Vaikea minä

Toisinsanoen tunteeni ovat kuolleet. Tiedän että sisimmässäni on huoli toisista, mutta aina näytän ulospäin jotain toista. Ihan kuin pelkäisin hoivan ja hellyyden ilmaisemista. Saatan joskus sanoa jonkun järkyttävän asian hyvin tunteettomasti. Jos joku itkee, vaivaannun ja tekee mieli sanoa että ryhdistäydypä nyt.

Joskus kun jokin asia ärsyttää niin paljon niin saatan muuttua kylmäksi monelle asialle. Silloin suustani ulos tulevat sanat ovat ystävällisiä mutta äänensävy on toisenlainen. Pelkään, että pienimmätkin empatianrippeet haihtuvat sisältäni ja tulen psykopaatin kaltaiseksi.

Ärsyttää hitauteni. En osaa käsitellä asioita siinä hetkessä vaan kaikki solvaukset otan itseeni ja ne myös pysyvät siellä.
Joskus minulle tulee sellainen lyhyt itkukohtaus ja raivokohtaus, joka todistaa etten ole tunnekuollut. Psykopaatithan eivät itke ja kadu.

Pienestä asti olen ollut ylikiltti ihminen joka välittää kaikista. Ja pahaksi onnekseni valitsin ystävikseni aina ne jotka hyväksikäyttää minua jollain tavoin. Minulla oli paljon hyviä kavereita mutta toisaalta myös niitä jotka etsivät heikot kohtani. Ystäväni näytti todellisen luonteensa jonka kanssa olin ollut monta vuotta. Hän kiristi ja kiusasi minua. Nyt tuntuu että saa riittää ja olen menossa väärään suuntaan asenteeltani.

Nykyään minulla on vain yksi hyvä ystävä, mutta hän on huomattavan narsistinen ja itserakas. Tuntuu kuin minä en olisi hänelle tärkeä, kunhan on vain joku jolle kertoa sydämen päällä vaivaavista asioista. Minä taas kerron elämästäni hyvin harvasanaisesti ja olen sosiaalisesti estoinen. Kun puhun, minut keskeytetään, kun en puhu, minua ei huomata. Aivan kuin olisin vain se joka palvelee muita eikä muuksi minusta ole.

Onko jollain samanlaisia tuntemuksia?