Hei!! Olen tälläinen 28 vuotias miehen alku ja olen eronnut melkein tasan vuosi sitten. Ja nyt kysyisinkin teiltä mitä minun pitäisi tehdä, kun kerron oman asian. Ja kun minulla ei ole oikein muita kenelle asiasta puhua.
Niin erosimme ex-vaimoni kanssa melkein tasan vuosi sitten hyvin vaikean liiton jälkeen. Meillä oli henkistä, mutta kuitenkin enemmän fyysistä väkivaltaa, tuli aina päällä kun hermostui. Yleensä oli mukana"kättä" pitempää. SE liitto kesti viisi vuotta ja yhteensä yhdessä olimme kuusi vuotta.Luulin kun pääsen tästä siitä helvetistä, niin elämä alkaa luistaa, mutta kävikin toisinpäin. Kävin mtt:ssä puhumassa siitä meidän hommasta, tosin se ihminen siellä ei tajunnut mistään mitään. ja nyt olen syönyt
lääkkeitä kaikenlaisia siitä asti. Nyt rupeaa se jo vähäsen helpottamaan,mutta joskus niitä asioita
tulee mieleen. Nyt on sitten vieläkin pahempi mieli, vaihdoin toisen hoitajan, olen käynyt papin puheilla juttelemassa, mutta mikään ei auta.
Silloin kun muutin yksin asumaan, tapasin ihan
sattumalta maailman ihanimman nuoren naisen. Tapailimme vähän aikaa ja sitten se päätimme kokeilla "vakavimmin". Muutimme yhteen, kumpikin
oli töissä ja kaiken piti olla todella hyvin. Puhuimme jopa perheen perustamisesta. Viime juhannuksena kosin häntä,annoin hänelle sormuksen, mutta sain pakit. Hän muutti pois ja sain vastauksen, hänellä oli mies turkissa. silloin sydämmeni särkyi täysin ja olin ihan valmis luopumaan elämästäni. Joka päivä kaipaan ja
ajattelen häntä edelleenkin. Tätä kirjoittaesani tiedän,että hän pienen pojan äiti. Tämä joulu varsin tuntuu pahalta,niin... meidän piti olla ensimmäinen joulu kolmestaan. Onko se normaalia,
miten te muut masentuneet ihmiset otatte joulun tai juhannuksen mielessänne vastaan? Tarkoitan tällä sitä, että pahentaako se teidän oloa? Niin... Jatketaan ,tällä hetkellä minulla ei ole yhtään ystävää tai kaveria, hävisivät sen liiton aikana. Olen miettinyt ,että mikä tämän hetkistä
nuorisoa oikein vaivaa? Eikö kaveriksi kelpaa
jos on erinlainen kun itse? Kärsin nimittäin ylipainosta ja sen olen saanut huomata. Minulla oli eräs naispuoleinen ystävä ennen avioliittoa, mutta se jäi. Etsin hänet uudelleen sen jälkeen,pidettiin yhteyttä ,hän pyysi kuvaani.
Sen tein, sen jälkeen en ole kuullu hänestä
vaikka olen yrittänyt pitää yhteyttä kaiken tavoin. Ja näitä on muutama muukin vastaava tapaus käynyt minun elämässäni. Nyt olen ihan yksin kaiket illat kotona, sillä en kehtaa ja uskalla liikkua kodin ulkopuolella,sillä kärsin paniikki häiriöistä. Pankki ja kauppa on ainoat paikat missä käyn, koska ne ovat pakollisia. Mutta jos niissäkin tulee saman ikäisiä vastaan, niin käännän katseeni muualle, koska häpeän itseäni. Minulla on onneksi tosi hyvät vanhemmat, mutta eivät ne valitettavasti korvaa kaikkea. Tunnen olevani vain kaikille riesa, harmi ja täysin turha ihminen, tunnen jopa niin omille vanhemmilleni. Olen yrittänyt piristää oloani kaiken tavoin olen ostanut kotiini kaikenlaista sellaista, mitä ei avioliiton aikana edes voinut kuvitella. Mutta
kun mikään ei tunnu miltään. Olen usein iltaisin yksin kotona ollessani miettinut,että miltä se tuntuisi olla tuolla tähden tuona. Ei ainakaan tar
vitsisi kärsiä tälläistä tuskaa. Tämä voi kuulos
taa vähän hölmöltä,mutta yksin iltaisin olen pape
rille miettinyt omien hautajaisteni vieraat ja ne ketkä laskevat minut sinne hautaan. Tunnen kuinka
koko ajan tämä sisäinen tuska kasvaa yhä vaan suuremmaksi. Kiitos kaikille teille jotka luitte
tämän minun juttuni. Kysynkin tässä viimeiseksi,että olisiko kenellekään mitään kons
tia mitä minun kannattaisi vielä tehdä tai yrittää? vai oliko se minún elämäni tässä?
