Alkuraskauden valtava epävarmuus!

Minulla on ollut keskenmeno tuossa aikaisemmin tänä vuonna. Nyt olen uudelleen raskaana. Pelko on valtava ja jatkuva. Olen kaksi kertaa nähnyt toukan ultrassa, viimeksi tänään (jolloin se jo heilutteli käsiä ja jalkojaan. Silti pelko hiipii takaisin mieleeni. Luulen, että pelko keskenmenosta katoaa vasta, kun vauva on syntynyt.

Itse tunnen myös, että olen menettänyt jotain, mitä raskauteen kuuluisi. Edes mieheni kanssa emme ole puhuneet tästä raskaudesta vielä sanaakaan.. edes keskenämme =(. Toisaalta olen myös myöntynyt siihen ajatukseen, että en voi näille peloilleni mitään. Itse varasin neuvolan vasta nyt, kun olen jo viikolla 10. Neuvolassa olivat kovin ymmärtäväisiä, sillä onhan minulla taustalla km.

Toisaalta.. km:t ovat kovin yleisiä. Jos alkuraskauden keskenmeno sattuu omalle kohdalle, sille ei voi mitään. Sitä ei voi ehkäistä millään, ei estää eikä aiheuttaa. Joten... kannattaa ottaa päivä kerrallaan. Muutakaan et oikein voi.

Itse olen kanssa samassa tilanteessa. En tiedä, auttaako tää nettipalstojen lukeminen ;-), mutta ihan lohduttavaakin tietoa olen löytänyt. Olen myös koittanut puuhailla mahdollisimman paljon jotakin ajatuksia harhauttavaa, jotta en ehtisi murehtia liikoja.

Meillon takana jo pidempään jatkunut yritys ja melko monenlaista kremppaa, niinpä olen oikeasti aika peloissani, mitä nyt voisi mennä vikaan. Koitan nyt vain ajatella myönteisesti, että onhan jo pelkkä plussa merkki siitä, että jotakin toivoa sittenkin on.

Keskenmenot ovat tosi yleisiä, vaikkei niistä usein puhuta. Onneksi iso osa sellaisen kokeneista kavereistani on myöhemmin onnistunut. Eli vaikka sitä on vaikea hyväksyä, kait tämä kuuluu naisen elämään ;-).

Tsempppiä!

Nyt ole rv. 15, ja odotan myös esikoistani. Minusta alkuraskaus oli todella hirveää. Olin tosi epävarma, itkin, huusin, luulin että ihmiset puhuvat minusta pahaa, yms. Ihan kuin minulla ei olisi ollut lainkaan itseluottamusta. Mutta nyt nuo olot ovat alkaneet helpottaa ja niin kirjan mukaan pitääkin. Minulla oli vielä tilanne, että olin aloittanut uudessa koulussa ja lukea piti koko ajan eikä mitään jäänyt päähän.

Noh.. Kun pääsin rv. 12 alkoi keskenmenon pelko helpottamaan. Nuo viikot tulevat sinullekin pian eteen. Koita kestää alkuraskauden aiheuttama tuska. Kun olet pitemmällä, osaat jo nauttia raskaudesta ja ymmärrät että se on edes tapahtunut sinulle. Ei ne lapset ihan turhasta ulos tule. Kyllä niillä yleensä on jokin kehityshäiriö jos tulee ulos. Eikä mulla ole tutkimustietoa, mutta yleensä ekat lapset syntyvät tähän maailmaan. Nuorilla kun on niin pieni riski saada vammainen lapsi. Tsemppiä.

