moi kaikki :) olen jo pitkään surannut muiden keskusteluja täällä, mutta nyt ajattelin kertoa oman tarinani jolle ei vielä kylläkään ole loppua.
Elämäni alamäki alkoi varmaankin viime keväänä. Se alkoi masennuksella. Mikään ei enää oikein huvittanut niin kuin ennen. Kavereiden kanssa en oikein jaksanut puhua ja illat meni harrastuksissa, lenkillä ja läksyjä tehdessä. Ei kukaan huomannut erityisemmin masennukseni alkua tai huomasi äitini näin kun nyt puhumme asioista, mutta asiasta ei kukaan minulle tietenkään sanonut. En enää ollut iloinen ja yhtä nauravainen kuin ennen. Vaikka aina olinkin ollut rauhallinen ja hieman ujo niin nyt en enää ollut ujo. Olin eristäytyvä niin kuin edelleenkin. Kesällä aloin itsekin tuntea kuinka paha minulla olikaan olla. Silloin masennuin todella. Kesälomaani hallitsi lenkkeily ja suupalojen laskeminen. En edes muista olisinko oikeastaan paljon kenenkään kaverin kanssa erityisemmin aikaa viettänyt. Olin yksin kotona tai äidin ja iskän kanssa.Meille tuli riitoja että illalla kävin juoksemassa 13km, enkä syönyt illalla mitään. Ei juoksemisesta riitaa tullut sillä äitini ja isänikin ovat aina käyneet lenkillä lähes joka ilta, vaan siitä etten enää syönyt niin kuin ennen. Pienempänä häpesin aina pyöreyttäni, vaikka olin normaali. En hiukkaakaan lihava. Sitten nyt 15- vuotiaana napsahti päässäni jokin ja hoksasin että sen häpeänhän voin tukahduttaa laihduttamalla itseni yhtä laihaksi kuin jotkut ystäväni.Minusta tulsi onnellinen ja kaunis. Näin en silloin ajatellut kun aloitin laihduttamisen ja pakonomaisen liikkumisen, se vain alkoi. Mutta kun nyt ajattelen asioita niin yhtenä syynä siihen että sairastuin anoreksiaan ajattelisin olevan se. Vaikka sairastumiseen vaikuttavat tietenkin monet syyt.
Syksyllä alkoi yhdeksäs luokka ja luin kokeisiin minkä vain ehdin. Kaikki tuntui entistäkin paskemmalta. Tuntui että kaikista kokeista oli pakko saada kymppi. Minua alkoi itkettämään aivan yhtäkkiä. Tunsin itseni heikoksi. Syöminen vain vähentyi. Olen aina ollut kiltti ja minulla on rakastava perhe, mutta siltikin tilanne vain huonontui. Jotkut tutut aikuiset saattoivat sanoa että kylläpäs tyttö on hoikistunut jne. minä tunsin suunnatonta mielihyvää ja ajattelin ettei hoikka riitä (millä oikeasti tarkoitettiin hyvin laihaa) vaan haluan olla laiha. Leivoin ja tein ruokaa ja luin mielelläni ruokareseptejä ja näin teen edelleenkin. Mutta itse niitä tuskin edes syön. Syksyn edetessä aloin saamaan lenkillä ollessani ns. kohtauksia. Paleli hirveästi, se oli kylmää joka tuli sisältä, hikoilin, rintaa ahdisti enkä pystynyt juoksemaan. Äiti vei minut lääkäriin ja otettiin verikokeet ja sydänfilmit. Sydänfilmissä oli jotain pientä epäselvyyttä ja terveyskeskuksesta minut lähetettiin kaiken varalta sairaalan lastenlääkärille. Lastenlääkäri hyvä kun edes sydänfilmiä mainitsi minut nähdessään. Hän kysyi hyvin pian minulta, että tiedätkös mistä tämä voisi kaikki johtua? Vastasin kirkkain silmin, että en vaikka sisällänio kyllä tiesin ja minua itketti, mutten halunnut myöntää. Käteni olivat jääkylmät ja ovat nytkin. Käteni aivan kuin nallekarhulla ja selkäni myös. Kuukautisetkin jäivät keväällä pois. Lastenlääkärillä käynnin jälkeen seurasi viikottaiset punnitukset ja lääkärillä käynnit, sekä ravitsemusterapeutit, jotka tosin ovat mielestäni vieläkin tur´hia enkä pidä siellä lupaamiani lupauksia. Syöminen on vain vähentynyt. Lenkille en enää pääse, koska perheeni vahtii minua. Tosin teen sitä salaa, mutten jaksa niin kuin ennen. Käyn myös terapiassa. Minulla on todella ihana terapaeutti. Häntä ilman tuskin pärjäisinkään. Tilanne varmaankin vain pahentuisi ilman häntä, vaikka en vielä ole tapojani enkä ajatuksiani pystynytkään muuttamaan. Jo ensimmäisellä kerralla minulle määrättiin masennuslääkkeet. Diagnoosi: Vakava masennus, anoreksia nervosa sekä jotain muuta mikä ei nyt ole niin tärkeää.
