masentunut

Kuulostaa että elämässäsi on kovia stressitekijöitä. Ikävää että olet menettänyt ystävien ja miehen tuen vaikeassa tilanteessa.

Muista että on olemassa ammatti-ihmisiä, jotka lähes ilmaiseksi kuuntelevat huoliasi ja joiden kanssa voitte miettiä ratkaisuja ongelmiin ja miten saisit tukea arkeen ym. Ehkä jonkinlainen masentuneiden äitien vertaistukiryhmä voisi olla avuksi?

Et sinä pilaa lapsesi elämää kunhan vain pysyt siinä läsnä. Lapsesi varmasti rakastaa sinua ja tällaiset perhesiteet osittain korvaavat epäaitojen kaveri- ym. ihmissuhteiden menetystä aikanaan.

Voimia sinulle!

Joku kuitenkin kantaa seuraavaan päivään. Hae ammattiapua; minä olen selvinnyt tilanteestani ja olen hyvällä papanemisen tiellä. Se on pitkä ja vaikea, mutta onnistuu avun ja tuen avulla. Ja muista, että lapsesi tarvitsee sinua ja olet hänelle paras äiti sellaisena kuin olet, myös masentuneena.

Sitkeyttä ja voimia sinulle! Ja hae, suorastaan vaadi ammattiapua, älä koita selvitä liian kauan yksin ilman tukea. Hae ja vaadi apua vaikka tuntuisi ettet millään jaksaisi sitäkään.

Pieni kokemus elämästä, olen avioton lapsi, äiti kuoli onnettomuudessa kun olin 2v, isästä ei tietoa. Elin mummolassa kaksi vuotta, mummo kuoli ja minä jouduin lastenkotiin ja sitten sijoitettuna perheeseen. Sain kyllä kaiken muun paitsi rakkauden, tietysti nuorena naimisiin ja lapsia, epäonnistumisen voi arvata. Monesti mietin syytä elämiseen ja aina tuli vastaan lapset. Jaksoin jopa akateemisen tutkinnon ja sen köyhyyden, ei vain fyysinen vaan henkinenkin.
Olisin halunnut äitini elämääni, vaikka masentuneena tai köyhänä, jonnekin sinne tukemaan.
Nykyään saa apua ja sinun pitäisi käyttää niitä kanavia, jotenkin ottaa elämä hallintaan lapsesi takia.

asiaa sanoivat .älä mieti enään, kun arki koittaa ,hae apua.
kiität iteseäsi siitä vielä monesti että uskalsit,ja olet sen jälkeen voimakkaampi kuin nuo jotka sinut on hylännyt, mutta lapsesi ei hylkää ja jätä sinua milloinkaan,jaksa arkeen
kokemus puhuu 16 vuoden takaa,olen itse mennyt pienen vauvani kanssa silloisen mielisairaalan pihaan ,ajanut autolla kun en muuta jaksanut,ottivat mun ja vauvan yöksi ,ja sanoi aamulla kuule tyttö mee kotiin ja tässä osoite ota heti yhteys ,ja niin tein ja elämä voitti nyt olen 46 vee ja onnellinen samainen vauva on 16 vee, näin se elämä menee,mut terapiani kesti vuoden, ja en saanut tukea aviomieheltäni ja kun selvisin ,otin eron jota en oo koskaan katunut.

yksinäisyyden tunne vaivaa meitä monia. palaa kasteen armoon ja muista lapsuutesi Jumalaa.
Seurakunnassa on äiti-lapsikerhoja ja muutakin kivaa......