Hei,
kyselen nyt tässä että onko siellä ruudun toisella puolella muita, jotka kärsivät pakko-oireista tai pakkotoiminnoista tai jotka elävät sellaisen henkilön kanssa. Itse elän tällaisessa parisuhteessa ja haluaisin nyt kuulla kokemuksianne. Puolisoni toistaa samoja käyttäytymismalleja, mm. tarkistaa asioita moneen kertaan ja kaikki pitää olla järjestyksessä. Kokemuksia?
kyselen nyt tässä että onko siellä ruudun toisella puolella muita, jotka kärsivät pakko-oireista tai pakkotoiminnoista tai jotka elävät sellaisen henkilön kanssa. Itse elän tällaisessa parisuhteessa ja haluaisin nyt kuulla kokemuksianne. Puolisoni toistaa samoja käyttäytymismalleja, mm. tarkistaa asioita moneen kertaan ja kaikki pitää olla järjestyksessä. Kokemuksia?
Vastaukset 8
Vanhimmat
No joo, välillä minusta tuntuu, että esimerkiksi huoneeni ovi täytyy olla just tietyssä asennossa tai minä menen sen korjaamaan kohdalleen ja muuten en saa esim. unta kaaliin. Välillä puhelen yksikseni ja laulelen ja meuhkaan ihan sanoakseni hullun lailla, mutta se on kivaa kun ketään ei ole kuulemassa ja voi tehdä ihan mitä itseänsä huvittaa. Voi pomppia vaikka ihan munasillaan ja kiroilla ja kölliä sängyllä alastomana selällään tai niii...ihana mitä vaan kivaa, vaikka puhella omatunnolleen ja näkymättömille ystävilleen, joilta saa aina kaikkein parhaimmat vastaukset ongelmiinsa. En minä toki ihmistenilmoilla noin käyttäydy, mutta yksikseni.
En silti pidä itseäni hulluna vaan omalla tavallaan mielenkiintoisena persoonallisuutena. Ei sitä koskaan tiedä, mihin sitä itsensä kanssa vielä päätyy =) Tiedä vaikka pääsisi hullujen huoneelle. Heh heh!
Kuulostaa tutulta tuo puolisosi käyttäytyminen. Hellan levyt pitää tarkistaa moneen kertaan, pitkänkin matkan päästä pitää palata tarkistamaan menikö se ulko-ovi lukkoon ja sama juttu sisällä. Jos ovi jää auki niin jokuhan saattaa päästä sisälle ja kuulla kun lauleskelen yksikseni. Samaten myös kaikki tavarat pitää olla järjestyksessä - millilleen. Kaiken - tavaroiden ja minun - pitää olla puhtaita. Aika raastavaa tällainen.
Uskoisin että puolisosi on huomannut ongelmansa, mutta hän ei voi sille mitään, että kun se pakko tulee, niin asia pitää hoitaa tai ei saa mielenrauhaa. Yksi kikka mikä minulla on hiukan auttanut on sellainen, että jos vaikka pitää tarkistaa jokin asia, niin yritän lähestyä tilannetta eri tavalla kuin yleensä. Eli jos vaikka hellanlevyt pitää tarkistaa, niin en katso vain onko valo päällä vai ei, vaan painan käteni niille levyille jotta huomaan niiden olevan kylmät. Kun siihen kokemukseen saa enemmän aisteja mukaan kuin pelkän näköhavainnon, niin se jää paremmin mieleen, vaikkei muistamattomuudesta tässä olekaan kyse.
Puhu puolisosi kanssa jos et jo sitä ole tehnyt.
Keskusteltu on, niin keskenämme kuin mielenterveystoimistossakin. Olen ollut mukana seuraamassa näitä istuntoja, jotta pysyisin mukana puolisoni tilan muuttumisessa ja saisin enemmän tietoa pakko-oireista.
Luethan myös vastaukseni ruiskukalle...=)
Tuo otsikko: "Kerrasta poikki" on pakko-oireisiin ja niiden helpottamiseen keskittynyt asiallinen kirja.