Niin erosimme ex-vaimoni kanssa melkein tasan vuosi sitten hyvin vaikean liiton jälkeen. Meillä oli henkistä, mutta kuitenkin enemmän fyysistä väkivaltaa, tuli aina päällä kun hermostui. Yleensä oli mukana"kättä" pitempää. SE liitto kesti viisi vuotta ja yhteensä yhdessä olimme kuusi vuotta.Luulin kun pääsen tästä siitä helvetistä, niin elämä alkaa luistaa, mutta kävikin toisinpäin. Kävin mtt:ssä puhumassa siitä meidän hommasta, tosin se ihminen siellä ei tajunnut mistään mitään. ja nyt olen syönyt
lääkkeitä kaikenlaisia siitä asti. Nyt rupeaa se jo vähäsen helpottamaan,mutta joskus niitä asioita
tulee mieleen. Nyt on sitten vieläkin pahempi mieli, vaihdoin toisen hoitajan, olen käynyt papin puheilla juttelemassa, mutta mikään ei auta.
Silloin kun muutin yksin asumaan, tapasin ihan
sattumalta maailman ihanimman nuoren naisen. Tapailimme vähän aikaa ja sitten se päätimme kokeilla "vakavimmin". Muutimme yhteen, kumpikin
oli töissä ja kaiken piti olla todella hyvin. Puhuimme jopa perheen perustamisesta. Viime juhannuksena kosin häntä,annoin hänelle sormuksen, mutta sain pakit. Hän muutti pois ja sain vastauksen, hänellä oli mies turkissa. silloin sydämmeni särkyi täysin ja olin ihan valmis luopumaan elämästäni. Joka päivä kaipaan ja
ajattelen häntä edelleenkin. Tätä kirjoittaesani tiedän,että hän pienen pojan äiti. Tämä joulu varsin tuntuu pahalta,niin... meidän piti olla ensimmäinen joulu kolmestaan. Onko se normaalia,
miten te muut masentuneet ihmiset otatte joulun tai juhannuksen mielessänne vastaan? Tarkoitan tällä sitä, että pahentaako se teidän oloa? Niin... Jatketaan ,tällä hetkellä minulla ei ole yhtään ystävää tai kaveria, hävisivät sen liiton aikana. Olen miettinyt ,että mikä tämän hetkistä
nuorisoa oikein vaivaa? Eikö kaveriksi kelpaa
jos on erinlainen kun itse? Kärsin nimittäin ylipainosta ja sen olen saanut huomata. Minulla oli eräs naispuoleinen ystävä ennen avioliittoa, mutta se jäi. Etsin hänet uudelleen sen jälkeen,pidettiin yhteyttä ,hän pyysi kuvaani.
Sen tein, sen jälkeen en ole kuullu hänestä
vaikka olen yrittänyt pitää yhteyttä kaiken tavoin. Ja näitä on muutama muukin vastaava tapaus käynyt minun elämässäni. Nyt olen ihan yksin kaiket illat kotona, sillä en kehtaa ja uskalla liikkua kodin ulkopuolella,sillä kärsin paniikki häiriöistä. Pankki ja kauppa on ainoat paikat missä käyn, koska ne ovat pakollisia. Mutta jos niissäkin tulee saman ikäisiä vastaan, niin käännän katseeni muualle, koska häpeän itseäni. Minulla on onneksi tosi hyvät vanhemmat, mutta eivät ne valitettavasti korvaa kaikkea. Tunnen olevani vain kaikille riesa, harmi ja täysin turha ihminen, tunnen jopa niin omille vanhemmilleni. Olen yrittänyt piristää oloani kaiken tavoin olen ostanut kotiini kaikenlaista sellaista, mitä ei avioliiton aikana edes voinut kuvitella. Mutta
kun mikään ei tunnu miltään. Olen usein iltaisin yksin kotona ollessani miettinut,että miltä se tuntuisi olla tuolla tähden tuona. Ei ainakaan tar
vitsisi kärsiä tälläistä tuskaa. Tämä voi kuulos
taa vähän hölmöltä,mutta yksin iltaisin olen pape
rille miettinyt omien hautajaisteni vieraat ja ne ketkä laskevat minut sinne hautaan. Tunnen kuinka
koko ajan tämä sisäinen tuska kasvaa yhä vaan suuremmaksi. Kiitos kaikille teille jotka luitte
tämän minun juttuni. Kysynkin tässä viimeiseksi,että olisiko kenellekään mitään kons
tia mitä minun kannattaisi vielä tehdä tai yrittää? vai oliko se minún elämäni tässä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
On jo kirjoittaminen. Viha ikävä kyllä heikentää ihmistä. Itse ajattelen Nelson Mandelaa. Kuinka mies, joka kärsi 30 vuotta vankilassa saattoi antaa anteeksi kiusaajilleen?
