Paniikista pääsee eroon

vahvemmalla mitä en itsestäni koskaan luullut löytyvänkään.

Olin nuorena todella voimakas tahtoinen ns " kapinallinen nuori"

Ensimmäinen paniikkikohtaus pysäytti. Aluksi kohtauksia oli ehkä kerran kuukaudessa, mutta mitä enemmän pistin vastaan, sitä pahemmaksi kohtaukset tulivat.

Minun keinoni välttää kohtaukset tuossa elämän vaiheessa oli välittämättä niistä eli : Olin yksin kotona, kun kohtaus alkoi. Sydän sykki tuhatta ja sataa, en pystynyt hengittämään, silmissä alkoi pimentyä ja raajat sekä naama puutui.

Tuli kauhea tunne soittaa apua tai ainakin juosta jonnekin ja lujaa, sillä " MINÄ KUOLEN TÄHÄN JA NYT" ajatus pyöri päässä.

Jatkuva huimaaminen pakotti lepoasentoon.

Sitten jotain "niksahti" päässä. Kohtauksiin kyllästyneenä ajattelin " -So what. Jos tämä on kuolemaksi, niin kuollaan sitten. Mitä niin pahaa on kuolemassa? "

Kumma kyllä en saanut kunnon kohtauksia tuon jälkeen. Haihtui tuo kuoleman pelko pois, kun asiaa oikein ajatteli.

Ikävä kyllä, ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen tuota keinoa ei enää pystynyt käyttämään, koska oma elämä kosketti omaa lasta ja hänen loppuelämäänsä.

Lapsen syntymästä on kuitenkin yli 10 vuotta, ja olen joutunut opettelemaan uusia tapoja selvitä kohtauksista.

Jos kerrot esimerkin, niin kerron kuinka selviän ko. tilanteesta.

erakkoko kirjoitti:

vahvemmalla mitä en itsestäni koskaan luullut löytyvänkään.

Olin nuorena todella voimakas tahtoinen ns " kapinallinen nuori"

Ensimmäinen paniikkikohtaus pysäytti. Aluksi kohtauksia oli ehkä kerran kuukaudessa, mutta mitä enemmän pistin vastaan, sitä pahemmaksi kohtaukset tulivat.

Minun keinoni välttää kohtaukset tuossa elämän vaiheessa oli välittämättä niistä eli : Olin yksin kotona, kun kohtaus alkoi. Sydän sykki tuhatta ja sataa, en pystynyt hengittämään, silmissä alkoi pimentyä ja raajat sekä naama puutui.

Tuli kauhea tunne soittaa apua tai ainakin juosta jonnekin ja lujaa, sillä " MINÄ KUOLEN TÄHÄN JA NYT" ajatus pyöri päässä.

Jatkuva huimaaminen pakotti lepoasentoon.

Sitten jotain "niksahti" päässä. Kohtauksiin kyllästyneenä ajattelin " -So what. Jos tämä on kuolemaksi, niin kuollaan sitten. Mitä niin pahaa on kuolemassa? "

Kumma kyllä en saanut kunnon kohtauksia tuon jälkeen. Haihtui tuo kuoleman pelko pois, kun asiaa oikein ajatteli.

Ikävä kyllä, ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen tuota keinoa ei enää pystynyt käyttämään, koska oma elämä kosketti omaa lasta ja hänen loppuelämäänsä.

Lapsen syntymästä on kuitenkin yli 10 vuotta, ja olen joutunut opettelemaan uusia tapoja selvitä kohtauksista.

Jos kerrot esimerkin, niin kerron kuinka selviän ko. tilanteesta.

Lue lisää

Teksti "Aika." tältä palstalta. Kirjoittelin sen äsken.

yksinkertaisesti sopinut minulle. Kokeiltiin, mutta huomattiin lääkärin kanssa että sain pelkkää harmia lääkkeistä. Sivuoireet olivat kamalia ja suurimman osan ajasta keskityin seuraavan lääkkeen ottoon. Jos lähdimme maalle ym. mietin koko ajan missä lääkkeet on, etten vaan unohtaisi ottaa ja taas saisi rajuja vieroitusoireita. Lääkkeet ei ole myöskään ilmaisia ja niitä piti ostaa tarvittava määrä varastoon, jotta pärjää seuraavaan palkkapäivään asti.

Niinpä luovuimme lääkkeistä. Laukussani on kyllä rauhoittavia lähinnä siltä varalta että jään esimerkiksi hissiin.

Nuo laukussa olevat on jo ilmeisestikin vanhoja, sillä en edes muista koska olisin lääkkeen ottanut. Kummasti kyllä rauhoittaa hissiin menoa, kun tietää lääkkeiden olevan siellä.

Koska olen myös joutunut syömään useita antibiootteja, joista tuli erilaisia allergisia oireita (kieli paloi, kurkku turposi, ihottumaa, huimausta, pahoinvointia ja ripuli) on minulle jäänyt pysyvä kammo lääkkeitä kohtaan.

