olen aivan kamala. kuulen kuinka huudan ja natkutan ja lapset ovat aina vaan levottomampia ja levottomampia kun äiti vaan huutaa, kiroilee ja joskus jopa läppäsee.
olen herkkä ihminen, pelkään konflikteja, mutta valitettavasti lapset ovat ne läheisimpäni, joille sitten näytän sen pimeän puoleni. On minulla mieskin, joka saa tästä kaikesta osansa et ei sentään vaan lapset oo aina tulilinjalla.
Me tehdään molemmat kolmivuorotyötä ja ollaan usein tosi väsyneitä. Tiedän että jo pelkkä väsymys saa pinnan kiristymään. Mutta se ei ole mikään puolustus.
Haluaisin jaksaa olla lapsilleni hyvä äiti ja vankka tukipilari, mutta vuosi vuoden jälkeen petyn itseeni aina uudestaan. En vain osaa hillitä itseäni vaan huudan täysin epäjohdonmukaisesti lapsilleni :(
Voiko tällaiseen edes saada apua? Neuvolassa vaan "silitetään päätä". Mummoille en kehtaa lapsia viedä jatkuvasti hoitoon ja sitäpaitsi olen niin paljon töissä etten raaskisi viedä lapsia enää vapaapäivinäni hoitoon.
Muut sosiaaliset suhteeni ovat pystyyn kuolleita. En jaksa pitää ystäviini yhteyttä.
olen herkkä ihminen, pelkään konflikteja, mutta valitettavasti lapset ovat ne läheisimpäni, joille sitten näytän sen pimeän puoleni. On minulla mieskin, joka saa tästä kaikesta osansa et ei sentään vaan lapset oo aina tulilinjalla.
Me tehdään molemmat kolmivuorotyötä ja ollaan usein tosi väsyneitä. Tiedän että jo pelkkä väsymys saa pinnan kiristymään. Mutta se ei ole mikään puolustus.
Haluaisin jaksaa olla lapsilleni hyvä äiti ja vankka tukipilari, mutta vuosi vuoden jälkeen petyn itseeni aina uudestaan. En vain osaa hillitä itseäni vaan huudan täysin epäjohdonmukaisesti lapsilleni :(
Voiko tällaiseen edes saada apua? Neuvolassa vaan "silitetään päätä". Mummoille en kehtaa lapsia viedä jatkuvasti hoitoon ja sitäpaitsi olen niin paljon töissä etten raaskisi viedä lapsia enää vapaapäivinäni hoitoon.
Muut sosiaaliset suhteeni ovat pystyyn kuolleita. En jaksa pitää ystäviini yhteyttä.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Olisin sitä mieltä, että peli seis varsinkin jos tätä on jatkunut kauan. Olet väsynyt ja käyt ylikierroksilla selvästi. Mitä tapahtuisi jos hakisit sairaslomaa väsymykseen? 3-vuorotyö molemmilla vanhemmilla on erittäin huono yhdistelmä nuoren perheen kanssa. En ihmettele, että olet väsynyt.
Mutta mielestäni nyt olisi aika pysähtyä ja pistää asiat tärkeysjärjestykseen.Ensin sinun on voitava hyvin , että jaksat hoitaa muita. Auttaisiko perheneuvola? Avio/Avomies mukaan ja sinne. Sekin on tärkeää, että te jaatte vastuun yhdessä ja sovitte muutenkin säännöistä.
Aivan samassa tilanteessa olen..hermot täysin riekaleina,ei jaksa kun huutaa ja mesota lapsille..ja sitten kaduttaa.Aina päättää että nyt se loppuu,mutta ei paljon tarvi kun hermot meni ja olen taas naama punaisena huutamassa lapsille.Kai se tosiaan sitä on että on yliväsynyt ja ressaantunut,tiedän sen itsekin eetä olen jo pisemmän aikaa käynyt kierroksilla...teen myös vuorotyötä..ja huomaan että myös lapset on aina vaan hankalampia,mitä enemmän huudan...oravanpyörä on valmis...
