"Sananvääntäjä"
Täällä me vain kykitään
ja väännetään maailman tappiin
Aloitimme puhumisen
jo äitiemme kohduissa,
Ennen valon näkemistä
kuunnellen pimeyden puheita,
Ja kun kaikki on sanottu
kaikki vanhat taiat taiottu,
sanat valuvat suista jälleen
verisinä rantuina.
R
Täällä me vain kykitään
ja väännetään maailman tappiin
Aloitimme puhumisen
jo äitiemme kohduissa,
Ennen valon näkemistä
kuunnellen pimeyden puheita,
Ja kun kaikki on sanottu
kaikki vanhat taiat taiottu,
sanat valuvat suista jälleen
verisinä rantuina.
R
Vastaukset 13
Vanhimmat
Verta.
Teen verilettuja.
Kukaan ei tule syömään,
sanovat vain yäk.
Verta.
Teen ruumiita.
Kaikki istuvat pöydän ääressä,
ilta varttuu, ruoka jäähtyy.
Ajan isäni polkupyörää
Isäni, Kostaja.
Kaadun maaha, ollen 666 uhri
Nousen maasta, laskeudun hautaan
Ollen 666 molekyylimoukarin,
pian hajoittama.
Haudassa, olen veressä,
rantu, ranta ja laineet.
Synnit. Taakat ja Valheet.
Lahja, lahjakkuus.
Kaikki se, jota minulle ei
suotu,
eikä sinullekaan.
Meidänlaisemme saastuttavat runouden.
Kun ihmiseltä jotain puuttuu,
siitä hän kovin toiselle suuttuu:
"Miksi et koskaan minulle mitään antanut,
mikset säkeittäin minulle lahjoja kantanut?"
Toinen silloin hänelle haastaa, vastaa,
katsoo hellästi kuin äiti lastaan:
"Kyllähän minä niin kovin sinua rakastin;
rakastin sinua niin että sinut elävältä pakastin!"
Sulle suuta suikkajaisin
vaikkois suu suen veressä
kuolapielet pielisessä
maan matosia manailisin
illansylin syömäjäisiin
aamuntyven taattovainaan
Jos kuolema on toinen nimesi
miksi rakastin sinua jo ennen syntymääni?
Elämä ei ole pelkkää
ruusuilla tanssimista.
Ei pelkkää juhlaa,
myös ruusuissa on piikit.
Nääs.
Ja älkää unohtako, että aurinko paistaa risukasaankin!
Simulaationa saavuin luoksesi kerran,
mutta elämää en mukanani tuonut.
Sinä paiskasit vastaan ynseän herran,
mietin kuka lie sellaisen sinusta luonut.
Sitten koitti jo arki ja havahduin vasta,
en ole ainoa riemua, iloa vailla.
Me toista moitimme kuin remuisaa lasta,
miks' emme tasatahtia askella unelmain mailla?
Taatontappo ei ole kummoinen juttu,
sen tiesi mies tiellä Paksujalan
kuin kertovi tarina tyhjiinkaluttu,
ja taas kuuntäyden uuden unen alan.
Silloin jalkapolku emon raiskaa
ja matkasauvan maahan paiskaa -
armaat Kostottaret, nyt sokaiskaa!
Ei niin pientä, ei niin kurjaa,
ei niin ankeaa, ei niin nurjaa,
ei mitään mistä en kertoisi tarua hurjaa.
Kaiken hyväksi käytän
ja sen myös sinulle näytän.
Jääkö jotain yli, eikö kaikki käy?
Höpönlöpön, talossa tässä ei tähteitä näy!
Ei koskaan lopu lorun loppu
hopotihoi on lirularulla juustokuuhun hoppu.
Työtäpäivää nelipolvet nelistävät
myötäpäivää vastapäivää veisaavat ja ylistävät,
juustokuulle ehostavat
maskaroineen tehostavat
puuteroidun naamataulun:
siitä alku uuden laulun!
Katkerat on sanat kateellisen,
mieltä myrkyttää aatokset parjaajan.
Toisilla on tahto, toisilla vimma,
toisilla kyky ja toisilla maltti.
Miksi mahtuis ei aalloille jokaisen pursi?
Ei purjehdi pursi.
Kuului vain pulskahdus
kun kivi pinnan mursi,
ja vielä toinen parahdus
kun uupui viime armahdus.
Vai heittikö joku leipää?
Kysymystä kysy ei pää,
vaan laki laineiden
on paeta aina keskiöstä,
vasta-aallon keskiyöstä
vala vannoa vaienneiden.
Tänään tätä ja huomenna muuta,
alkoikin tahti jo kuivata suuta.
Ei vaan lopu loruilut ikinä multa
vaikka saisin paketin paskaa sulta.
Mutta sua armahdan! Otan neuvosta vaarin,
kumoan toisaalle sanaisan laarin!
Ei kenenkään korvat kaikkea kestä,
ja korvat on pirun hankala pestä.
Jääös haltuun haltian ja peikon,
he sinusta tekee iloisen veikon.
Sit' en itse taida, en osaa, en malta
mua kiehtoo vain lorut ja sanojen valta.
Ei totuus kai sanoilla ikinä esiin änge,
ja jos tulis, sen suitsisin ja laittaisin länget.
Niin ois kaakki se laakista vainaa,
ei kukaan voi totuutta ratsuksi allensa painaa!
Totuus on henki, se on happi, se on verta,
tämän tietäen kuitenkin purjehdin merta.
Jollani kaadu ei vihaiseen lokkiin,
ei juoppoon kokkiin,
ei merenpeikkoon,
ei tuulenviriin heikkoon.
Runo tää on perseestä
ja nyt mua ei mikään lopettamasta estä?