lamaannus

Olen miettinyt satatuhatta repliikkiä - toinen toistaan nasevampia ja älykkäämpiä, mutta yhtään niistä en vielä ole saanut ilmoille sinut kohdatessani. Ja oikeastaan en pelkää sitä ensi repliikkiä, se voisi vielä onnistuakin, vaan sitä että vastaisit ja siihen pitäisi taas reagoida. Pelkään sitä keskustelua ja siihen hetkeen pysähtymistä. Sitä että olisimme kahdestaan kaikessa rauhassa ja katsoisimme toistemme kasvoihin ja juttelisimme. Oi miten pelkäänkään. Kuvittelen tilanteen etukäteen ja kaikki tuntuu niin helpolta. Olen varma, että no nyt pystyn käyttäytymään seurassasi kuin normaali ihminen. Sitten kun tilanne tulee, menen aivan puihin. On kuin päälleni kaadettaisiin silmänräpäyksessä säkillinen sementtiä. Minusta tulee jäykkä, muodollinen ja vakava. Sydämeni hakkaa niin että jumputus kuuluu korvissani ja polvet alkavat pehmetä, käteni täristä. Kasvoihisi asti en saa katsettani nostettua, vaan housunlahkeesi ovat tulleet tutuiksi tässä viime kuukausina. No, onhan sekin osa sinua. Yritän epätoivoisena lukea käytöksestäsi kiinnostuksen merkkejä, mutta järkeni toimii niin puoliteholla, että en tajua mitään. Useimmiten en jälkikäteen edes muista mitään, edes siitä mitä puhuimme.

Olen säälittävä.