Kuinka sivuuttaa rakkaus äitiin?
Elämän luoja. Kasvattaja. Tuki. Puhdas rakkaus.
Rakastan äitiäni sydämeni pohjasta, mutta se satuttaa.
Tästä rakkaudesta johtuvaa kipua, häpeää ja syyllisyyttä on vaikeaa välttää.
Kaiken olen yrittänyt tehdä ollakseni hyvä lapsi. Tunne vanhempiani ylpeydestä täyttää sydämen
ja voittaa kaikki palkinnot. Jos jokin ärsyttää tai suututtaa vanhempiani, yritän sen muuttaa sellaiseksi että olisin hyväksytty ja minusta voisi olla ylepä. Kumpa vanhemmat voisivat sanoa sen, ilman sitä pientä mutta-sanaa. Sitä suurta tabua josta ei saa puhua ja sitä ei voi edes ajatella. Siitä on vaiettu kaikki vuodet.
Vuosia olen rukoillut jumalaa, vaikka en ole siihen uskonut. Yritin kaikkeni muuttaa itseäni jotta voisin olla lapsi, jota rakastetaan sellaisena kuin olen. Menestys koulussa on helppo ansaita lukemalla.
Onnistumiset saavutetaan yrittämällä ja täydellisyys hiomalla. Tätä en ole kyennyt "korjata".
Vuosia olen tuntenut syyllisyyttä olla sitä mitä olen. Tiedän äitini rakastavan minua suunnattomasti, mutta kaikki ei aina taida olla miltä näyttää...
Viimeisinä vuosina olen kyennyt kokemaan onnellisuutta tunteistani. Olen pystynyt ymmärtämään ettei siinä, ketä rakastan, sukupuolesta riippumatta tee minusta huonoa ihmistä. En oikeasti ole epäonnistunut lapsi tai mikään ei ole mennyt vikaan. Mutta, ihminen jota rakastan eniten tässä maailmassa saa minut tuntemaan syyllisyyttä itsessäni. En ole onnistunut.
Kestän kaduilla olevien ihmisten mielipiteet. Tuttujen ja sukulaisten tuomitsemisen kestän
kieltä puremalla, mutta vanhempiani, oman äitini jyrkkä tuomitseminen ja halveksunta satuttaa enemmän kuin mikään asia tässä maailmassa.
Jos en rakastaisi omaa äitiäni, olisin onnistunut ja kaunis.
Älkää antako omien mielipiteittenne taikka ajatustenne tulla rakkauden väliin.
Sitä on vaikea joskus saada takaisin
Elämän luoja. Kasvattaja. Tuki. Puhdas rakkaus.
Rakastan äitiäni sydämeni pohjasta, mutta se satuttaa.
Tästä rakkaudesta johtuvaa kipua, häpeää ja syyllisyyttä on vaikeaa välttää.
Kaiken olen yrittänyt tehdä ollakseni hyvä lapsi. Tunne vanhempiani ylpeydestä täyttää sydämen
ja voittaa kaikki palkinnot. Jos jokin ärsyttää tai suututtaa vanhempiani, yritän sen muuttaa sellaiseksi että olisin hyväksytty ja minusta voisi olla ylepä. Kumpa vanhemmat voisivat sanoa sen, ilman sitä pientä mutta-sanaa. Sitä suurta tabua josta ei saa puhua ja sitä ei voi edes ajatella. Siitä on vaiettu kaikki vuodet.
Vuosia olen rukoillut jumalaa, vaikka en ole siihen uskonut. Yritin kaikkeni muuttaa itseäni jotta voisin olla lapsi, jota rakastetaan sellaisena kuin olen. Menestys koulussa on helppo ansaita lukemalla.
Onnistumiset saavutetaan yrittämällä ja täydellisyys hiomalla. Tätä en ole kyennyt "korjata".
Vuosia olen tuntenut syyllisyyttä olla sitä mitä olen. Tiedän äitini rakastavan minua suunnattomasti, mutta kaikki ei aina taida olla miltä näyttää...
Viimeisinä vuosina olen kyennyt kokemaan onnellisuutta tunteistani. Olen pystynyt ymmärtämään ettei siinä, ketä rakastan, sukupuolesta riippumatta tee minusta huonoa ihmistä. En oikeasti ole epäonnistunut lapsi tai mikään ei ole mennyt vikaan. Mutta, ihminen jota rakastan eniten tässä maailmassa saa minut tuntemaan syyllisyyttä itsessäni. En ole onnistunut.