Pakko-oireista on syytä pyrkiä pois, ne rajoittavat elämää, tekevät siitä kieroutuneen. Minusta ainakin on mieletöntä palata kaukaa kotiovelle tarkistamaan, tuliko ovi lukittua, kun tiedän, että epävarmuuden takana ei ole oikea huoli asioiden laidasta, vaan syvä sisäinen epävarmuus.
Ex-kumppanini kärsi pakko-oireista ja sitä kautta olen asiaan tutustunut. Suhde oli todella vaikea. Välillä piti pitää etäisyyttä ja välillä oli oltava lähellä. Mikään ei koskaan oikein sopinut. Mies vietti minuutti- ellei peräti tuntitolkulla aikaa tutkien hellan nappuloita, kiskoen töpseleitä irti seinästä, siirrellen tavaroita paikasta toiseen, maaten sänkyllä mietiskellen pakkoajatuksiaan, jne. Lopulta hän ei pystynyt enää hengittämään kanssani, sillä hänestä tuntui, että "imaisen" hänet itseeni. Hän pyysi minua poistumaan elämästään. Sen pituinen se.
Puolisollani ei oikeastaan ole kiinnostusta niinkään mihinkään töpseleihin / hellaan, vaan hän tekee asioita mielessään ja pyrkii täydellisyyteen. Hän sanoo suurimman osan ajastaan menevän jonkun pakko-oireen miettimiseen ja tekemiseen päänsä sisällä. Jotain pahaa tapahtuu, jos ei näitä tee.
Hän söi Seroxat- nimistä lääkettä muutaman kuukauden, mutta niillä ei juurikaan ollut muuta vaikutusta kuin rasittavat sivuvaikutukset. Nyt ovat vieroitusoireet päällä lääkkeen käytön lopettamisen johdosta ja ne ovat yllättävän vahvat; pahaa oloa, päänsärkyä...
Kirja ei ole vielä tuttu, mutta tarkoituksena olisi se lukea. On rasittavaa seurata vieressä, kun toisella on paha olo eikä itse voi tehdä mitään.
Valitettavaa, että suhteesi päättyi. Ex-kumppanisi olisi ollut syytä hakeutua hoitoon. Saisi ainakin puhua oireistaan ja kokeilla lääkitystä, josko elämä helpottuisi. Exäsi kuulostaa jo todella vakavalta tapaukselta. Sitähän tuo sinänsä on, että tekee itselleen elämän kamalan vaikeaksi.
Exäni kävi kyllä hoidossa ja kokeili vaikka mitä lääkkeitä. Mistään ei tuntunut olevan apua. Hänellä oli myös pakkoajatuksia, pakkorukouksia ja kieroutunutta seksuaalisuutta. Välillä hän uskoi minun olevan hänen jatkeensa, ts. hän katsoi oikeudekseen ruveta päättämään jopa sellaisia asioita, kuinka paljon syön.
Oli raskasta, mutta yritin antaa kaikkeni. Kuitenkin tällaisissa tapauksissa ulkopuolisen mahdollisuudet tehdä jotakin asian eteen ovat aika vähäiset.
Näin jälkeen päin ymmärrän, miten vaikea elämä hänen kanssaan olisi ollut. On siksi hyvä, että hän halusi lopettaa suhteen, muuten tuntisin varmasti jonkinlaista huonoa omaatuntoa sairaan jättämisestä yksin ongelmiensa keskelle. Meidän tapauksessa ei ollut mahdollisuutta jatkaa (pitkään), koska teimme toinen toisemme vain sairaimmiksi (=minulla ei ollut tarvittavaa psyykkistä vahvuutta antaa tukea, vaan aloin oireilla itsekin).
Yleisesti olen siinä käsityksessä, että pakko-oireiden taustalla on jonkinlainen syvä sisäinen epävarmuus. Tämä epävarmuus sitten peilataan johonkin toiseen tai toisiin asioihin, joku pesee itseään tai esim käsiään, toinen tarkistaa, kolmas järjestää tavaroita (ehkä tietynlaisiin maagisiin asentoihin), neljäs säästää kaiken jätteitä myöten, jne.