Räjähdän helposti.
Tulee huudettua ihan turhastakin.
Lapselta olen anteeksi pyytänyt ja kertonut
että silloin hermostun, kun olen väsynyt.
Teen myös vuorotyötä, ja väsymys vaivaa.
Olen pyytänyt päivätöitä, mutta järjestyy vasta ensi kesänä. Piti olla jo aiemminkin, mutta se meni puihin.
Minun lapseni ovat nyt teini-iässä. Tunnen jatkuvaa syyllisyydentunnetta siitä että pilasin heidän lapsuutensa raivareilla ja rähjäämällä. Näen heidän nyt olevan estyneitä ja pelokkaita. Oppivat pienenä olemaan aina varuillaan kun ei tiennyt millä tuulella isä milloinkin on. Nykyään he eivät juuri koskaan puhu minun kanssani. Tunne itseni todella huonoksi isäksi.
Kannattaa kertoa tuo lapsillesi. Kerro että harmittaa. Jos eivät nyt, niin joskus parin vuoden päästä osaavat antaa sille arvon.
huomaan nyt miten onnekas olen kun lapsi on lástenkodissa. tapaamisemme ovat onnellisia ei riitaa ei pahaamieltä, aina lahjoja puolin jos toisin, ei ressiä...ainoa ikävä puoli asiassa on tapaamisten harvuus, muuten voin suositella järjestelyä kaikille muillekin väsyneille äideille, mieheni on vieläkin väsyneempi kuin minä. olen saanut levätä, lapsi kyllä suree mutta vika ei ole minun vaan sosialitoimi järjesti asian "lapsen edun mukaisesti" kiitos siitä heille, ai miksi ikävöin lastani? en tiedä, ku on tunteet....
Kuten jo sanottiin, eihän tuohon auta muu kuin peli poikki, ja asiat tärkeysjärjestykseen. Ensimmäinen ja hyvä askel on jo, että tiedostaa itse toimivansa väärin jatkuvalla räyhäämisellä. Mutta jos purkautuminen menee jo siihen pisteeseen, että aikuinen käy lapseen käsiksi, on asiat todella pahasti solmussa ja vanhemman on saatava itseensä niskasta kiinni.
Nyt pitää vain vielä tehdä sen asian eteen jotain, koska lapset ovat syyttömiä, ei heihin saa purkaa pahaa oloaan (helpommin sanottu kuin tehty, tiedän, sillä mihin sen pahan olon purkaa kuin läheisimpiinsä, mutta vanhemman tehtävä on turvata lapsensa elämä eikä siten, että lapsi joutuu vanhempiensa hyökkäyksen kohteeksi..)
Hae vaikka sairaslomaa, ja koita etsiä duuni jossa on selkeä rytmi; edes toisella vanhemmalla.
Lapsuus on tärkeää aikaa, ja jokainen haluaa, että lapsilla on hyvä olla. Sen mukaan siis asiat pitää järjestää.
Me olemme lapsistamme vastuussa.
valitat väsymystä viranomaisille,huudat ja rähjäät väsymyksen takia lapsille, niin viranomaiset tulevat ja ottavat lapsesi pois.Siksi en puhu ongelmastani kenellekkään!En halua tekemisiin sossujen kanssa.
tekstiä.. Kyllä siihen huostaanottoon muutakin vaaditaan kuin väsymys! Siitä on ihan lakipykälät olemassa, kriteerit joiden tulee täyttyä ennen huostaanottoa.
Väsymys voi johtaa tietysti moneen asiaan, kuten masennukseen. Masennuskaan ei ole syy huostaanotolle jos lapsen hoito kyetään järjestämään (esim. toinen vanhempi tai muu sos.verkko). Masennuksen pitää olla vakavaa ja lapset vailla muita huolehtivia läheisiä, jotta on perusteltua huostaanottaa.