Olenkin lakannut vihaamasta. Lähinnä tunnen sääliä niitä kohtaan, jotka ovat loukanneet.
Olenko jotenkin tunnevikainen tai tunnehäiriöinen, kun minusta tuntuu pahalta, jos näen näitä ns. menetettyjä ihmisuhteita jossakin paikoisssa, esim. ns pakkokaupassa? SE on varmaan yksi mikä lisää sitä tuskaa, mutta minkä sitä sitä ihminen tunteilleen voi. Yksi on kanssa minkä voin varmuudella tuovan pahaa oloa, on kun ei ole kodin ulkopuolella mitään paikkaa mihin mennä tai missä käyädä. Ehkä joku voi ajatella,että minä välttelen ihmisijä, mutta asia ei todellakaan ole NÄIN!! Tunnen vain ettei minulla ole minkäänlaista ihmisarvoa.
Tarkoitatko nyt "menetetyillä ihmissuhteilla" sitä että näet koko ajan ympärilläsi ihmisiä joita et saa elämääsi/itsellesi?
Ethän sinä voi sellaista toivoakaan, saati ODOTTAA, että kukatahansa ihminen on sinun omasi. Kun oletat että voisit saada elämääsi kenet tahansa, petyt, turhaudut ja masennut kun niin ei käykään.
Vanha sananparsi menee että "kaikki saa ja kaikilta saa, mutta kaikki eivät saa kaikilta". Tämä seksiä korosta sanonta toki töksähtää ilkeästi ihmiseen, mutta niin se vain on ja jos vastaan yrittää pullikoida, kiusaa itseään.
Olin liitossa sellaisen miehen kanssa joka oli ennen tapaamistamme ollut hyvin rakastunut johonkin työkaveriinsa. Tämä hänen ihastuksensa meni niin pahaksi että hän kuvitteli naisen laittavan johonkin lehteen hänelle osoitettuja henkilökohtaisia ilmoituksia.
Kun meidän liittomme loppui meni muutama vuosi ja tämä mies oli jälleen yhtä palavasti ihastunut johonkin naiseen. Tällä kertaa hän jatkuvasti kirjoitteli ja kaiketi soittelikin tuolle naiselle, vaikka nainen teki kaikin tavoin selväksi ettei halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä.
Kumma kyllä tämä mies ei ollut MINUUN koskaan niin lääpällään kuin näihin naisiin joita hän ei voinut saada. Ja siinähän se jippo olikin: vain saavuttamattomat naiset olivat hänestä tavoittelemisen arvoisia! Minä olin liian helposti saatava, joten viis minusta. Suhteemme päättyessä mies sanoi että ei hän ollut minua koskaan rakastanutkaan.
Tämä nyt tietysti masennuksessasi ja itsesäälissäsi tuntuu pahalta, mutta minun on pakko sanoa että maailma valitettavasti ei pyöri sinun halujesi ja kaipuidesi ympärillä. Etkä voi edellyttää että saat pidettyä jonkun tietyn naisen. Kukaan ei voi! Jos mukana on vielä vakava ulkonäöllinen puute, niin kannattaa ottaa lusikka kauniiseen käteen ja hakea seuraa ns. omalta tasoltaan. Se tuntuu teille miehille olevan erityisen vaikea ymmärtää että naiselta ei voi vaatia enempää kuin teiltä itseltännekään.
Olen itse masentunut ja sosiaalisesti rajoittunut, elämässäni ei ole tällä hetkellä oikeastaan muita kuin kumppanini, mutta olen elänyt kausia ilman ketään ja olen silti pärjännyt. Se ei ole mahdotonta. Siinä auttaa vain se että ei enää yritä roikkua ihmisissä väkisin. Antaa heidän olla, antaa heidän mennä. Jos ei kelpaa, niin ei kelpaa. Aikoinani tuputin itseäni monellekin miehelle, enää en sellaista tekisi vaikka yksin jäisinkin. Masentuneellakin on oikeus olla ylpeä ja tuntea oma arvonsa.