Minulla oli ihan sama juttu. Alkuraskaudesta pelkäsin koko ajan, että saan keskenmenon. Välillä sain työnnettyä pelon pois mielestä, mutta siltikin se oli aika pinnalla koko ajan. Itse odotan esikoista ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Keskenmenoa en onneksi koskaan ole joutunut kokemaan. Äitini oli kuitenkin paljon tukena ja kannusti minua. Pelostani huolimatta aloin hankkia vauvalle tarvikkeita jo kun raskausviikkoja oli takana 16. Itkin monta kertaa äidille, että mitä jos se vauva kuoleekin ja on hankittu vaunut ja muuta tavaraa. Äiti sanoi ettei sellaista saa ajatella ja sehän olisi sama asia kun sitten vauvan syntymän jälkeenkään ei uskaltaisi hankkia mitään, voihan se vauva kuolla sittenkin. Tuo ajatus auttoi minua jonkin verran. Mutta vieläkin, vaikka raskausviikkoja on takansa jo 37 1, välillä tulee pelko, että mitä jos vauva kuolee mun mahaan. Kaverin siskolle on käynyt niin, että hänellä ihan yhtäkkiä vain vauva kuoli mahaan. Oli ollut neuvolassa ja ensin oli kuulunut sydänäänet ja yhtäkkiä ne olivat lakanneet, passitus heti sairaalaan, jossa vauva todettiin kuolleeksi. Tuo tapaus on nyt oman raskauden aikan pyörinyt tosi paljon mielessä. Olen miehellekin sanonut, että kun odotan tuota vaavia niin minä ainoastaan pystyn huomaamaan tässä vaiheessa, jos sillä on joku hätä, koska se mun masussa on. Sitten kun vauva on syntynyt ja jos sillä olisi joku hätä niin muutkinhan huomaisivat sen. Mutta nyt olen yksin vastuussa vauvasta. Muutenkin kun tunteet heilahtelee laidasta laitaan ja sitten vielää tulee kaikenlaisia kammoajatuksia, niin onhan se aika raskasta. Tärkeintä on, että pystyy jonkun kanssa niistä asioista puhumaan eikä yksin niitä pelkoja pyörittele päässä. Minä olen puhunut miehen kanssa ja äitini kanssa ja olen neuvolassakin peloistani puhunut. Halusin vain varoittaa, että voi olla, että nuo pelot eivät jää sinne alkuraskauteen vaan saattavat jatkua läpi koko raskauden. Jaksamista ja positiivista mieltä sinulle! Ja hyvää odotusta!

Eiköhän melkein jokainen odottava äiti pelkää jonkinverran keskenmenoa, tai ainakin tulee varmasti ajatelleeksi sen mahdollisuutta.
Itse pelkäsin ensimmäisessä raskaudessani keskenmenoa jonkinverran. Itseasiassa aika paljonkin:) Raskaus oli kauan ja hartaasti toivottu ja kun se oli totta, olin kovin huolissani uudesta elämästä sisälläni. Mutta yritin vaan olla rauhallisin mielin ja ajatella, että en pysty vaikuttamaan asiaan, muuten kuin elämällä terveellisesti. Lopun hoitaa luonto.
Kaikki sujui mainiosti, ja tuloksena on nyt reipas 1,4 vuotias pojan vesseli, josta tulee kesällä isoveli. (la 7.7)
Tämän toisen raskauden kanssa olen osannut ottaa jo paljon rennommin. On niin paljon puuhaa tämän esikoisen kanssa, etten edes ehdi murehtia ja ajatella liikaa pahoja ajatuksia:) hyvä niin!
Tottakai olen nytkin pelännyt ja ajatellut kauhulla keskenmenoa, mutta ei se pelkääminen auta asiaa kuitenkaan.
Sitten kun vauvan liikkeet alkavat tuntua, olo vasta on varmempi. Mutta silloin tulee huoli, jos jonain päivinä liikkeet ovatkin vähäisempiä... ;) Mutta niin kai se on, että äidin ainainen huoli lapsistaan alkaa heti kun testiin on ilmestynyt ne kaksi viivaa. Ja kestää varmasti loppuelämän:)
Mutta kaikkea hyvää raskauteesi. Koita vaan keksiä muuta ajateltavaa ja tekemistä. Ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta kuitenkin. Kyllä kaikki sujuu hyvin. Usko pois:)