Kestän kaduilla olevien ihmisten mielipiteet. Tuttujen ja sukulaisten tuomitsemisen kestän
kieltä puremalla, mutta vanhempiani, oman äitini jyrkkä tuomitseminen ja halveksunta satuttaa enemmän kuin mikään asia tässä maailmassa.
Jos en rakastaisi omaa äitiäni, olisin onnistunut ja kaunis.
Älkää antako omien mielipiteittenne taikka ajatustenne tulla rakkauden väliin.
Sitä on vaikea joskus saada takaisin
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen äiti ja haluaisin saada sinut uskomaan,ettei sinun tarvitse kerjätä ja rukoilla äitisi rakkautta ,ellei hän hyväksy sinua sellaisena,kuin olet.
Meillä äiteillä on joskus vaikeaa muuttaa luutuneita näkemyksiämme ,mutta aika on paras lääke.
Älä tuhlaa nuorta elämääsi suremalla ,miten saisit äitisi hyväksynnän vaan elä rohkeasti omaa elämääsi.
Paljon rohkeutta ja voimia sinulle.
Oli täys perkele!
Mikään ei kelvannut! Mikään ei riittänyt!
Eivät edes meidän hyväkäytöksiset ja opinnoissaan menestyneet lapset olleet riittävän hyviä. Olivat syntyneet väärään perheeseen.
Kaiken kruunasi se, että olin insinöörinä mennyt naimisiin kansakoulupohjaisen liikeapulaisen kanssa 1969, eikä ollut edes ns. 'pakkomeno'!
Hyvä huomata, että meitä äitinsä hylkäämiä lapsia on muitakin. Minun äitini jouluun emme mahdu me molemmat lapset. Vain veljeni, joka tuntuu olevan jumalasta seuraava, on hänelle riittävän hyvä. Jo vuosia sitten hän palautti epäsopivat joululahjat joulun jälkeen minulle. Hän ottaa ainoastaan silloin yhteyttä minuun, kun hän tarvitsee jotakin. Palvelemaan olen häntä riittävän hyvä, mutta siitä huolimatta saan harvoin kiitosta häneltä. Tekemisissäni pikemminkin löytyy aina jotain arvosteltavaa tai valitettavaa. Ja vielä vuosien jälkeen, veljeni tuomat "vihreät kuulat" ohittavat kirkkaasti kaiken uurastukseni, joten päätin, että nyt se on loppu.
Minusta tuntuu että lapsena rakastin äitiäni yli kaiken ja olisin tehnyt vaikka mitä saavuttaakseni hänen rakkautensa, kuin kuun taivaalta.
Äitini arvojärjestyksessä olin sisarusparven häntäpäässä.
Äitini kuoli ollessani nuori ja se surettaa minua vieläkin. Se että emme voineet koskaan aikuisina naisina keskustella.
Äitini häpesi sitä että ei ollut osannut olla hyvä äiti. Ymmärrän häntä. Minusta olisi hienoa kirjoittaa tai muuten kertoa hänen elämänsä tarina. Niiden tietojen perusteella jotka hänestä on vielä saatavissa...
Hämmästyttävää analogiaa! Aina joululahjoja myöten! Meitä on kaksi veljestä, minä nuorempi.
Tein äitini omakotitalon työt, lumityöt, ruohonleikkuut, pikku remontit ym. Aina oli jotain moittimista tekemisissäni.
Veljeni asuu samalla paikkakunnalla. Miksi hän ei tee mitään. No sehän on keilaamassa tai mökillä tai jotain.
Lopetin täysin 40;nä tämän passaamisen. Vaimoni yritti vielä jatkaa yhteydenpiton mutta tultuaan muutaman kerran itkien pois, lopetti hänkin.
Samoin lapsillemme tuli mitta täyteen.
Hautajaisista kysyivät, että onko pakko tulla (asuvat Helsingissä, matkkaa 250km).
Sanoimme, että päättäkää itse. Eivät tulleet.
Puolueellisuus konkretisoitui tietenkin myös taloudellisesti.
Veljeni ja hänen lapsensa olivat otollisia sponssauksen kohteita.
Yhdestä asiasta annan äidilleni tunnustuksen.
Hän oli ehdottoman avoin ja rehellinen tässä puolueellisuudessaan. Hämmästeli vielä, ettenkö minä ymmärrä miten paljon parempia ihmisiä veljeni porukka on.
Yleisillä kriteereillä (yhteiskuntakelpoisuu, moraali, koulutus ym.) arrvioiden ei perusteita kyllä ollut.