Olen lähes 170 ja painan reilut 43 kg. osastolle joudun jos paino laskee alle 43. Ja on laskenutkin, mutta pidän huolen että punnituksissa se on ylöi 43. Uudenvuoden jälkeen vapautuu osastopaikka psykiatriselta suljetultaosastolta. On melko todennäköistä että joudun sinne. Ja haluan sitä välillä jopa itsekin, koska minua pelottaa. Itkettää. Haluaisin kuolla. En jaksa. En voi ajatella muuta kuin ruokaa. Ahdistaa. Minun pitäisi vähentää liikunnallisia harrastuksiani mutten halua. Pitäisi syödä enmpi mutten pysty. Välillä minulle tulee kuheita ahmimiskohtauksia. En pysty lopettamaan esim. suklaalevyn syömsitä ennen kuin se on loppu jne. ahmimisen jälkeen nukahdan ja lupaan etten seuraavana päivänä syö mitään. Haluan vain olla laiha, jolloin olisin onnellinen. En tällainen läski joka lihoo koko ajan. pyöreät posket ja kaksoisleuka. Tiedän ettei näin ole, mutta minä näen asiat niin ja tunnen näin. En voi mitöäään sille että haluan laihtua. Tunnen itseni vahvaksi jos pystyn olemaan syömättä.
Nyt ennen joululomaa voimani kuitenkin loppuivat koulussa. En jaksanut enää. Olen sairaslomalla loppuvuoden ainaskin. Yksin päivät kotona, josta nautin. Kukaan ei vahdi mitä syön ja voin rauhassa laskea ruuan vessanpytystä alas joka minulle on jätetty syötäväksi. Iltaisin piilotan iltapalani huoneeseeni, jotta äiti luulisi minun syöneeni sen. Kun kukaan ei ole kotona voin rauhassa käydä aamulla lenkillä. Jos syön, syön jotain joka ei ole kunnon ruokaa. Oikean ruuan pystyn kieltämään iktseltäni, mutta olen aina ollut makean perään. Sitö en pysty kieltämään. Syön suklaata, sipsejä, pullaa tai karkkia jos syön.
toivottavasti edes joku jaksoi lukea :) Tämä oli vain tällainen sanatulva koko teksti joka pulppusi sisältäni. ja vieläkin olisi olllut niin paljon sanottavaa. en ajattele muuta kuin edellä mainitsemiani asioita. Mutta yhdessä asiassa olen erilainen kuin anorektikot yleensä. Minulla on tunteet. Itken aina kun näistä asioista puhun. Myönnän ongelmani, vaikkakaan en halua parantua niistä, en tiedä miksi vaikkei niistä olekaan mitään hyviä seurauksia.
oma tarinani
16
2291
Vastaukset
- pulmunen
Koskettava^^ Itellä on kanssa tuo anoreksia. Kukaan ei tiedä siitä mitään...