...niinhän itseäsi taisit nimittää, muistaakseni.
Kuules nyt. Ensinnäkin on aivan varmaa että löydät itsellesi vielä jonkun ja jonka kanssa sulla menee hyvin. Tällä hetkellä sun kannattaa kuitenkin ensisijaisesti keskittyä itseesi ja vanhoista suhteista toipumiseen ennenkuin alat mihinkään uuteen.
Paniikkikohtauksille et saa antaa periksi vaikka ne tuntuisi kuinka pahoilta. Käy muuallakin kuin kaupassa ja pankissa. Käy juttelemassa sen paremman terapeutin kanssa säännöllisesti äläkä odota mitään nopeita paranemisia. Anna itsellesi aikaa. Jos lääkitys on kohdallaan jatka sitä ohjeiden mukaan mutta jos se ei ole niin kerro lääkärillesi että siinä on parantamisen varaa.
Ota tämä elämänvaihe jonkinlaisena kypsymisenä ja kasvamisena ja usko että tulevaisuudessa kaikki tuntuu vielä ihanalta.Tiedän miltä tuntuu kun ei mikään tunnu miltään, korkeintaan pahalta ja kurjalta. Ne tuntemukset menevät aivan varmasti vielä pois. Älä hoppuile, yritä sinnitellä ja ymmärrä itseäsi tässä kurjalta tuntuvassa elämänvaiheessa. Voimia ja onnea!
Sitten vielä ne perusjankutukset hyvästä itsen perushoidosta: syö terveellisesti, ulkoile jne.kuten tiedät.
Olet selvästi masentunut. Jos joskus tuntuu aivan täysin mahdottoman tuskaiselta niin mene heti lääkärin puheille. Paha ahdistus voi olla todella pahaa eikä sitä kukaan kestä.
Älä ala elään paniikien mukaan. Mene ihmisten pariin, aivan sama minne kunhan menet etkä hautaudu kotiisi.
Nyt kaikki tuntuu sinusta pahalta mutta masennus, paniikkiolot menee ohi lääkityksellä, terapialla ja sen jälkeen olet entistä ehompi ja valmiimpi ihmissuhteisiin. Moni on kokenut saman kuin sinä ja selvinneet, sinäkin selviät.
Uusi parempi elämä odottaa sinua tulevaisuudessa, tämä vaihe sun täytyy kuitenkin ensin "klaarata".
Kyllä se siitä.
räkä. Oliskohan kysymys jostakin lähimmäisriippuvuudesta? Elää niinkuin toisen kautta, yksin oleminen on myrkkyä? No joka tapauksessa useat miettii jossakin kehitysvaiheessaan omaa poismenoa ja kuoleman mukaan ottaminen jokapäiväiseksi elämäksi on toki ihan ok, sillä monet myöskin pettää itseään jättäen sinun kaupat kuoleman kanssa vasta vanhuus iälle. Kun kuoleman väistämättömyys ja sen pelko/vieraus on pois pohdintalistalta, niin siitä sitten eteen päin. Eihän näistä tarvitse masentua, elämää kaikki, huonotkin jaksot. Kipase täällä http://tiedostamaton.net
Puhun omasta kokemuksestani. Tosin jo pitkän aikaa sitten.
Olimme olleet naimisissa noin seitsemän vuotta ja olin tuntenut vaimoni yli kymmenen vuotta.
Vaimoni alkoi puhua erosta, enkä minä ymmärtöänyt ollenkaan, miksi hän eroa halusi. Vasta myöhemmin selvisi, että hän oli jo pidempään seurustellut salaa erään tuttavani kanssa.
Eipä siinä juuri vaihtoehtoja ollut. Minun piti lähteä yhteisestä kodistamme. Se tuntui mielettomän pahalta. Olin aivan hunningolla. Kävin kyllä työssä ja yritin elää eteenpäin vointini mukaan.
Alkoholin käyttö ryöstäytyi helposti. Välillä piti olla aivan raittiina, ettei elämä olisi mennyt aivan sekaisin.
Minulla meni useita vuosia toipua erosta. Olen miettinyt sitä jälkeenpäin usein.
