Huomaatteko että

Uskonnolliset (ja jopa jotkut poliittisetkin) järjestelmät ovat kiinnostuneita jäsenistönsä totaalisesta hallinnasta. Aika hyvin saadaan kontrolloitua ihmisten tekoja, kun takerrutaan syömiseen, juomiseen ja naimiseen. Jos ne eivät riitä, keksitään vaikka työntekoon tai vapaa-ajan viettoon kontrollia.

"..vastauksia täällä esitettyihin "saako sitä ja sitä tehdä" -kysymyksiin tulee likimain yhtä paljon kuin on vastaajia? Eikö tämä seikka herätä ajattelemaan, että näissä kysymyksissä ja etenkin vastauksissa on kyse henkilökohtaisista valinnoista?"

Suurin osa saako/eikö-kysymyksistä on lähinnä "tapakulttuuriin" liittyviä, siis ei niitä kaikkein oleellisimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä, eli miten ihminen tulee autuaaksi ja pelastuu. Näissä kysymyksissä vl:ät ovat täysin yksimielisiä. Vastaukset "tapakulttuurikysymyksiin" osoittavat selvästi sen, että mitään "sääntölistaa" ei ole, vaikka niin meille "ulkopuoliset" haluaisivat sitä olla tekemässä.

"On aika hupasta seurata keskustelua esimerkiks siitä, minkälainen TV:n käyttö on sallittua ja mikä ei. Analogiset perinteiset TV:t taitavat siis olla kiellettyjä, mutta erilaiset "kiertoteitse" TV-lähetyksiä vastaanottavat laitteet eivät niinkään. Ai niin no onhan näillä vissi ero :)"

Minusta tämä tv-keskustelu on lähinnä provoilua. Luulisi jokaisen ymmärtävän, että ei ole mitään väliä sillä, MITÄ välinettä käyttää, vaan MIHIN sitä käyttää. Vaikka Internet on yhä useammassa vl-perheessä, niin uskoisin että netti-tv:n katselu rajoittuu lähinnä siihen ilmaisjakeluun ja siitäkin pääasiassa uutisiin. Myös omat vanhempani katsovat joskus uutiset (ilmaiseksi) netin kautta, enkä itse ainakaan näe siinä mitään pahaa. Useimmat elokuvat yms. onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Kun analogiset lähetykset loppuvat muutaman vuoden kuluttua, VL ja EL:tkin saavat kai sitten hankkia digivastaanottimen kotiinsa.

Unenhorteen läpi kuulen kellon pirinän. Jälleen on yksi yö mennyt. Mietin, montakohan kertaa taas jouduin heräämään kesken makeimpien unien, kaksi, viisi, kymmenen? Miksi oikeastaan heräsin tähän aamuun? Siksikö, että elämä on ihanaa?

Osa lapsista on jo ylhäällä. Viimeinen, se tokaluokkalainen, on täydessä unessa sängyssään. Panen kahvit tulemaan ja menen herättelemää viimeistä nukkujaa. Se alkaa. Vaatteita ei löydy, aamupala ei kelpaa, ulkokengät ovat vääränlaiset. Menetän hermoni totaalisesti. Ollaan aika lähellä sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Ainut ratkaisu on mennä kolaamaan pihaa. Sekö on nykyinen suunta? Isä pakenee kotoa ja jättää lapset yksinään tai keskenään setvimään asioita? Lopulta vanhimmat ovat saaneet nuorimman ojennukseen. Hintana on vain muutama mustelma ja täysin sotkettu eteinen. Onnea vain äidille, kun herää. Elämä on ihanaa.