Ehkä juuri sen vuoksi olen joutunut miettimään erilaisia muita selviytymiskeinoja. Ja ne on toiminut.

Täytyy tietenkin muistaa, että paljoa pahemmaksi paniikki ei pääse kuin mitä se minulla oli. Olin kirjaimellisesti kotini vanki, ja en sielläkään lopuksi pystynyt yksin olla.

Ehkä se on niinkin, että "pohjalta on helppo ponnistaa" vaikka hurjan vaikealta se tuntuikin.

Siksi toivoisinkin ettei kukaan joutuisi kestämään samaa mitä minä ja itsekin puuttuisi pelkoihin itseään "psyykkaamalla" sillä lääkkeistä on toki apua, mutta miten pitemmän päälle? Jos ei puutu paniikin alkuperäiseen syyhyn, auttavatko lääkkeet lopun elämää?

Tottakai saan vieläkin tietyissä tilanteissa alkuoireita, mutta pystyn ne jo pysäyttämään ennen varsinaisen paniikin alkua. Ei minusta tämänkään jälkeen mitään esitelmöijää tule, joka pitäisi puheita täysille saleille..... tai mistä sitä koskaan tietää???????? :)

erakkoko kirjoitti:

yksinkertaisesti sopinut minulle. Kokeiltiin, mutta huomattiin lääkärin kanssa että sain pelkkää harmia lääkkeistä. Sivuoireet olivat kamalia ja suurimman osan ajasta keskityin seuraavan lääkkeen ottoon. Jos lähdimme maalle ym. mietin koko ajan missä lääkkeet on, etten vaan unohtaisi ottaa ja taas saisi rajuja vieroitusoireita. Lääkkeet ei ole myöskään ilmaisia ja niitä piti ostaa tarvittava määrä varastoon, jotta pärjää seuraavaan palkkapäivään asti.

Niinpä luovuimme lääkkeistä. Laukussani on kyllä rauhoittavia lähinnä siltä varalta että jään esimerkiksi hissiin.

Nuo laukussa olevat on jo ilmeisestikin vanhoja, sillä en edes muista koska olisin lääkkeen ottanut. Kummasti kyllä rauhoittaa hissiin menoa, kun tietää lääkkeiden olevan siellä.

Koska olen myös joutunut syömään useita antibiootteja, joista tuli erilaisia allergisia oireita (kieli paloi, kurkku turposi, ihottumaa, huimausta, pahoinvointia ja ripuli) on minulle jäänyt pysyvä kammo lääkkeitä kohtaan.

Ehkä juuri sen vuoksi olen joutunut miettimään erilaisia muita selviytymiskeinoja. Ja ne on toiminut.

Täytyy tietenkin muistaa, että paljoa pahemmaksi paniikki ei pääse kuin mitä se minulla oli. Olin kirjaimellisesti kotini vanki, ja en sielläkään lopuksi pystynyt yksin olla.

Ehkä se on niinkin, että "pohjalta on helppo ponnistaa" vaikka hurjan vaikealta se tuntuikin.

Siksi toivoisinkin ettei kukaan joutuisi kestämään samaa mitä minä ja itsekin puuttuisi pelkoihin itseään "psyykkaamalla" sillä lääkkeistä on toki apua, mutta miten pitemmän päälle? Jos ei puutu paniikin alkuperäiseen syyhyn, auttavatko lääkkeet lopun elämää?

Tottakai saan vieläkin tietyissä tilanteissa alkuoireita, mutta pystyn ne jo pysäyttämään ennen varsinaisen paniikin alkua. Ei minusta tämänkään jälkeen mitään esitelmöijää tule, joka pitäisi puheita täysille saleille..... tai mistä sitä koskaan tietää???????? :)

Lue lisää

Melkeinpä samat oireet ja toimintatavat minulla kuin aloittajalla, mutta tuo kuoleman pelon käsitteleminen oli minulla erilaiset. Kuten oma lääkärini minulle sanoi, paniikkihäiriöön ei kuole ja jos siltä tuntuu, niin päivystykseen voi tulla. Tämä "ei tähän kuole" oli mantrani aika usein.

Ja sitten se pyörtymisen pelko, mikä joillakin on vahva. Kun en ole kertaakaan pyörtynyt, niin ehkä siksi en sitä niin pelkääkään. Jos tutkiskelee omaa kroppaansa, sen reaktioita ja tuntojaan hyvinkin tarkasti, niin kyllähän sillä huonon olon aikaan saa. Minulle paras lääke on läheisen/ystävän seura, vaikka puhelu jollekin, mielekäs tekeminen, ulkoilu... mikä tahansa mikä saa ajatukset itri omasta kropasta ja sen seuraamisesta.

En minäkään halua saarnata, enkä tyrkyttää omia neuvojani. Kerron vaan miten itse selvisin. Olisin mielelläni lukenut muiden positiivisia juttuja ja vinkkejä, silloin kun niitä olisi tarvinnut...