Niin juuri, ei pelkkä masennus ole huostaanoton syy. Ite olen käynyt masennuksen läpi; perheneuvolaa, mielenterveystoimistoa ja hyvin meni. Ei otettu lapsia huostaan. Isä on myös perheessä.
Olen myös samanlainen, kuin sinä, mutta huudan siksi, koska lapseni saa minut pahalle päälle ainaisella huonolla käyttäytymisellään ja olenkin miettinyt käyttäytyykö sen takia juuri uhmakkaasti, kun minulta menee pinna nopeasti.En myöskään osaa olla huutamatta, vaikka joskus yritän ottaa rauhallisesti...jos lapseni kiltisti, niin jaksan myöskin olla "hyvä"äiti.
Mitä voin tehdä, kun pinna kiristyy,etten alkaisi huutamaan?Neuvolassa en halua asiasta puhua.
En myöskään jaksa oikein leikkiä lapseni kanssa,siitäkin poden huonoa omaa tuntoa.
Te ette ole valmiita hakemaan apua, edes lastenne takia.
Kukaan täällä ei teitä voi auttaa päähän taputtamisella. Te tiedostatte ongelmanne, muttette ole valmiita puuttumaan siihen, teette väärin lapsia kohtaan, koska ette anna heille parempaa.
Te olette aikuisia, teillä on se vastuu, en ymmärrä miksi pitää kitistä ja kitistä ja silti vaan jatkaa elämää ja kitinää, kun muutoksia on mahdollisuus tehdä. En vaan henk.koht. ymmärrä.
Jokainen väsyy joskus, mutta koska apua saa, sitä pitää hakea. En ole kuullut että sosiaali veisi ipanat äidin väsymyksen takia, taustalla on silloin jotain muutakin.
Teillä on vastuu rakkaista lapsistanne, kai haluatte suojella heitä?
Oisi kiva tietää minkälaista apua siis oisi saatavilla. Neuvolasta sitä ei saa, sanovat vaan että sellaista se on, koita jaksaa.
Neuvolasta en minäkään aikoinaan tukea saanut. Ja liian pitkään uskoin että sellaista elämä nyt sitten vain on. Mutta itse havahduin juuri siihen että aloin käydä lapsiin käsiksi ja se pakotti etsimään apua. Terveyskeskuslääkärin kautta sain masennuslääkkeet ja sitä kautta ohjattiin saamaan myös säännöllistä keskustelutukea. Hae apua heti, sillä toipuminen kestää sitä pidempään mitä pidempään uupumisoireista ehtii kärsiä. Jos ei apua muuten järjesty, varaa aika yksityiseltä terapeutilta. Ja itse sain kyllä huomattavan avun niistä lääkkeistä vaikka olin vannonut etten ikinä sellaisia suuhuni laittaisi. Eikä niitä tarvitse loppuikää syödä, masennuksesta/uupumuksesta toipuu kuten muistakin sairauksista. Voimia!
Kiitos vastauksestasi!!!
Olen ottanut neuvostasi vaarin :)
Kirjoitin tälle palstalle nimimerkillä Eka Askel.
...ohjaa meitä.
Äiti ei saa koskaan hermostua.
Äiti jaksaa aina kaiken.
Äiti asettaa aina toisten tarpeet omiensa edelle.
Äiti tekee kaikki ruuat kotona ja leipoo kerran viikossa.
Äiti on hyvä ja lempeä ja kärsivällinen ja auttavainen ja empaattinen ja ihana 24/7.
Muunlainen äitiys ei ole sallittua!
Mä oikeestaan haluaisin nyt lohduttaa teitä "huonoja vanhempia" vähän. Asiahan on nimittäin niin, että välinpitämättömyys on kaikista pahinta lapsille. Parasta tietysti se pullantuoksuinen äitimyyttiteoria, mutta kuka siihen kykenee?
