Susanna Clarke: Jonathan Strange &

ja vaikka kirja oli paksuhko se tuntui loppuvan kesken:)

Luin kirjan noin kuukausi sitten.

Kyse on fantasiakirjasta, joka alkaa n. vuodesta 1805 ja kattaa noin kymmenen vuoden ajanjakson siitä eteenpäin. Herra Norrell on tutkinut magiaa, on siis teoreettinen maagikko ja ottaa tehtäväkseen palauttaa magian käytön Englantiin. Sattumien kautta hän saa oppilaakseen herra Strangen, joka jossain vaiheessa etenee oppimestariaan paremmaksi (tosin asia on kiistanalainen) ja kirjan loppuosat käsittelee näiden kahden herran "kilpailua" ja keskinäistä yhteydenottoa päättyäkseen jonkinlaiseen kompromissiin. Kompromissiratkaisu on kyllä sellainen, josta voisi odottaa kirjalle jatko-osaakin!

Kirjassa kiinnitin ensimmäiseksi huomiota tyyliin, siis siihen, millaisella kielellä kirja on kirjoitettu. Suomennos on mielestäni erittäin hyvä, ottaen huomioon vaikean aiheen ja alkuperäiskielen, joka on kuin 1800-luvun romaaneista à la Austen, Dickens ja muut aikalaisensa.
Kirjan henkilöt ovat jatkuvasti herra sitä, herra tätä, rouva sejase, neiti tuo. Mieleen tulee eittämättä ns. epookkiromaanit!

Toinen tekijä on yksityiskohtien ja sivuhenkilöiden runsaus, joilla kaikilla on kuitenkin tärkeä osa juonen viemisessä eteenpäin. Kirjan kunnialliset herrat ("gentlemen") pyrkivät olemaan aikakauden käsityksen mukaan tieteellisen tarkkanäköisiä, havannoivia ja keskustelevat magiasta tieteellisin käsittein; ikään kuin magia olisi laitettava kirjoihin ja kansiin siinä missä uudet löytyneet kasvi- ja eläinlajitkin.
Toisaalta ero palvelijoihin yms. henkilöihin, jotka eivät ole "gentlemen", tehdään selväksi.
Muutamia historiallisia faktoja on sotkettu mukaan, kuten Napoleonin sodat ja Ison-Britannian kuningas Yrjö III (onpa kirjassa tapaaminenkin kuninkaan kanssa silloin, kun tämä oli suljettu sokeana ja kuurona, mielisairaana, "hoitolaitokseen.) Ainakin yksityiskohdista saa sen kuvan, että kirjaililja on tutkinut aiheita tarkkaan ja nämä historialliset henkilöt ja faktat pitävät mahdollisimman tarkkaan paikkansa.

Mutta tarinalla on toinen puolensa, magia. Koko kirjassa käytetään systemaattiseseti nimitystä magia, maagikko jne. Ei siis puhuta noituudesta, tai taikurista, kuten esim. Harry Pottereissa. (No, eräs epämääräinen henkilö on kuitenkin silmänkääntäjä, ainakin herrasmiesten mielestä!)
Magia aiheuttaa joitakin yllättäviä, hallitsemattomia tilanteita ja joka aiheuttaa myös herra Norrellille ja herra Strangelle sellaisen tilanteen, josta he eivät ainakaan heti tiedä, miten se päättyy. Jonkin verran sivutaan myös herrojen arkipäivän elämää, kuten raha-asioita, naimakauppoja jne.

Maagikkojen kohtaloa ja tarinan etemistä sanelee profetia, joka oli suomennoksenakin aika vaikeaselkoinen, siis sellainen, josta saa helposti kahdensuuntaisia käsityksiä.
Yksi tärkeä sivu"henkilö", johon törmää melkein joka sivulla on Raven King, suurin kaikista keijuista, mutta häntä ei varsinaisesti tavata, kyse on hänen vaikutuksestaan magian ja sitä kautta myös Englannin historiaan. Toinen tärkeä keijuhahomo on John Uskglass, vastaavanlainen on tärkeä keiju. Ja kolmas on nimetön keiju "villavatukkainen herra", joka voi olla jompi kumpi edellä mainituista, tai ei kumpikaan tai vain toinen...

Koska kirjailija on nainen, olisin kuvitellut, että naisilla olisi ollut ratkaisevampi tekijä tässä kirjassa; sen sijaan he ovat puhtaasti objekteja, heille tapahtuu kaikenlaista (eikä pelkästään positiivista) miesten päätösten takia; ilman, että itse pääsisivät paljoakaan kohtaloonsa vaikuttamaan. Mutta se kai oli tilanne yleensäkin 1800-luvun alun Englannissa.

En oikein osannut sanoa, pidinkö kirjasta vai en. Mutta kesken sitä en voinut jättää, olkoonkin, että on lähes 1000-sivuinen järkäle. Kirjan tyyliin kuuluu, että alaviitteitä on runsaasti; on tapahtumien taustaa, otteita "historiallisista" maagisista teoksista jne. - siis tuntuma, kuin lukisi jotain "selkeää magian historiaan kuuluvaa teosta", vaikka kyse on tavallisesta fiktiosta! Olen monta kertaa miettinyt kirjan tapahtumia jälkikäteen ja "entä jos..."-tilanteita (eli entä jos magia olisi totta!), joten siinä mielessä kirja on hyvä. Siihen ei voi suhtautua olan kohautuksella. Siitä joko pitää tai ei.

Selvästi kuitenkin kirjoittaja hakee harrypottermaista menestystä, fantasiakirjallisuuden seuraavaa aaltoa nyt kun HP kasvaa ja aikuistuu ja sarja on lopuillaan. Tuleeko herra NOrrellin ja herra Strangen seikkailuista ja keskinäisestä kinastelusta maailman luokan menestys, jää kyllä nähtäväksi.

Eräs suomennostekijä kyllä jäi häiritsemään. Alkuperäisteoksessa puhutaan "fairyistä", siis keijuista. Systemaattisesti myös tässä kirjasta puhutaan keijuista, mutta minä ainakin miellän keijun joksikin kevyeksi, kauniiksi, hyväntahtoiseksi, valoisaksi... Siis keiju herättää positiivisia mielleyhtymiä.
Kirjan keijut eivät kuitenkaan ole sitä, vaan he ovat jotain muuta "muun maailman asukkeja", eivät kuitenkaan tonttuja, maahisia tai menninkäisiä.
Tolkienin lukeneena mietin Norrell & Strangea lukiessa, olisiko "fairyn" parempi käännös ollut "haltia" - mutta koska en tiedä, mikä Tolkienin "Sormusten herrassa" käyttämä alkuperäissana on ollut suomen sanalle "haltia", en voi tähän sen tarkemmin ottaa kantaa. Pitäisi olla parempi näppituntuma "tuonpuoleiseen".