Kysymys suurperheisille

että joku haluaa kokemuksia 12 lapsen kanssa elämisestä, on se hieman eri asia kuin 6:n kanssa..

Itselläni ei ole kuin 3 tyttöä, mutta ajattelin silti tähän kirjoittaa. Tuttavapiirissämme on suuria perheitä ja olemme itsekin isoista sisarusparvista (molemmilla 9 sisarusta, kaikki toinen toistaan rakkaampia).

Jos joku ihmettelee, kuinka noin suuren lapsimäärän kanssa pärjää, voin kertoa monen ädin ja isän sanoneen että eihän se kuorma kerralla tule. Lapsi kerrallaan. Lue lisää, niin kuulet kuinka asiaa olen itse ajatellut ja kokenut ja kuinka sen kokevat varmasti useat muut vastuulliset äidit ja isät.

Lapsista on iloa ja vaivaa. Tämä on täysin luonnollista. Monesta muustakin asiasta on. Kun lapset ovat pieniä, on niistä enemmän vaivaa ja vastuuta. Molemmat vanhempamme ovat kertoneet sen ajan kuitenkin olleen parasta kun lapset olivat pieniä ja vaativat huomiota. Tämän itse näemme sitten myöhemmin.

Isänä voin sanoa, että pieneen lapseen pääsee "kiinni" vasta, kun se oppii lusikkaruoalle. Siihen asti hän on lähes täysin Äidin "paketti". Syöttämisen kautta tutustuu lapseen parhaiten ja lapsi oppii luottamaan "ruokkijaansa". Luonnollista. Yhtä luonnollisena näen sen, kun pienelle lapselle syntyy pikkusisko/-veli hän mieltyy kohta enemmän isään. Nämä ovat omia kokemuksiani. Näin voisi sanoa, että perheessä, jossa molemmilla vanhemmilla on mahdollisuuksia ja aikaa lapsilleen, käy lapsi läpi nuoruudessaan läheisen vaiheen ensin äitinsä ja sitten isänsä kanssa. Tätä pidän erittäin tärkeänä ja mahtavana luomistyönä.

Vanhin lapsemme on 4 vuotta. Koko ikänsä on hänessä ollut vahva hoitamisen vietti. Nukkeja hoivataan, kannetaan ja syötetään. Nukke (joskus nuket) on otettava mukaan usein ja joskus hän jättää nuken ukille hoitoon. Vastuuntuntoa tuntuu löytyvän automaattisesti. Nyt hoitovimma on siirtymässä nuorimpaan tyttöömme. Tätäkin kehitystä seuraa mielellään. Se vahvistaa sitä uskoa, että vaikka lapset syntyisivät 1,5 vuoden välein, ei se lopulta tunnu lainkaan luonnottomalta - päinvastoin. Niinhän se on tarkoitettukin.

Joku väitti täällä, että ei lisääntymiseen Herraa tarvita. Tähän väitteeseen yhtyvä voisi miettiä, miten ihmiselämä saa äidin kohdussa alkunsa. Mieti itsesi sinne pieneksi pisaraksi, sitten sikiöksi, jne. Mistä sinulle muodostuu kehittyvä ruumis? Mistä tulee luonteesi, taitosi, tunteesi ja sielusi? Uskon (jonka järkikin todistaa), että ei sitä ihminen tee. Nöyränä en puutu tähän työhön muutenkaan. Lasten määrä en itse lähde rajoittamaan.

Eräällä siskollani ei ole yhtään lasta, vaikka ovat olleet miehensä kanssa yhdessä naimisissa jo 10 vuotta. Kovin ovat lapsirakkaita, mutta omaa lasta ei siunaannu hoidoista huolimatta. Tuskan tuntee, mutta myös sen uskon, jossa lapsettomuus (niinkuin itselläni "lapsellisuuskin") otetaan Jumalan johdatuksena. Aina ei lapsirakkaus, kova yritys ja tahto anna yhtään lasta, ei yhtään. Kyllä lapset ovat Herran lahja.