Ihminen ei pysty luottamaan itseensä, hän pelkää, että hän suunnilleen lakkaa olemasta olemassa tai koko maailma järkkyy, jos hän tekee virheen/jos järjestys ei ole oikea/täydellinen.
Siis hänen ahdistuksensa, joka ajaa pakkotoimintaan, on hirveä ja vaikka hän ymmärtää, etteivät hänen ajatuksensa ole järkeviä (neuroosi ei psykoosi!), tunne on niin vahva, ettei hän pysty luopumaan toiminnasta.
Luulen, että paras tapa on elää mahdollisimman normaalisti ja luultavasti erityisen tärkeää, ettei osallistu pakko-oireisen oireisiin. Jos kaverillasi on lähinnä ajattelupakkoa, niin siihen ei onneksi välttämättä niin herkästi pysty osallistumaankaan. Tietenkin on hyvä yrittää ymmärtää häntä ja tukea häntä hänen ponnistuksistaan päästä eroon oireistaan. Ole mieltettömän kärsivällinen. Oireista irroittautuminen kestää varmasti kauan ja takapakkeja tulee.
Tsemppiä sinulle!
Minulla itselläni oli hellaneuroosi... niin oli tai edelleen on, mutta lievempänä. Mietin hieman historiaa taaksepäin ja olen päätynyt siihen, että 'hellaneuroosini' on alkujaan kouluajoilta, kun äiti painotti sitä seikkaa, että muistakaa tarkistaa hella, kun me pojat lähdettiin aina kouluun, niin vanhemmathan olivat jo töissä.
Mitä tulee apukeinoon tämän vaivan suhteen, niin tällä minä olen siitä päässyt (melkein).
Tajusin, että voinhan aina laittaa etukäteen lasisen kahvipannun hellalle, jossa on puhdasta vettä. Siis tämä tapahtuu heti sen jälkeen, kun käännän hellan-nappulan nollaan. Sitten kun lähden pois keittiöstä toisiin askareisiin, niin minun on helpompi muistaa, kupliko vesi vai ei.
Se on ikäänkuin isompi objekti kuin esim. hellan valot tai nappulat. Jos vesi kuplii, niin hella on päällä ja jos ei kupli, niin hella ei ole päällä. Tajusin myös sen, että hellan valotkin voivat poksahtaa, eli niihin ei ole luottamista.
Mitä tulee yleensäkin kärsimiseen todellisesta neuroosista, niin tiedän, mitä helvettiä se voi olla. Itse olen oman asiani suhteen se 'ei pakko-oireinen henkilö'. Tekisi mieli antaa puhelinnumero, sähköpostiosoite, etanaosoite ja vaikka mitä, että saisin jutella kanssasi asiasta.
Niin läheltä keskustelun alkusi liippaisi!
Sen verran tohdin kysyä, että onko asia mennyt jo niin pitkälle, että uskallatko koskea enää niihin tavaroihin, jotka puolisosi jättää 'järjestykseen'?
Anteeksi myöhäinen vastaukseni...
Mutta... Ennen kuin tiesin puolisoni pakko-oireista, pidin häntä mahdollisimman järjestelmällisenä ihmisenä. Hänellä on kello, avaimet ja kampa iltaisin viivasuorassa keittiön pöydällä ja ennen leikittelin niillä. Vaihdoin tavaroiden järjestystä tai laitoin ne vinoon. Nykysin sitä en enää tee, koska silloin tunnen vain vaikeuttavani hänen oloaan. Hän myös kiertää asuntomme illalla ennen nukkumaanmenoa, enkä enää viitsi hoputtaa häntä nukkumaan, koska tiedän, että jos hän ei tarkistustaan saa suoritettua loppuun, hän ei välttämättä saa edes unta. En siis halua tehdä hänelle entistä huonompaa oloa, paha olo on jo tarpeeksi suuri muutenkin.
Ymmärsinkö siis oikein, että sinun puolisosi kärsii myös samasta ongelmasta?