Sillon kukaan ei katsoisi mitä syön voisin paastota ja "paastoa" hedelmillä ja kananmunan valkuaisilla (proteiinien takia) pitkiä aikoja ja juoda vain sokerittomia mehuja ja limuja ja kaapissa ei olisi mitään leipää.. Voisin ahmia viikonloppuisin yksin ettei tarvitsisi pelätä että joku avaa sen mun huoneen oven ja mä paljastun vaan saisin olla rauhassa,käydä yksin kaupassa ja muuta..Syödä miten tykkään..Kellään samanlaisia tuntemuksia?
Haluaisin omaan kotiin,koska..
Tyttö_17v
3731
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olihan mulla noita,samanlaisia tuntemuksia kun olin ikäisesi.Ei olis yhtään kestäny asua vanhempien luona,kun ne tarkkaili mun syömsisiä.
No,nyt olen jo 25,ja asunut yli 6 vuotta omillani..
Voin antaa sinulle yhden erittäin tärkeän neuvon;koeta saada syömishäiriösi aisoihin ennen kuin muutat pois kotoa!Sillä siellä,yksin asuessa se saa vallan ja todella riistäytyy käsistä!Minäkin rupesin ahmimaan suunnattomia määriä,kun kukaan ei tarkkailliut ja sain ostaa mitä huvitti ja syödä mitä huvitti ja milloin vaan..Kaikki rahat sitten menikin ruokaan.Ja oli kausia,jolloin jääkaapissa oli vain light colaa ja tomaatteja.
Mutta tosissaan,hae apua,ja koeta järjestää elämäsi;yleensä syömishäiriöillä on tapana pahenutua kun nuori muuttaa omilleen.
Nyt mulla on asiat jo hieman pareemin,asun avoliitossa nykyään,mutta edelleen syömishäiriöinen olen,ja teettää todella työtä päästä eroon tästä..Ehkä koko elämän kestävä taistelu!
joo, sama juttu, juuri tuon takia HALUAN OMAN KÄMPÄN..
Tänä syksynä olin haljeta riemusta. Muutin omaan yksiööni. Oma rauha tehdä mitä huvitti. Sain yksin syödä mitä tahansa ja miten paljon tahansa. Ja ennenkaikkea saisin oksentaa ilman että tarvitsee pelätä kenenkään keskeyttävän toimiani. Syksyn mittaan harrastin sairaalloista harrastustani. Pian väsyin. En jaksanut. Vanhempani olivat jo aikaisemmin saaneet tietää syömishäiriöstäni. Nyt en kuitenkaan tarvinnut piitata heidän neuvoistaan. Kuitenkin jossain vaiheessa syksyä väsyin oksentamiskierteeseen niin, että soitin itku kurkussa äidilleni, että en jaksa sitä enää!
Äitini lohdutteli, mutta kertoi tosiasian (jonka itse hyvin tiesin) että minä itse olin avainasemassa siihen, helpottaako sairauteni. Nyt tähän päivään asti olen jatkanu kierrettä, takaraivossani kuitenkin tykyttäen totuus siitä, että terveyteeni ja elämäni laatuun avainasemassa olen minä itse, eivätkä määräilevät vanhempani.