Ilmeisesti miehelle avioero saattaa olla usein tuhoisaa. Mies helpommin syrjäytyy entisistä tuttavista ja ystävistä. Mies ehkä ottaa parisuhteen hyvinkin vakavasti. Siitä luopuminen on vaikeaa ja jopa traumaattista.
Siinä tilanteessa ihmisellä pitäisi olla arkirutiineja ja harrastuksia. Arkinen elämä pitäisi olla aika säännöllistä, tekemisellä täytettyä. Lisäksi sellaisia harrastuksia, joista ihminen pitää. Harrastuksilla saa ajatuksia pois ikävistä asioista ja sellaista tekemistä, mikä tuo mielihyvää.
Ulkoilu, kävely ja kevyt liikunta ovat erittäin suositeltavia. Niillä on merkitystä myös aivojen kemialliseen toimintaan. Mm. dopamiinin tuotantoon, jolla on vaikutusta masennukseen.
En hirveästi usko terapiaan. Kyllä se varmaan auttaa joitakin ihmisiä, mutta ei se kaikille tuo apua. Tarkoitan, että sitä on ehkä yliarvostettu. Ei pidä odottaa siltä liikoja.
Vaikeassa tilanteessa pitäisi silti pystyä elämään omaa elämäänsä, olla oman elämänsä herra. Yrittää järjestää elämänsä niin hyvin, kun se siinä tilanteessa on mahdollista. Toisaalta ei pidä asettaa itselleen liian suuria vaatimuksia, vaan tyytyä hieman vähempään. Olla itselleen "armelias".
Kirjoittaminen on yksi terapian muoto, jota varmaan useampi meistä voi tehdä. Puhua kirjoittamalla, jos sitä puhekaveria ei ole. Minulle siitä on ollut apua pahimpina aikoina.
Hirveään itsesääliin ei kannata vajota. Elämä vaan on joskus aika "kurjaa". Mutta kyllä sitä kurjuutta voi lievittää.
Toivotan Hyvää Joulua! Älä vaivu murheen alhoon!
Ulkoile.
Käy välillä palstalla ja etsi muita hyviä keskustelupalstoja.
Toivottavasti voin tuoda sinulle toivoa ja luottamusta, sekä lohtua tällä elämäni kokemuksella.Sinulla on aika paljon samanlainen elämän tarina kuin minulla. Olen myös melkein koko elämäni kärsinyt ihmispeloista ja sisäisestä kyvyttömyydestä selvitä elämässä. Koin myös v.72 hengellisen heräämisen ja se oli hieno kokemus. Mutta ei sekään tuntunut poistavan niitä pahanolon tunteita, joita minulla jatkuvasti vaan oli. Minä itsekin olen eron kokenut mies, 16 avioliittovuoden jälkeen. Se kokemus oli minulle kuin piste iin päälle ja ajattelin, että ei minulle mikään koskaan onnistu. Olen sen jälkeen kärsinyt myös paniikkihäiriöstä. Nyt vasta jälkeenpäin ymmärrän, että sisäinen rikkinäisyys oli syynä siihen, miksi elämäni epäonnistui usein. Käytin myös joskus alkoholia paetakseni todellisuutta. Menin sitten uusiin naimisiin ja ajattelin että nyt asiat muuttuvat, mutta silti elämäni oli silti vaan ahdistavaa, kunnes viimein n.5 vuotta sitten kuulin eräiltä ystäviltä, että ruotsissa on parantumiskeskus, jossa ihmiset saa hengellistä apua, ja siellä uskotaan,, että Jumala voi parantaa ihmisen sisäiset haavat. Ajattelin, että olen valmis tekemään mitä vain, jotta tämä elämä, jossa suurimpana haaveena oli, että kuolisi pois kärsimästä, siihen tulisi muutos. Ja niin menimme ruotsiin Arken seurakuntaan ja raamattukouluun nimellä Jeesus parantaa ja eheyttää . Halusin saada tämän sisäisen parantumisen hinnalla millä hyvänsä. Aloin oikein tosi töihin remonttikohteena oma elämä. Kävin siellä kaksi vuotta ns. eheytymislinjaa . Ja otin vaan vastaan Jumalan parantavaa rakkautta. Tänä aikana tuli elämääni kaipaamani muutos. Jumala sai parantaa ja vapauttaa minut vuosia kestäneestä epäonnistumisen noidankehästä, masennuksesta, itsevihasta ja vanhoista, vääränlaisista ajatusmalleista. Koen tänään, että olen saanut takaisin itseluottamuksen, uuden omanarvon tunteen .Tärkeintä on, että koen olevani rakastettu ja hyväksytty Jumalalta, sovitettu syyllisyydestä Jeesuksen kautta, voin rakastaa itseäni ja muita. Lisäksi suhtaudun elämään tänään toivorikkaasti ja uudella luottamuksella myös Jumalaan. Ihmettelen vaan koko ajan mitä minulle on tapahtunut. Opin myös ymmärtämään, mitkä olivat ne elämääni haitanneet sisäiset haavat, jotka olivat tehneet minusta kyvyttömän elämään. Löytyi hylätyksi tulemista ja kaikenlaisia pelkoja, jotka olivat rampauttaneet minun itseluottamukseni ja omanarvontunteeni . Raamattukoulussa oli esirukous keskusteluja, sain paljon henkilökohtaista sielunhoitoa ja paljon mahdollisuuksia puhua ulos niitä asioita jotka toivat syyllisyyttä.