Työpäivän jälkeen kotiinpaluu on täysi fiasko. Lista niistä asioista, jotka olisi pitänyt päivän aikana hoitaa, ei ole lyhentynyt yhtään. Vaimoni jaksaa muistuttaa jo ovella siitä, miten samankaltaisia piirteitä minussa ja veljissäni on. Täysiä nahjuksia kaikki tyyni. Riitelymme saa jo voimakkaampia äänenpainoja. Lapsemme häpeävät. Me häpeämme, mutta jatkamme. Huonosti nukutut yöt, epäonnistuminen ajallisissa tehtävissä, loputon työtakka ja parisuhteen väljähtyminen vie tilanteen lähes katkeamispisteeseen. Ennen tällaiset olivat harvinaisia, mutta nykyisin se on jokapäiväistä. Siunaamme toisiamme ja se auttaa. Ilman sitä emme kestäisi. Elämä on ihanaa.

Illalla on paikallisella ry:llä seurat. Olen seuraisäntänä, joten paikalle täytyy kiirehtiä ajoissa. Itse lähtö on täyttä kaaosta. Kenelle ei löydy sopivia kenkiä, kuka ei halua lähteä, jne., jne. Seuratunnelmat ovat korkealla matkalla ry:lle. Metelin perusteella Pajeron katon pitäisi nousta 5 cm, mutta onneksi se on tukevaa valurautaa. Pihamaalla on hetken hiljaisuus ja naamat vedetään hymyyn. Elämä on ihanaa.

Virsiä valitessani täytyy olla tarkkana, että ei tapahdu samaa virhettä kuin muutama vuosi sitten. Silloin lauloimme seurojen aluksi ja lopuksi saman virren. Siitä olenkin kuullut sen jälkeen. Samoin puhujan nimet täytyy panna aina lapulle. Kerran kävi niin, että kuuluttaessani puhujan nimiä sanoin, että ”Virren jälkeen palvelee veljemme Matti ….Matti….”. Eihän se mitään, mutta Matti kun on vaimoni veli. Arvaatte, että siitäkin olen kuullut, varsinkin vaimoni kuullen. Elämä on ihanaa.

Puhe menee täysin ohi korvien. Liekö syynä se, että puhujana on liian tuttu mies. Juuri se Matti…Matti… kuka se nyt olikaan. Toisen puheen aikana meteli käy vallan hillittömäksi sekä omassa että naapurin penkissä. Naapurin ratkaisu on laskea lapset taakse, mutta itse otan nuorimman syliin ja menen kahvioon. Se on lähes tyhjä. Koen, että se on ainut paikka, jossa yleensä kuuntelen puhetta. Miksiköhän? Ajatus harhailee seurojen tarkoituksessa. Kuuntelen samoja puheita viikosta toiseen. Tapaan samat ihmiset. Melutasokin on vakio. Mikä on kaiken tarkoitus? Aika usein päädyn siihen tulkintaan, että seurat on paljolti sosiaalinen tapahtuma, jossa itse Jumalan sanan merkitys on vähäinen. Kesken ajatusten puhe päättyy. Kuulutukset hoidan jo rutiinilla ilman pelättyjä mokia. Alkaa oikeastaan se päätapahtuma eli ihmisten tapaaminen kahviossa. Sitä vartenhan me kaikki tulimme? Elämä on ihanaa.

Ilta on jo pitkällä, kun tulemme kotiin. Kiire, kiire, kiire. Lapset pitää saada nukkumaan, koska huomenna on koulupäivä. Sisällä on täysi kaaos menossa. Pinna palaa taas kerran. Monesko kerta tänään? Kymmenes, yhdestoista,..? Mikähän on päivän lopullinen saldo – kaksitoista – normaali päivä.

Sängyssä mietin, miksi uskomme. Mikä on suuren perheen siunaus? En löydä sitä perheestäni enkä itsestäni. Epätoivo valtaa mielen. En pysty siihen, mihin minuun oletetaan pystyvän. Onneksi nukahdan, mutta kohta herään ja herään ja herään. Montako kertaa tänä yönä – kaksitoista – normaali yö. Miksi herään? - koska elämä ei ole aina ihanaa.