Tuskinpa ketään kiinnostaa minun tarinani. Kerron sen silti sillä en ole koskaan siitä puhunut.
En tiedä onko minulla anoreksiaa. Mittani ovat 175/53 eli olen alipainoinen mutten hirveän. Enkä näytä laihalta ollenkaan.
Koen huonoa omaatuntoa heti kun syön. Asun yksin toisella paikkakunnalla kuin perheeni ja suurin osa tuttavistani. Tavoitteeni on etten söisi juuri mitään. Itsekuria ei ilmeisesti löydy sillä lähes joka päivä syön. Ja liikaa. Niin että alan inhota itseäni. Vihaan ja inhoan. Kaikilla tavoilla. Kun katson peiliin tekisi mieli lyödä peili rikki ja alan itkeä. Olen vain niin ruma etteivät sanat riitä.
Tänään syömättömyys ei onnistunut sillä tarkoitus oli vetää vain muutama hedelmä naamaani mutta sitten minut kutsuttiin kylään. Siellä sitten eteeni tarjoiltiin ruokaa ja söin hieman. Söin myös karkkia. En pysty pitämään näppejäni erossa karkista ja vihaan itseäni sen takia.
Elämäni ei ole elämisen arvoista. Tiedän että minulla on masennus mutta tämä ei johdu siitä. Olen vain niin onneton paska ettei minulle ole tulevaisuutta ja olen täysin arvoton. Oikeastaan mietin, mikä muka tekee ihmisestä niin arvokkaan? Meitä on tällä pallolla jo 6 miljardia eli aivan järkyttävän paljon liikaa. Miksi minä vain syön ja syön ja kulutan kauniin maapallon luonnonvaroja? Ei minulla ole siihen oikeutta. Tahdon vain kadota pois. Kuitenkaan ei itsekuria syömättä olemiseen tarpeeksi löydy.
En välitä elämästäni sillä minulla ei ole sellaista. Ainoat syyt minkä takia tässä istun ovat 1) jo mainittu itsekurin puute (pahanlaatuinen) 2) se etten pysty tappamaan itseäni vaikka haluaisin 3) en tahdo tuottaa tuskaa äidilleni, jota rakastan eniten maailmassa.
En siis tiedä onko tämä anoreksiaa vai ei, sillä varsinainen "tavoitteeni" ei ole laihtuminen enkä luule olevani läski, vaan tahdon vain kadota pois häiritsemästä. Toisaalta, tulee alemmuuskompleksi jos jollain on alhaisempi painoindeksi kuin minulla...
Tiedän, tämä viesti on ehkä ristiriitainen ja sekava mutta niin olen minäkin. En varsinaisesti tahdo apua, kunhan vain halusin jakaa kokemukseni. Muuten en tästä kenellekään puhu, läheiset alkaisivat vain hössöttää ja tuottaisin heille turhaa ja aiheetonta huolta ja harmia. En minä nyt sentään missään hengenvaarassa ole kun alipainonikaan ei ole kovin pahanlaatuista.
En tiedä onko minulla anoreksiaa. Mittani ovat 175/53 eli olen alipainoinen mutten hirveän. Enkä näytä laihalta ollenkaan.
Koen huonoa omaatuntoa heti kun syön. Asun yksin toisella paikkakunnalla kuin perheeni ja suurin osa tuttavistani. Tavoitteeni on etten söisi juuri mitään. Itsekuria ei ilmeisesti löydy sillä lähes joka päivä syön. Ja liikaa. Niin että alan inhota itseäni. Vihaan ja inhoan. Kaikilla tavoilla. Kun katson peiliin tekisi mieli lyödä peili rikki ja alan itkeä. Olen vain niin ruma etteivät sanat riitä.
Tänään syömättömyys ei onnistunut sillä tarkoitus oli vetää vain muutama hedelmä naamaani mutta sitten minut kutsuttiin kylään. Siellä sitten eteeni tarjoiltiin ruokaa ja söin hieman. Söin myös karkkia. En pysty pitämään näppejäni erossa karkista ja vihaan itseäni sen takia.
Elämäni ei ole elämisen arvoista. Tiedän että minulla on masennus mutta tämä ei johdu siitä. Olen vain niin onneton paska ettei minulle ole tulevaisuutta ja olen täysin arvoton. Oikeastaan mietin, mikä muka tekee ihmisestä niin arvokkaan? Meitä on tällä pallolla jo 6 miljardia eli aivan järkyttävän paljon liikaa. Miksi minä vain syön ja syön ja kulutan kauniin maapallon luonnonvaroja? Ei minulla ole siihen oikeutta. Tahdon vain kadota pois. Kuitenkaan ei itsekuria syömättä olemiseen tarpeeksi löydy.