- ...
Saanko kysyä missä kaupungissa asut? Meinaan toi lastenlääkäri tuntui niin tutulta kuvailusi jälkeen=)
- julia
... kirjoitti:
Saanko kysyä missä kaupungissa asut? Meinaan toi lastenlääkäri tuntui niin tutulta kuvailusi jälkeen=)
niin kun kyselit, että missä kaupungissa asun niin oulussa
- ninni
toi on just kun mun kirjottama tarina! siis sä kirjotit mun ajatukset esille. ja kyllä mäkin itken aina kun näistä asioista puhun=) tilanteeni on toivon mukaan jo paranemaan päin, mutta olin samassa asemassa kesällä. sairauteni alkoi jo kauan ennen sitä... nyt olen kuitenkin alkanut syömään, ja usko pois, se tuntuu hyvältä. kun kukaan ei pakota, vaan teen sen itse ja kaikkein parasta on, että olen pystynyt olemaan ajattelematta sen jälkeen, että söinkö nyt yhden kalorin liikaa. tätä jatkuu ehkä vain vähän aikaa, mutta hyvä merkki sekin. voimia sinulle! paraneminen vie aikaa, mutta onnistuu kyllä (kai...)
- Smailis
Heip!
Eksyin palstalle ihan sattumalta.. olen toki nähnyt tämän olemassaolon, mutta en ole uskaltanut ennen lukea tekstejä..en ole halunnut että muistan tuon saman tuskan...kylmyyden..yksinäisyyden...pakonomaisen liikunnan...reseptien keräilyn...ruoanlaiton...kalorit...punnitukset...sukulaisten ja kavereiden huolestuneet katseet...itkut...riidat äidin kanssa syömisestä...supatukset vierailta ihmisiltä...onpa tuo tyttö laiha...
Ja niin minä olinkin. Vanhat valokuvat ovat hirveää katseltavaa. Nuoruuteni parhaat vuodet menivät kaloreita laskien, juosten, ruokaa miettien, kokeisiin lukien... no kyllä te tiedätte tasan tarkkaan mitä tarkoitan!!!!
Mutta elämässäni tapahtui jotain. Kuuden vuoden pakonomainen laihduttaminen loppui. Aloin lukion jälkeen lukea pääsykokeisiin ja sain uusia ystäviä. Heidän kanssa tajusin, että tämä ei ole normaalia. He söivät hyvällä ruokahalulla ja olivat iloisia ja onnellisia!! Tahdoin olla samanlainen. Aloin syömään. Pikkuhiljaa. Leipää, voita leivän päälle. Olipa se hyvää!! Sitten ruokaa. Vähitellen aina niitäkin joita en ennen edes voinut kuvitella syöväni.
Parantuminen alkoi. Se ei tapahtunut nopeasti, tuli takapakkeja. Mutta halusin elää, parantua, olla terve!
Kesti vuosia. Mutta muutos 40kg--->68kg. (170cm) Ja olen ONNELLINEN!!! TERVE!!! HYMYILEN! TERVE!!!
Laihuus ei tuo sitä onnea, se täytyy tajuta itse. Samoin parantuminen, sen täytyy lähteä Sinusta itsestäsi!
Toivotan voimia ja tsemppiä teille. Uskokaa, tiedän mistä puhun. Te voitte parantua. Elämä on niin paljon ihanempaa näin. - Viivi<3
Smailis kirjoitti:
Heip!
Eksyin palstalle ihan sattumalta.. olen toki nähnyt tämän olemassaolon, mutta en ole uskaltanut ennen lukea tekstejä..en ole halunnut että muistan tuon saman tuskan...kylmyyden..yksinäisyyden...pakonomaisen liikunnan...reseptien keräilyn...ruoanlaiton...kalorit...punnitukset...sukulaisten ja kavereiden huolestuneet katseet...itkut...riidat äidin kanssa syömisestä...supatukset vierailta ihmisiltä...onpa tuo tyttö laiha...