Mä olen huomannut jo kauan sitten etten pysty olemaan äitimyytin hyvä äiti. Luovutin ja päätin että olen omanlainen. Kyllä mä karjun lapsille tarvittaessa ja ainakin tälle esiteinille melko usein. Mutta mun mielestä se rakkaus, hellyys ja hemmottelu mitä annan kompensoi näitä huonoja tilanteita aika tavalla. Jos konkreettisesti pystyy joka ikinen päivä osottamaan että rakastaa kuitenkin, antaa halin vaikka, niin se on sitä tärkeintä. Tietysti olis mukavaa jos kodissa ei kukaan koskaan korottais ääntä tai komentelis lapsia omiin huoneisiin, mutta toisaalta...ihmisiä ne pienetkin on, omine luonteenpiirteineen ja kiukunpuuskineen.
Pyydätkö anteeksi turhaa huutamista? Lapset nimittäin antaa anteeksi melkein kaiken. Meillä oli hauska tapa pojan kanssa kun joskus räyhäsin turhasta väsyneenä: hän tuli halaamaan mua ja sanoi että äiti tarvii nyt latausta. Siihen loppui huono fiilis ihan joka kerta. Tehokasta.
Joskus kannattaa tehdä jotain radikaalia. Mitä tuollaisella työpaikalla tekee joka vie kaikki mehut? Onko työn tekeminen elämän tarkoitus? Harkitse vakavasti muunlaisia ratkaisuja. Koita saada psyykkisistä syistä ensin sairaslomaa pari viikkoa, vetoa vaikka masennukseen. Suosittelen, että otat kynän ja paperia, keität hyvät kahvit, istut alas ja laitat ylös mitä haluat elämässäsi muuttaa. Sitten alat toteuttamaan näitä muutoksia pienin välitavoittein.
Ihminen tarvii sosiaalisia kontakteja, hyviä ystäviä joille voi purkaa pahaa oloaan ja jotka ymmärtää. Se on välttämätöntä.
Tsemppiä!
Luin kerran, sellaisesta MLL:n lehdestä, psykologin kirjoituksen. Siinä hän kertoi, että täydelliseen kasvatukseen tulisi pyrkiä. Siitä ei saisi ottaa paineita ja pitäisi tietysti hyväksyä omat puutteensa. Mietin kirjoitusta kauan.. Aluksi tuntui älyttömälle, mutta sitten järkeen käyvälle.
Kun opiskelija opiskelee, pidetään tavoittelemisen arvoisena "parhaita mahdollisia" arvosanoja. Miksi ei kasvatuksessa voisi myös pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tulokseen?
Tuntuu nimittäin jopa vaaralliselta ajatus, että "en minä kuitenkaan tuohon pysty, joten luovutan". Aina kun tietää tekevänsä väärin tai että on olemassa parempi tapa, eikö siihen tulisi pyrkiä? Kyse ei todellakaan ole siitä, että kieli vyön alla uhraisi kaiken itsestään lapsen parhaaksi. Ei. Hullun kurista, mutta lapsen etuhan lähtee hyvin usein siitä, että äiti ja isä voivat hyvin! Ne äidit, jotka päivittäin huutavat, tai jopa käyvät käsiksi lapsiinsa, ovat vailla jotain. Se voi olla esim. riittävä uni, liikunta, oma aika, hyvät ihmissuhteet tai säännöllinen ja monipuolinen ruoka. Kun oma elämä on tasapainossa ja on tehnyt ajatusstyötä kasvatuksen eteen (mitä meillä ei saa tehdä ja miksi? Miksi lapsi kiukuttelee, mitä hän on vailla? Mitä voisin tehdä, jotta hallitsisin tunteeni ja hermostukseni paremmin? Mitä lapseni tarvitsevat ja mitkä ovat heidän oikeudet? Jnejne.) jaksaa antaa tärkeän panoksensa lapsen kasvatukseen.
Omat käsitykseni/ajatukseni kirjoittamistasi äitimyyteistä ovat: Äiti saa hermostua, mutta hänen pitää HALLITA hermonsa. Väitän, että on asioita, jotka eivät etenisi ilman hermostumista.
