asteen loppuvaiheessa kiusaaminen äityi pahaksikin. Aina välillä valitin opettajalle ja asiaa vatvottiin aikansa, niiden palatessa sittemmin samaan pisteeseen jälleen.
Pahimmillaan mulla ei ollut ketään ystävää yhdessä vaiheessa, vaan kaikki hyljeksivät.
Yläasteelle siirryttyäni luokanvalvoja puuttui asiaan muutamassa viikossa ja piti koko luokan ollessa paikalla puhuttelun luokanvalvojatunnilla. Tytöt lopettivat, mutta pojat jatkoivat salassa opettajalta.
Seuraavana vuonna, kevään alkaessa, pojat ylittivät rajan ja eräällä tunnilla nimittelivät ja alkoivat jopa töniä mua sitten.
Opettaja ei yrittänyt tehdä mitään, vaikka näkikin mitä tapahtui!
Ystäväni suutahti opettajalle ja sanoi että etkö sä näe yhtään mitä täällä tapahtuu?!?
Siitä tulikin sitten isompi juttu. Mun rajani oli tullut totaalisesti täyteen vasta sitten ja tämän jälkeen joka ikinen kerta jos joku sanoi jotain, mulla nousi viha ja sanoin suorat sanat takaisin aina.
Itse voisin nähdä, että olin tosi arka ihminen ja toisten tallattavissa, alistuva ja liian kiltti. En oikein osannut luovia kaveruussuhteissa jne. Olin aika avuton puolustamaan itseäni, olin ns. heikompi yksilö.
Nyttemmin edelleen käyn läpi lapsuuden kokemuksia, jotka suljin sisälleni moniksi vuosiksi. Tavallaan vasta nyt kaikki kokemani vääryys on nousemassa pinnalle ja oirehdin niiden takia.
Eräs seuraus on se, että edelleen olen jokseenkin vetäytyvä enkä luota helpolla ihmisiin. Ystävystyn hitaasti, vaikkakin välillä saattaa tulla ihmisiä vastaan joiden kanssa synkkaa heti yhteen.
Ikuisesti muhun on silti painettu häpeäleima, sitä kannan sielussani.
Enää en myöskään halua pitää kenestäkään kiinni, jos joku haluaa kävellä ulos elämästäni, niin kävelköön. Mä en takaisin itke. Tiedän, et jokainen meistä loppujen lopuksi on yksin tässä maailmassa.
Onhan mulla jokunen ystävä, joista toisiin oon enemmän yhteydessä ja toisiin taas harvemmin. Ainakin mut on koulutettu kovalla kädellä siihen, et mitä on olla hyljätty.
Olen ehkä epäsosiaalinen luonne sillä tavalla, etten ole mikään "seurapiiri-ihminen" joka lässyttää tyhjiä, vaan mulla on lähinnä vain "oikeita ystäviä" jotka ymmärtää mua ja on vaikea kuvitella, että he yhtäkkiä hylkäisivät mut. Inhoan teennäistä elämää, enkä varmastikaan pärjäisi jonain ns. "seuraneitinä" jonka ympärille kaikki kokoontuvat. Mä vaan olen tällainen omanlaiseni, joka viihtyy hyvin omissakin oloissaan enkä ole semmoinen laumasielu.
Onkohan laumasieluilla oikeasti omia ajatuksia tai mielipiteitäkään?
Vähän vaikea on tässä itseään luokitella, mutta varmaankin mut on tähän muottiin sullottu. Olen hiljaisempi ja viihdyn pienemmissä porukoissa. That's it! Ja aitojen ihmisten seurassa!