Ja niin minä olinkin. Vanhat valokuvat ovat hirveää katseltavaa. Nuoruuteni parhaat vuodet menivät kaloreita laskien, juosten, ruokaa miettien, kokeisiin lukien... no kyllä te tiedätte tasan tarkkaan mitä tarkoitan!!!!
Mutta elämässäni tapahtui jotain. Kuuden vuoden pakonomainen laihduttaminen loppui. Aloin lukion jälkeen lukea pääsykokeisiin ja sain uusia ystäviä. Heidän kanssa tajusin, että tämä ei ole normaalia. He söivät hyvällä ruokahalulla ja olivat iloisia ja onnellisia!! Tahdoin olla samanlainen. Aloin syömään. Pikkuhiljaa. Leipää, voita leivän päälle. Olipa se hyvää!! Sitten ruokaa. Vähitellen aina niitäkin joita en ennen edes voinut kuvitella syöväni.
Parantuminen alkoi. Se ei tapahtunut nopeasti, tuli takapakkeja. Mutta halusin elää, parantua, olla terve!
Kesti vuosia. Mutta muutos 40kg--->68kg. (170cm) Ja olen ONNELLINEN!!! TERVE!!! HYMYILEN! TERVE!!!
Laihuus ei tuo sitä onnea, se täytyy tajuta itse. Samoin parantuminen, sen täytyy lähteä Sinusta itsestäsi!
Toivotan voimia ja tsemppiä teille. Uskokaa, tiedän mistä puhun. Te voitte parantua. Elämä on niin paljon ihanempaa näin.Moi, toi tarina on ihanku mun oma kirjottama, luin sen ja tuntii kuin olisin kirjoittanut omaa elämääni tällähetkellä! En vain voi lopettaa tätä. Pelkään aina että lihoan, ja yhdessä vaiheessa meinasin parantua mutta alin taas laihduttaa kun näin ne läskit jotka minulle tuli 8ei ollut mitään läskejä). Minulle ei vaan mahtunut enää vanhat housut joten halusin ne taas jalkaani ja olla yhtälaiha kun kesällä, joten aloin taas laihduttaa, mutta syön aamupalan joskus, koulussa kouluruuan, ja kotsassa herkut/ruuat, mutta kotona syönkin vain hedelmän ja yhden leivän ilalla/tai hedelmän ja liikun apljon ulkona päivällä..
- diiiiiiiii
Smailis kirjoitti:
Heip!
Eksyin palstalle ihan sattumalta.. olen toki nähnyt tämän olemassaolon, mutta en ole uskaltanut ennen lukea tekstejä..en ole halunnut että muistan tuon saman tuskan...kylmyyden..yksinäisyyden...pakonomaisen liikunnan...reseptien keräilyn...ruoanlaiton...kalorit...punnitukset...sukulaisten ja kavereiden huolestuneet katseet...itkut...riidat äidin kanssa syömisestä...supatukset vierailta ihmisiltä...onpa tuo tyttö laiha...
Ja niin minä olinkin. Vanhat valokuvat ovat hirveää katseltavaa. Nuoruuteni parhaat vuodet menivät kaloreita laskien, juosten, ruokaa miettien, kokeisiin lukien... no kyllä te tiedätte tasan tarkkaan mitä tarkoitan!!!!
Mutta elämässäni tapahtui jotain. Kuuden vuoden pakonomainen laihduttaminen loppui. Aloin lukion jälkeen lukea pääsykokeisiin ja sain uusia ystäviä. Heidän kanssa tajusin, että tämä ei ole normaalia. He söivät hyvällä ruokahalulla ja olivat iloisia ja onnellisia!! Tahdoin olla samanlainen. Aloin syömään. Pikkuhiljaa. Leipää, voita leivän päälle. Olipa se hyvää!! Sitten ruokaa. Vähitellen aina niitäkin joita en ennen edes voinut kuvitella syöväni.