Äidin ei tarvitse jaksaa kaikkea. Äidin pitää huolehtia itsestään ja nykymaailmassa isän pitäisi osallistua yhtälailla perhe-elämään.
Lasten tarpeiden tulisi olla aina äidin ja isän tarpeiden edellä. Lapsen tarve on hyvinvoiva äiti, joten äidin pitää huolehtia omasta hyvinvoinnista (riittävä uni, liikuntaa, monipuolinen ruoka ja hyvät ihmissuhteet).
Isä voi tehdä myös ruokia. Mm. pienten lasten purkkiruokien vitamiinipitoisuudet ja ravintoarvot ovat niin tarkoin lasketut, että siihen harva kotikokki pystyy. Äidin ja isän tehtävä on huolehtia, että lapset saavat monipuolisen ja säännöllisen ruuan, tulkoon se sitten Saarioisten tädeiltä tai kotitekoisesti!
Itse äitinä pyrin hyvyyteen, lempeyteen, kärsivällisyyteen, auttavaisuuteen, empaattisuuteen ja ihanuuteen 24/7. Aina en onnistu (:o)) ja silloin en hirttoköyttä virittele, mutta parempaan pyrin! Se ei ole nimittäin vastenmielistä minulle, saan ilon kun voin ajatella pyrkiväni parhaaseen mahdolliseen lapsilleni.
Välinpitämättömyys on pahinta, jatkuva huutaminen ja kiinni käyminen pahaa, parempaan pyrkiminen tavoiteltavaa.
...mutta jos aina ja joka kerta pyrkii kohti täydellisyyttä, niin miten ihmeessä voi välttää paineita? Jos jokaisen huudon jälkeen pitää analysoida ja miettiä olisinko voinut hoitaa tämän tilanteen paremmin ja jos niin miten?
Mun mielestä jokainen perhe on erilainen ja esim meidän perheessä, kun yh-äiti opiskelee kokopäivätyön ohessa, on asetettu arvosanatavoitteeksi 3 (max 5). Ettei tule liikaa paineita. Eli ei tavoitella sitä kirkkainta mitalia tarkoituksella. Joissain perheessä on asuntolainan maksu tärkein asia ja kaikista muista tingitään ;)
Hermostumisen hallintaa osoittaa jo se, ettei pahoinpitele lastaan. Olin kirjeenvaihdossa yhden pahoinpidellyitä lasta tutkivan tohtorin kanssa ja hänen mielestä jokainen vanhempi on mahdollinen pahoinpitelijä. Se asuu meissä kaikissa. Mitä enemmän nielee pahaa oloa päivittäin, sitä varmemmin joskus se purkaantuu räjähtäen ulos - ja sillon lapset on vaarassa.
"Siinä hän kertoi, että täydelliseen kasvatukseen tulisi pyrkiä. Siitä ei saisi ottaa paineita ja pitäisi tietysti hyväksyä omat puutteensa"
Eli siis riittää jos sanoo ääneen pyrkivänsä täydelliseen kasvatukseen, mutta kuitenkin hyväksyy omat puutteensa....? Eli siis täytyy sanoa pyrkivänsä, jottei leimaudu?
Harmi kun ei mulla ole sitä lehteä tallella, että olisin voinut lainata sieltä tekstiä. En taida osata tätä omin sanoin selittää..
Mutta yritän vielä kuitenkin..
Kun kyse ei ole mistään analysoinnista tuolla merkityksellä mitä tarkoittanit. Kyse on ainakin minun kohdalla HALUSTA tehdä kaikkensa lasten eteen. Silloin se ei ole mitään pakkomielteistä analysointia vaan mieleistä ja omaehtoista pohdiskelua. En tiedä miksi kasvatuksen pitäisi olla jotenkin negatiivissävytteistä.
En ole sanonut kenellekään ääneen, että pyrin täydelliseen kasvatukseen. Miksi? En rehentele muillakaan päämäärilläni.. Ja vielä vähemmän pelkään leimautuvani!