En välitä elämästäni sillä minulla ei ole sellaista. Ainoat syyt minkä takia tässä istun ovat 1) jo mainittu itsekurin puute (pahanlaatuinen) 2) se etten pysty tappamaan itseäni vaikka haluaisin 3) en tahdo tuottaa tuskaa äidilleni, jota rakastan eniten maailmassa.
En siis tiedä onko tämä anoreksiaa vai ei, sillä varsinainen "tavoitteeni" ei ole laihtuminen enkä luule olevani läski, vaan tahdon vain kadota pois häiritsemästä. Toisaalta, tulee alemmuuskompleksi jos jollain on alhaisempi painoindeksi kuin minulla...
Tiedän, tämä viesti on ehkä ristiriitainen ja sekava mutta niin olen minäkin. En varsinaisesti tahdo apua, kunhan vain halusin jakaa kokemukseni. Muuten en tästä kenellekään puhu, läheiset alkaisivat vain hössöttää ja tuottaisin heille turhaa ja aiheetonta huolta ja harmia. En minä nyt sentään missään hengenvaarassa ole kun alipainonikaan ei ole kovin pahanlaatuista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sori vaan mutta noilla mitoilla olet aikas alipainoinen.Et ehkä sitä itse huomaa, mutta pakkohan sun on näyttää liian laihalta.Ei kannata kuitenkaan elämäänsä pilata vaan hakea apua ja hyväksyä se että joskus tarvii ulkopuolista apua.
Mua ainakin kiinnosti toi.Mä huomasin et toi muistutti aika paljon mua!oon painoindeksin mukaa alipainoinen mut mä nään (tiedän olevani) itseni lihavana..Yritän olla syömättä mutta aina tulee joku syy miksi syön.eilen olin käymäs sukulaisten luona ja mun oli vähän niinku pakko syödä siellä..Mulla ei oo itsekurii tarpeeks,mäkään en voi pitää näppejä erossa karkeista ja inhoon itteeni.En uskalla tappaa itteeni "nopeesti" vaan aattelen että kuihdutan itteni pikku hiljaa kuoliaaks.Miks mä asun maassa jossa ei oo ruuasta pulaa ja en haluu syödä,miks mä en vois vaihtaa paikkoja esim. jonku nälkää näkevän afrikkalaislapsen kaa? Mä oon turhaan täällä..Mulla on tosi kiva ja kiltti äiti,se ei juo alkoholii,huuda,polta,käytä huumeita jne. mut sil on miesystävä jota mä vihaan.äiti käy sen miehen luona tosi usein,jää yöksi sinne.Mä oon tosi usein yksin himas koska mul ei oo sisaruksii ja isä asuu muualla.Kavereiden kaa en aina jaksa olla. Mä oon turhaan täällä. Mä oon pelkkä riesa. Ehkä mun pitäis tappaa itteni ni en häiritse äitii ja sen miesystävää.
Mulla on täsmälleen samat fiilikset kuin sullakin.Haluan kadota pois, valua vaan jonnekin pois muiden silmien alta...Tahdon kuolla, mutten tiedä pystynkö koskaan toteuttaan tätä aikomusta, sillä mulla on aivan uskomattoman ihana äiti, jolle en KOSKAAN haluais tuottaa minkäännäköistä tuskaa.Mutten vaan enää jaksa näinkään...Mun elämällä ei oikeasti ole MITÄÄN merkitystä.Kaikki mun haaveet ja päämäärätkin on menettäny kiiltonsa..ehkä niiden mahdottomuuden takia.Tiedän, etten tuu saavuttaan mitään, mitä olen aina halunnut.
Musta vaan tuntuu et mikään ei enää pidättele mua täällä, paitsi mun äiti ja muutkin perheenjäsenet.Mutten mä voi elää myöskään pelkästään mun perheelle...Mulla pitäs olla jotain "omaa"jotain henkilökohtasta, jotta kestäsin tätä.
JOtenkin mä olen järkeillyt, että jos vaan kuihdun pois syömättömyyden takia, mun lähtö ei ole niin näkyvää ja järkyttävää mun perheelle, kuin että jos yhtäkkiä vetäsin itseni kiikkuun.Ehkä se on niille "vähemmän paha"(jos nyt on mahd.)hävitä pois aina vähän kerrallaan.