Parantuminen alkoi. Se ei tapahtunut nopeasti, tuli takapakkeja. Mutta halusin elää, parantua, olla terve!
Kesti vuosia. Mutta muutos 40kg--->68kg. (170cm) Ja olen ONNELLINEN!!! TERVE!!! HYMYILEN! TERVE!!!
Laihuus ei tuo sitä onnea, se täytyy tajuta itse. Samoin parantuminen, sen täytyy lähteä Sinusta itsestäsi!
Toivotan voimia ja tsemppiä teille. Uskokaa, tiedän mistä puhun. Te voitte parantua. Elämä on niin paljon ihanempaa näin.kuinka sä sit lihoit? mä oon alkanu syömään säännöllisesti jotai 1400 kalorii tulee päiväs,paino pysyny samana. haluisinki et se pysyy. voiks olla et mun paino alkaa hiljalleen nousta jos jatkan tälleen syömist? vai pysyyks se yhä samana vuosia niinku toivon et pysyy...
- Smailis
diiiiiiiii kirjoitti:
kuinka sä sit lihoit? mä oon alkanu syömään säännöllisesti jotai 1400 kalorii tulee päiväs,paino pysyny samana. haluisinki et se pysyy. voiks olla et mun paino alkaa hiljalleen nousta jos jatkan tälleen syömist? vai pysyyks se yhä samana vuosia niinku toivon et pysyy...
Hei! Mikäli joku vielä lukee tätä viestiketjua niin vastaan nyt kysymykseen kuinka minä "lihoin" eli tulin normaalipainoiseksi sairaalloisen laihasta ja onnettomasta tytöstä..
Pikkuhiljaa, en tiedä itsekään, mikä sai minut jättämään tuskastuttavan nälkiintyneen elämäni, jatkuvan ruoan ajattelun/kokkaamisen/reseptien keräilyn.. ja alkamaan oikeasti SYÖMÄÄN! Kaloritaulukoita paljon lukeneena (you know..) tiedätte kyllä että voitte syödä helposti yli 2000 kcal lihomatta! Kuulostaako hurjalta?!Ihminen ei toimi eikä voi hyvin jos ei ole normaalipainossa vaan yrittää kituuttaa 500kcal:lla niinkuin minä ennen.. Alussa tuo 2000kcal:lla voi saada painon nousemaan kun elimistö innoissaan yrittää saada kaiken talteen. Mutta tärkein- lopettakaa se kaloreiden laskeminen!!! Syökää niinkuin hyvältä tuntuu. Ette arvaa miten ihanaa on, kun voi huoletta kyläillä kavereilla tai mennä yhdessä syömään kun ei tarvitse koko ajan murehtia minne sen tarjotun pullanpalan piilottaisi... Se kuuluu syödä eikä tunkea sitä hihaan;) Tiedän mistä puhun. Olen ollut sairastakin sairaampi. Armahtakaa itseänne! Menkää syömään! Tiedän että tämä ei auta, anoreksiasta ei parannuta yhdessä yössä, mutta.. siitä voi parantua! Voimia.
:)
- äiti-mummo
voi lapsiparka,voimia sinulle ja kärsivällisyyttä elämä on sinulla edessä ,elä ja nauti uudesta päivästä,on paljon tosi sairaita,minäkin odotan leikkausta,älä leiki terveydellä.
- pumpuli
Tuon lukeminen tuotti mulle kylmiä väreitä ja muistoja. Kuulostat ihan multa viime talvena. Tiedän mikä on olosi ja toivon sulle jaksamista ja paranemista.Jonain päivänä tiedät, että sulla on todella vakava ongelma ja siitä ylipääseminen on rankkaa, mutta kaikki selviää toivotaan näin. Itse olin viime talvena erityisen pahassa oravan pyörässä syömisten kanssa. Sairastin ortoreksiaa ja osastolle jouduin kun paino oli 41kg (pituus 170cm).