Jos ajattelet jotain huippu-urheilijaa, niin urheilijahan pyrkii täydelliseen suoritukseen. Silti hän (usein haastatteluissa kuulee heidän kertovan missä olisi parantamisen varaa) hyväksyy omat puuttensa ja heikot kohtansa. Ei urheilijakaan mene epäonnistuneen suorituksen jälkeen piiskaamaan itseään. Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen pystyy hyväksymään varjopuolensakin MUTTA pyrkii myös korjaamaan toimintaansa haluamaansa suuntaan.
Selvensikö tämä ajatuksiani?
Ja eilen illalla ajattelin tarkemmin tuota mun kirjottamaa "luovutin kun en pysty täydellisyyteen" ja huomasin että se oikeesti on vaarallista. Entäs jos lapsia pahoinpitelevä vanhempi ajattelee samoin?
Ja jos ajattelen vielä eteenpäin, huomaan että tietyllä tavoin pyrin myös itse täydellisyyteen: mun kasvatuksen tärkein juttu on ajatella miltä jutut tuntuu lapsesta, katsoa asioita ikään kuin lapsen näkökulmasta. Mitä lapsi oikeasti tarvii. Rajoja ja rakkautta. Ehdotonta hyväksyntää, ei ehdollista. Muistan hyvin mistä kaikesta jäi itse paitsi...
Ehkä mä eniten kapinoin tätä äitimyyttiä vastaan. Kukaan ei ole yhtä hyvä syyllistämään itseään kun äiti. Vaikka monet odotukset tuntuu tulevan ulkopuolelta ne usein on omia traumoja.
Ja ehkä tuo "halu tehdä kaikkensa lastensa eteen" kuullostaa mun korvissa vähän uhrautuvalta. Maailma on täynnä uhrautuneita, katkeria äitejä, jotka ei osaa päästää lapsiaan maailmalle...
Nämä taitaa olla asioita, jotka ehkä kuitenkin ja toivottavasti ovat monelle äidille sisäsyntyisiä. Joskus tulee väsymys, masennus tms., joka sekoittaa systeemit ja hämärtää maalaisjärjen. Uskoisin, että näissäkin tilanteissa voi selvitä hyvän tukiverkoston ja ennaltaehkäisevässä mielessä tehdyn ajatus- ja asennetyön avulla.
Kun vain aina muistaisi pitää elämän ilon, positiivisuuden ja huumorin mukana. Nehän ovat monen kriisityöntekijänkin perustyökaluja.
Toivotan sinulle ja perheellesi myönteistä alkavaa vuotta ja kiitos virkistävästä ajatustenvaihdosta! :o)
Älkää hyvät ihmiset huutako lapsillenne!!!Sitten niistä tulee just hankalia. Jos lapsi on ollut pahankurinen niin yrittäkää puhua tavallisen äänen voimuukkuudella, ei siis huutamalla, silmiin katsoessa, ja kertomalla ett nyt hän on tehnyt väärin jne jne(ei kiltillä äänellä mutta ei kuitenkaan huutoa)...mutta ei pliis huutamalla ku niistä sit tulee villiä ja ei kuuntele jne jne
Kun konflikti tulee niin ota se vastaan, ja ole johdonmukainen. Jos on ei niin se on sitten ei. vaikka kuinka lapset itkee ja rääkyy. siinä ne sit oppii että niinkuin äiti sanoo, se on uskottava ja se on niin. Ei se ole vaarallista jos laps itkee. Lapset tarvivat rajoja ja sääntöjä.
Ihmisiä me äiditkin vaan ollaan,ei mitään muumimammoja.Nyt jätät turhan stressin pois ja ala ottaa rennommin.Nauti lapsistas ja anna vaikka huushollin olla sekasin.Meitä naisia stressataan kaikesta turhasta.Ja jos oikein pipo kiristää niin lähe hetkeks muualle rauhottuun ja tuu takasin kun tilanne on ohi.Voimia!