Haluaisin lohduttaa sinua, että toivoa on. Ei tarvitse jäädä omaan kämppään kuolemaan ja odottelemaan ihmettä. Minäkin löysin avun ja muutoksen. Olen 51 vuotias mies. Nämä 4 viimeisintä vuotta ovat olleet elämäni upeimpia. En olisi koskaan voinut kuvitella olevani niin ehyt ja onnellinen kuin tänään olen. Vaatii aina nöyryyttä lähteä etsimään apua jostakin sellaisesta suunnasta, josta ei ole koskaan ajatellut avun tulevan. Jumalalta tulee apu kaikkiin elämän kipuihin, siihen työstämiseen on itse suostuttava ja haluta todellista muutosta elämäänsä. Häpeä estää usein avun hakemisen, mutta Jumala ei syytä vaan, eikä Hänen edessään tarvitse hävetä mitään. Paras on sinulle vasta edessäpäin, usko pois.
Olin juuri hautajaisissa jossa haudattiin eräs nuorimies joka ei kestänyt elämää.
Sitä ei koskaan, se pois lähtevä ajattele, mitä hän aiheuttaa esim. vanhenmilleen. Se on niin suuri suru ja kysymysmerkki. Ja ne syytökset mitä olisin voinut tehdä. Ihmisillä on vaikeaa, mutta niistä selviää. Älä anna periksi.
Kerroit ylipainosta. Laitapa googleen "karppaus info" ja lue sieltä vähähiilihytraattisesta dieetistä tai itseasiassa se on elämäntapa.
Minä olen sillä laihtunut ja saanut muutenkin elämäniloa ja mielenkiintoa elämään. Tässä dieetissä on olennaista se, että ei tarvitse nähdä nälkää. Saa syödä terveellisesti, jopa herkutella, kunhan ei herkuttele karkeilla ja leivonnaisilla. Kannatttaa kokeilla.
Sanoitko syöväsi lääkkeitä? Kannattaa kyllä nykyään. Oma masennus helpottui huomattavasti.
Elämässä on kuitenkin vielä niin paljon koettavaa ja nähtävää. Olen lähes ikäisesi nainen ja samoista lähtökohdista kuin sinä vaipunut tilaani.
Voit toteuttaa vielä monta asiaa. Mieti jos joskus vuosien päästä, kun olet seikkaillut ensin muutaman vuoden ja saanut ilosi takaisin, katseletkin auringonlaskua uuden vaimon kanssa? Silloin varmaan harmittaisi että lähdit liian aikaisin. Voihan sitä mieluumin katsoa vaikka kaikki maailman elokuvat yksin kotonaan, kuin maata mullan alla hiljaa ja olemattomana, tai näin itse ajattelen.
En ota paineita tästä päivästä tai huomisesta, mutta jossain sydämessäni tiedän, ettei se kannata.
Liian monissa hautajaisissa olen ollut, joissa nuori ihminen on kuollut, sairauteen tai oman käden kautta. Kaverit miettivät ihmistä, ja hänen mahdollisuuksiaan ja sitten kaverit jatkavat elämäänsä ja se yksi makaa mullan alla, eikö ole. Eihän siinä ole mitään järkeä?
Tsemppiä hirmuisesti paranemiseesi, olet nuori ihminen ja sinulla on vielä KAIKKI mahdollisuudet edessä. Kokemuksesi on ollut varmaan traumaattinen ja pääset siitä yli ajan mittaan. Itselläni meni 3-vuotta, mutta nyt en vaihtaisi sitä elämänoppia mihinkään, vaikka melkein kuolin sen suhteen vuoksi.
Elämä voittaa!