Vietin 2päivää psykiatrian avo-osastolla, jonka jälkeen tajusin mitä olin tehnyt. Lääkärit sanoivat minun olevan fiksu tyttö, joka tietää mistä kiikastaa. Painoni lähti nousuun ja nousikin nopeasti 46kg. Nyt painan 47kg ja sairastan bulimiaa. En ole vieläkään pysty käsittelemään ruoka-asioita normaalisti. Ehkä minäkin joku päivä paranen... - Marissa87
hei!
Ite sairastin anoreksiaa viime talvena. Aloin laihduttamaan ku painoin 88.8 kiloa ja olin 166,5cm pitkä. Laihutin puolessa vuodessa yli 36 kiloa. Oon laihtunut siitäki lisää. Jouduin osastolle ku painoin 52 kiloa ja olin 173cm pitkä. Siellä olin kaks viikkoa kriisijaksolla. Siellä esitin että syön ja pääsisin pois osastolta ja näin tapahtui.
Sen jälkeen söin vähempi ja liikuin paljon. Oon laihtunut tuosta 52 kilosta alle 50 kiloon. Sain tajuttomuus-kouristus kohtauksen yhesti ku en ollu syönyt sinä päivänä mitään. Mun verensokeri oli vain 1.8. Siitä lähtien mun on ollu pakko syödä että verensokeri pysyy normaalina. Nyt tällä hetkellä siis painan jtn 49 kiloa.Punnitsen joka päivä noin 7 kertaa. Oon omasta mielestäni hirveen läski ja seison peilin edessä melkein koko ajan. En pääse tosta eroon. OOn puhunut terapeutille, mut ei oo vielä auttanut. Toivottavasti paranen joskus! :) - säde
usko parempaan huomiseen. mikään paha ei ole ikuista
- minä
Hei julia!
Kirjoituksesi oli kuin omasta elmästäni! Olen 15.vuotias ja sairauteni alkoi luultavasti keväällä. Kesällä se paheni. Eristäydyin kavereista aivan samalla tavalla, olin vain treeneissä illat. Koulujen alettua ahdistuin vain enemmän... Muutenkin samoja tunteita ollut kuin sun kuvailemassa viestissä.
Mutta se ero minulla on, että kerroin ongelmastani aikaisessa vaiheessa. Eli kesällä omalle valmentajalle. Lopulta menin terveyden hoitajalle mistä mut lähetettiin syömishäiriöisten poliklinikalle. Olen itse jo tajunnut ettei laihduttamisessa ole mitään järkeä. Missään vaiheessa en kerennyt kuitenkaan pahasti laihtua. Laihimmillani olin 49kg 168cm. En siis mikään sairaanloisen laiha. Nyt olen syönyt terveellisesti, kaikki herkut olen jättänyt pois, koska jos syön niitä en pysty taistelemaan oksentamista vastaan. Normaalia terveellistä ruokaa syötyäni saan vakuutettua itselleni, että "mun on syötävä tämä ja pidettyä sisällä, se on pakko"
Tammikuussa menen painokontrolleihin, psykiatrille, lastenlääkärille ja ruokaterapeutille. Toivon kuitenkin ettei mun tarvitse siellä kauaa käydä, koska tunnen itseni kuitenkin jo niin terveeksi etten tarvitse niitä.
Jos haluat jutella niin kerro! Voin antaa sähkäriosoitteeni. - julia
minä kirjoitti:
Hei julia!
Kirjoituksesi oli kuin omasta elmästäni! Olen 15.vuotias ja sairauteni alkoi luultavasti keväällä. Kesällä se paheni. Eristäydyin kavereista aivan samalla tavalla, olin vain treeneissä illat. Koulujen alettua ahdistuin vain enemmän... Muutenkin samoja tunteita ollut kuin sun kuvailemassa viestissä.
