Hän etsi elämäänsä jännitystä

***

Kädessä oli jäljet. Ne eivät olleet parantuneet. Kymmenen senttiä ranteen yläpuolella, aika ajoin hihaan oli tihkunut läikkiä. (Hän oli pitänyt ainoastaan pitkähihaisia paitoja siitä lähtien.) Hän istui sohvassa ja selasi televisiota, selkä luonnottomasti suorana kuin viivoitin. Iltauutiset olivat menneet, teet juotu, kellot tikittivät seinillä. Nainen tuli toisesta huoneesta, vaimo, lukenut ja vilpoinen, koko tähänastisen ikänsä oli ollut varhaiskypsä. Ja tuli pikkutyttö, vaaleassa kylpytakissa, pienessä päässä turbaani. Nainen kävi sohvalle, tyttö sipsutti pehmeillä jalkapohjillaan pois näkyvistä.

Nainen ei ollut huomannut jälkiä. Hän ojensi hihan sisällä kätensä, tervevärisen kämmenen sileäkyntisine sormineen ja silitti naista, olkapäätä, hiuksenmutkia. Nainen sanoi jotain tyynylleen. Hän ei ottanut siitä selkoa ja ajatteli jotakin muuta. Sitä tyttönaista siinä suljetussa päivässä joka oli kuin vakuumipussi, tämän kotoisan aluevesirajan ulkopuolella, tyttönaista ja vaikutelmia, värejä joista kuoriutui muoto, varhaisen nuoruuden matkamuistoa, joka äkkiä ryntäsi eteen niin kuin jokin auto mustasta mutkasta.

Hän oli menetellyt taiteen sääntöjen mukaan, niin kuin sanotaan, valmistanut uhrin, pedannut ansan itselleen ja tyttönaiselle. Sitten kun hän olikin äkkiarvaamatta saanut jäljet käsivarteensa hän oli kehittänyt kilven suojakseen, hän oli eräänlainen jokihelmisimpukka, joka vaali sisässään kaunista muistoa ja ruokiskeli sitä, paisutti omaksi ilokseen ja tyydytyksekseen. Vaimo oli tullut, ja tyttö myös, heille saattoi jotain tarjota, tyttö tyytyi vähään, vaimo oli vaativaisempi. He kävivät yhdessä Budapestissa.

Sohvalla istuessaan hän muisti, miten hän laski housunsa jalkoihin, tyttönainen survaisi hampaansa hänen käteensä, nappasi salkun ja pinkaisi juoksuun. Hän ei pystynyt seuraamaan ja kaatui. Itsetunto parani joidenkin viikkojen kuluessa, eikä haavakaan ei näyttänyt toivottomalta jos sitä hautoisi kylliksi antiseptisella aineella.