mistä tämä myytti??

Omasta kokemuksestani voin kyllä kertoa, että ilkeät äitipuolet eivät ole myytti ollenkaan. Minulla on kokemusta molemmista, sekä äiti- että isäpuolesta. Isäni vaimo, jota näin kerran kuukaudessa yhden viikonlopun ajan, oli ilkeä minua ja veljeäni kohtaan. Isäpuoleni taas asui äitini ja meidän lasten kanssa, eikä minulla todellakaan ole hänestä pahaa sanaa sanottavana. Ehkä tähän on syynä useiden naisten mustasukkaisuus, äitipuoleni sai nimittäin isälleni kolme lasta, mutta äitini ja isäpuoleni eivät koskaan edes yrittäneet lapsia, äitini ei halunnut meitä laitettavan eri asemaan, esim. meidän ja muiden lasten isovanhemmat.
Laitoin välit poikki isääni äitipuoleni ilkeyden vuoksi, koska isäni ei pystynyt/halunnut tehdä asialle mitään. Oloni on kurja, mutta ei niin kurja kuin jos äitipuoleni olisi pysynyt elämässäni.
Toivon todella, ettei minun kohtaloni ole jokaisen kohtalo ja että naiset osaisivat käsitellä tunteitaan hieman aikuisemmin, eivätkä kostaisi pahaa oloaan miehensä lapsille.

Kyseessä ei todellakaan ole pelkkä myytti. Oma äitipuoleni vähitellen tunki kiilaa minun ja isäni väliin, kunnes jo pelkkä minun hymyni isälle tulkittiin väliseksemme salaliitoksi josta seurasi rangaistuksia ja kiukuttelua. Minä ja isäni emme lopulta saaneet enää puhua toisillemme. Äitipuoleni kaiveli laatikoitani ja väitti sitten minun tonkineen hänen tavaroitaan. Äitipuoleni oli sitä mieltä, että olin liikaa kotona (eli iltapäivät koulun jälkeen). Se kuulemma vaikutti negatiivisesti hänen lapseensa.

Äitipuoleni lopetti kaikki perinteet, joita meillä oli ennen häntä. Näin siitä huolimatta, että alusta asti pyysimme häntä mukaan niihin. Lukion jälkeen, hän pakkasi tavarani ja käytännössä ilmoitti, että nyt muutat (asiasta oli kyllä puhuttu, mutta päätöksiä ei oltu tehty). Minä muutin, enkä ole sen jälkeen kotona käynyt. Minua ei ole kutsuttu juhliin, joihin etäiset sukulaisetkin on kutsuttu, joten olen olettanut, ettei minua kaivata. Tosin ehkä äitipuoli oletti, etten halua tulla. Olinhan niin oikukas ja kamala lapsi. Yllättävää kyllä, hän oli yksin tuon mielipiteensä kanssa.

Tuossa vain murto-osa tempuista, pahimpia en viitsi laitta kun ovat niin tunnistettavia. Eikä tämä nainen ole ainoa tuntemani tapaus, ei todellakaan. Ymmärrän toki, etteivät useimmat äitipuolet ole tällaisia ja ymmärrän myös, että isänikin on vastuussa tapahtuneesta (hän tiesi kyllä mitä äitipuoli teki, myöntää sen itsekin). Tosiasia kuitenkin on, että erittäin monen äiti- tai isäpuolen on vaikea hyväksyä puolison lapsia ja varsin usein lapsi kärsii siitä. Tämä on seikka, jota turhan usein vähätellään: se voi pahimmillaan myrkyttää lapsuuden ja vaikuttaa ihmiseen koko tämän loppuelämän.

Olen ollut äitipuolelleni vihainen ja katkera, olen mielestäni itse yrittänyt tulla hänen kanssaan toimeen, enkä ole kokenut saavani vastakaikua pyrkimyksilleni. Nykyään en enää ole hänelle vihainen, säälin kyllä joskus. Ajoittain haluaisin kokeilla, voisimmeko tehdä sovinnon. Mutta joka kerta kun alan suunnittelemaan konkreettisia toimenpiteitä, ahdistun, masennun, saan rytmihäiriöitä ja luovun koko ajatuksesta. Viisi vuotta ei ole ollut vielä tarpeeksi pitkä aika, jotta pystyisin kohtaamaan hänet uudestaan.

Vanhempani erosivat ollessani 16-v. Heillä oli ollut vaikeuksia pitkään, mutta eron lopullisena syynä oli isäni ja nyk.äitipuoleni paljastunut salasuhde.

Tietysti voidaan väittää että minuun vaikutti äitini tuntema halveksunta isää ja äitipuolta kohtaan. Nyt aikuisena tiedän että halveksunta on tod.näk. oikein sana - näistä asioista emme nimittäin puhu, emmekä puhuneet silloinkaan. Tottakai tiesin että äiti oli järkyttynyt ja vihainen, mutta meille lapsille hän vain sanoi että teillä on oikeus tykätä kenestä vain, ja se että hän ei jostain ihmisestä tykkää tai on kiukkuinen on hänen oma ongelmansa, josta hän varmaankin aikaa myöten selviää (kyllä hän yritti mutta jos nyt arvailen niin ei ole vielä selvinnyt.)

Äitipuoli oli alkuun "sisko" mutta hänen tarpeensa nostaa omaa itseään esille kävi kovin selväksi alusta lähtien. Hän pyrki rajoittamaan isän ja minun, samoin kun isän ja siskojeni kanssakäymistä. Mustasukkaisuutta esiintyi. Äidistä ei sopinut puhua (toisaalta äitipuolesta ei sopinut puhua äidille joten se oli ihan "luontevaa"). Isä oli siinä tossuna välissä. Hulluinta on ollut se miten äitipuoli puhuu isästä: välillä kun menee hyvin hän kertoo siitä, ja välillä kun menee huonosti hän kertoo siitäkin. En välttämättä haluaisi kuulla.

En usko että ns äitipuoleni on tahallaan ilkeä. Hän nyt vain sattuu olemaan aika ymmärtämätön isän ja tyttären välisen suhteen laadusta. Kun hänellä ei itsellään ole lapsia, ja hänen oma perhetaustansa on varhaislapsuudesta asti kovin rikkinäinen, niin ehkä se ei ole ihme. Hän näkee itsensä ja miehensä. Se, että me satumme olemaan hanen miehensä lapsia, on hänelle vaikeaa tai mahdotonta sisäistää.

Sain myös ns isäpuolen, paljon myöhemmin. Isän tilalle hän toki ei tule, mutta arvostan häntä paljon.