Mutta se ero minulla on, että kerroin ongelmastani aikaisessa vaiheessa. Eli kesällä omalle valmentajalle. Lopulta menin terveyden hoitajalle mistä mut lähetettiin syömishäiriöisten poliklinikalle. Olen itse jo tajunnut ettei laihduttamisessa ole mitään järkeä. Missään vaiheessa en kerennyt kuitenkaan pahasti laihtua. Laihimmillani olin 49kg 168cm. En siis mikään sairaanloisen laiha. Nyt olen syönyt terveellisesti, kaikki herkut olen jättänyt pois, koska jos syön niitä en pysty taistelemaan oksentamista vastaan. Normaalia terveellistä ruokaa syötyäni saan vakuutettua itselleni, että "mun on syötävä tämä ja pidettyä sisällä, se on pakko"
Tammikuussa menen painokontrolleihin, psykiatrille, lastenlääkärille ja ruokaterapeutille. Toivon kuitenkin ettei mun tarvitse siellä kauaa käydä, koska tunnen itseni kuitenkin jo niin terveeksi etten tarvitse niitä.
Jos haluat jutella niin kerro! Voin antaa sähkäriosoitteeni.mielelläni juttelisin kanssasi :) se aina helpottaa.
- zirra
julia kirjoitti:
mielelläni juttelisin kanssasi :) se aina helpottaa.
Moi julia! mul on kans sama juttu jouduin sairaslomalle loppu vuodeks. ite en sitä tosin halunnu..jaksaisin mielestäni hyvin.
tammikuus taas punnitus ja jos ei paino oo noussu 16IBM:n nii kouluun en pääse...
mäki oon yksin päivät mut en tee niinkuin sä ja oo syömättä vaan mä syön. viidesti päivässä niinku sovittu on rav.terapeutin kaa (mun mutsi)
olis kiva meilata =) - julia
zirra kirjoitti:
Moi julia! mul on kans sama juttu jouduin sairaslomalle loppu vuodeks. ite en sitä tosin halunnu..jaksaisin mielestäni hyvin.
tammikuus taas punnitus ja jos ei paino oo noussu 16IBM:n nii kouluun en pääse...
mäki oon yksin päivät mut en tee niinkuin sä ja oo syömättä vaan mä syön. viidesti päivässä niinku sovittu on rav.terapeutin kaa (mun mutsi)
olis kiva meilata =)niin olisi :) sähköpostiosoitteeni on : juliai@suomi24.fi
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mihin Ilkka Kanerva kuoli?
Kun näin jokin aika sitten kuvan riutuneen näköisestä Kanervasta, sanoin vaimolle että haimasyövältä vaikuttaa. Vaimon isä oli kuollut kyseiseen tauti40330893Martinan lapset JÄLLEEN valjastettu valkopesureiksi
Ei tuo nainen todellakaan täysillä käy. Vauvakin tajuaa että kysymykset ja vastaukset ovat Martinan itsensä tekemiä, lapset vastaa mitä on käsketty. J4764215Sofia Belorf ja Sonja Aiello
Viihtyvät yhdessä dinnerillä. Pienet piirit. Mitä ajatuksia herättää ?972735Stefu LOISTAVAA!
Ilmeisesti joku vedonlyönti tms, selvinpäin-elämästä👍👍👍 ilmankos ei ole Sofiaa näkynyt. Miten tän parin nyt käy, kun viimi ei maksettuna enää virta1331901Teille, Venäjällä pelottelijat
Oletatteko ja väitättekö te, että Venäjä pystyisi tuosta vain miehittämään Suomen?5911670- 861596
Kakista se ulos nainen vihdoin viimein
Että haluat, kummatkin halutaan. Otan sinut kuumaan syleilyyn sitten.751570Ujostuttaa eräs aikuinen mies...
Mitä se tämmönen on... tuo mies aiheuttaa minulle ylimääräsiä tykytyksiä... Rohkeampana pyytäsin häntä ulos mut jospa hän... Miten mun vaistot ilmoit591506Jos me käytäs nainen
Ulkona niin mitkä olisi ne kolme asiaa joita tahtoisit kysyä tai kertoa minulle?721250