Täytyy tunnustaa, että vieläkin vituttaa, se että edes yritin tominnallani lunastaa hyväksymisen. Olisi pitänyt aikanaan huomata se toivottomaksi!
Tiedän tuon voimattomuuden tunteen "tasavertaisuustaistelussa". Koskaan et pysty saavuttamaan sitä samaa "tasoa", minkä veljesi on saavuttanut äitisi mielessä/sydämessä pelkällä "keilaamisella". Olen pohtinut tätä asiaa jo vuosia ja koskaan minulle ei ole selvinnyt se, miksi jotkut äidit eivät pysty pitämään lapsiaan saman arvoisina.
Toinen lapsi on nostettu "jalustalle" ja toinen lapsi joutuu "nostamaan" äitiä, joka kurkoittaa tuota jalustalla olevaa lasta kohti.
Sanot äitisi rakastavan sinua suunnattomasti, mutta inhoavan sitä, että rakastat samaa sukupuolta olevaa. Ilmiselvästi äitisi kokee syyllisyyttä siitä , että on mielestään tehnyt jonkin virheen kasvatuksessaan, kun et pysty rakastumaan eri sukupuolta olevaan. Sinun pitää ymmärtää tätä äitisi kokemaa karmeaa syyllisyyttä. Sitäpaitsi äitisi nuoruudessa homoutta/lesboutta pidettiin psyykkisenä sairautena, jota pyrittiin parantamaan ja taisi se olla menneinä vuosina laitontakin. Äidilläsi on taatusti aika rankkaa asian kanssa.
Miksi kirjoittajan täytyisi ymmärtää äitiään enemmän kuin äiti kirjoittajaa.
Olen vakaasti sitä mieltä, että omat lapset on hyväksyttävä aina, elettiinpä mitä ikä- tai aikakautta tahansa.
Kirjoittaja selvästikin kärsii äitinsä hyväksyttömyydestä..... äiti kärsii ihan syyttä ja ihan olemattomasta asiasta, asiasta mikä ei todellakaan kuulu hänelle..... mutta äidin ja lapsen välisen suhteen tulisi olla aivan muuta kuin kärsivä.
Sen tulisi olla luonnollinen ja rakastava, mutta ennen kaikkea hyväksyvä, hyväksyä toinen sellaisena kuin luoja on luonut... hyväksyyhän kirjoittajakin äitinsä mahdolliset "poikkeamat", uskon ainakin näin.... ja varmaan ymmärtääkin, mutta miten saada äiti ymmärtämään.... tässä siis pulma.
Täytyy nimenomaan ymmärtää se, että äiti kokee valtavaa epäonnistumisen tunnetta lapsensa valinnasta. Hän ajattelee itse varmaankin pilanneensa lapsensa ja siksi häpeää ja toivoo pysyvänsä muuttamaan asian.
Palveleva ja alistuva asenne herättää vain vähättelyä.
Ilmeiseti sinun pitäisi olla se syyttäjä ja äitisi syytetty, ei päinvastoin.
Lapsella on aina alkurakkaus vanhempiinsa. Jos ei saa vastaraukkautta, niin se on aivan kestämätön tilanne. On luonnotonta, että rakkaudelle asetettaisiin ehtoja. Rakkautta joko on tai ei ole.
Vaikka tuntuisi miten tyltyltä, niin täytyy vain riuhtaista itsensä irti. Se on vaikeaa ja vaatii voimia, ja niitä pitää kerätä pitkään, mutta jossakin vaiheessa se ratkaisu pitää tehdä. Kerjäämällä ei rakkutta tule! Asiat pitää puhua halki, ja nostaa kissa pöydälle. Tulos voi olla hyvä tai huono. Sitä ei voi etukäteen tietää. Elämä on riskien ottamista!
Jokaiselle ihmiselle kuuluu aikuisena oikeus elää omaa elämäänsä, eikä vanhemmilla ole minkäänlaista oikeutta puuttua siihen. He voivat tietysti käyttää taloudellista valtaansa, jos sitä on, mutta sekin on moraalitonta. Jos he eväävät rakkautensa, niin tilanne pitää vain hyväksyä. Ei rakkautta voi ansaita. Heidän valtansa alta pitää päästä eroon, muuten ei saavuta täyttä aikuisuutta.
Tylyä pihetta, mutta niin minä asian ymmärrän ja kokenut sen itsekin. Ei pidä odottaa äitinsä kuolemaa. Asiat pitäisi puhua selviksi ennen sitä.