ihmiset ymmärtävät yksinäiset ihmiset

Puhun tässä siis vain omasta kokemuksestani. Tiedän, että on typerää mennä yleistämään, mutta pakkohon tuohon otsikkoon oli jotain kirjoittaa...

Minä olen yksinäinen. En pysty kellekään puhua "niitä näitä" vapautuneesti, vaan kaikki kommunikointi ihmisten kanssa on hyvin etäistä (kysyn vain, jos minulla on jokin konkreettinen kysymys mielessä, helppo esimerkki: "paljonko kello on?"). Enää ei juttu luista. Vaikea katsoa vierasta ihmistä silmiin ja jutella rentoutuneesti. En mikään autistinen ole, vaan täysin terve, mutta silti minua ahdistaa hieman silmiin katsominen...

Mitenköhän tämän nyt sanoisin? Minulla on väärä strategia tutustua ihmisiin ja siksi minut ymmärretään väärin. Ensinnäkin sanon sen, että pystyn "tehdä tuttavuutta" vain muutamille ihmisille. Tällä hetkellä olen yhteen ihmiseen pikkaisen tutustunut (ollut tekemisissä), mutta hän ymmärtää minut TÄYSIN väärin. Olen tehnyt niin, että olen alkanut puhua hänen kanssaan henkilökohtaisista asioista, jotta tilanteeseen tulisi kosketusta. Huom! En todellakaan tarkoita konkreettista kosketusta, vaan tarkoitan sitä että hän olisi henkisesti minua lähempänä. Olemme kummatkin siis naispuoleisia ja ihan heteroita :D No kumminkin... Eli olen hänelle kertonut elämästäni kaikenlaista, jotta ystävyytemme syvenisi. Juttelin hänen kanssaan ensimmäisen kerran seitsemän kuukautta sitten, sitten oli kesäloma välissä ja sitten taas näimme. Eli suunnilleen puoli vuotta olemme "tunteneet" toisemme. Mutta ongelma on vain siinä, että hän ei vieläkään tunne minua! Hän on siis käsittänyt minut täysin väärin. Luulee, että kaipaisin yhä sääliä ja kauheasti tukea, kun puhun henkilökohtaisista asioistani, vaikka tarkoitukseni on AINOASTAAN rentouttaa hänet (ja itseni). Ei siis niin, että hän olisi minulle terapeutti, vaan ainoastaan niin että hän olisi minulle ystävä. En kaipaa tukea, haluan vain saada keskustelua hänen kanssaan aikaiseksi. Tuo ihminen on hyvin hiljainen, enkä keksi mitä muutakaan alkaisin puhua, ellen sitten omista asioistani. Puhun omista asioistani puhumisen vuoksi, enkä siksi että hän auttaisi minua niissä. Itsestään hän ei suostu puhumaan paljon mitään, en ole tosin kysynytkään. Ongelmani on se, että miten saisin annettua oikean kuvan itsestäni hänelle, niin ettei hän enää pitäisi minua säälittävänä reppanana? Olen luonteeltani aika arka, mutta kun joku ihminen saa minusta otteen (rentouttaa minut toisin sanoen), olen silloin hyvin reipas ja pirteä ja äärimmäisen puhelias. Tuo ei ole istekehua, vaan oikeasti olen sellainen. Mutta nyt tuntuu siltä, että en saisi riittävästi toteuttaa itseäni. Ei ole ketään kelle voisi puhua rentoutuneesti, ilman että ottaisin paineita siitä olenko nyt typerän kuuloinen tai jutuiltani mielenkiinnoton. Se olisikin niin helppoa, jos perusluonteeni olisi hiljainen (kuten joillakin ihmisillä on, esimerkiksi sillä minun kaverillani). Jos olisin hiljainen enkä tykkäisi keskustelusta, eihän silloin tässä mitään ongelmaa olisi! Mutta kun en ole hiljainen, haluan puhua ja tulen hulluksi jos en saa ketään ihmistä kenen kanssa jakaa ajatuksia. Tuo minun kaverini on minua kohtaan mukava ja ystävällinen ja hän haluaa aina parastani. En tiedä olenko ääliö, kun sanon ettei se riitä... Tuo minun kaverini on toisaalta aika kärsimätön eikä jaksa aina kuunnella loppuun mitä olen sanomassa. Se loukkaa minua. Ja vaikkei joka kerta ihan loukkaisikaan (olen aika tottunut siihen), niin uuvuttaa kuitenkin. Joudun aina harkitsemaan joka puheenaiheen kohdalla, että sanoisinkohan tätä, jaksaisikohan hän kuunnella tätä... Sitten kun karsin liikaa aiheita (oikeastaan minua kiinnostavat puheenaiheet), tyydyn siihen että sanon vain pari sanaa hänelle ja odotan jos hänellä olisi jotain sanottavaa tai muuta keskusteltavaa. Mutta kun hänellä ei koskaan ole... eikä sekään vielä mitään haittaisi jos ei olisi juuri sillä hetkellä mitään keskusteltavaa. Tarkoitan,että eihän kaverin kanssa oleminen ole mitään niin virallista, että joka hetki pitäisi olla jotain puhuttavaa. Mutta se on juuri siinä, kun hän on hirveän jännittyneen oloinen seurassani ellemme puhu! Haluan joka kerta helpottaa hänen olotilaansa ja keksimällä keksiä aiheen. Ja oikeastaan olen aika huono keksimään hetkessä kevyitä puheenaiheita. Niinpä tilanne kääntyy aina siihen, että yritän puhua itsestäni ja omasta elämästäni hänelle, jotta meillä olisi puhuttavaa ja jotta tuo ujo, jännittynyt kaverini hiukan rentoutuisi. Vaikka sanoin, että olen puhelias ja tykkään keskustelimisesta, niin ei toisaalta silloin tällöin oleva hiljaisuuskaan ole pahitteeksi. Ei se minua häiritsisi, vaikka minulla ja hänellä olisi keskenämme hiljaistakin. Mutta kun otan sen niin syvälle itseeni, kun näen että hän on jännittynyt ja jäykän oloinen. Siksi alankin aina puhua henkilökohtaisuuksia, jotta hän ymmärtäisi että pidän hänestä kun hänelle suostun avautumaan. Motiivini on siis luottamuksen lisääminen meidän kahden välille, eikä se että minun pitäisi niistä omista asioistani puhua jollekin. Ymmärtääköhän kukaan mitä selitän... jos kukaan on edes jaksanut lukea tänne asti. Sanon sitä, että hän ei puhu mistään, jos en minäkään puhu. Hänen perusluonteensa on hiljainen. No ei se minua haittaa, vaikka minäkin olisin jonkun aikaa hiljaa MUTTA HÄNTÄ TUNTUU HAITTAAVAN. Olen huomannut,että aina silloin kun puhumme vähän, edes pari sanaa, hän rentoutuu enemmän. Ja koska minä haluan miellyttää häntä (että hänellä olisi hyvä olla seurassani), niin hätäisesti yritän keksiä puheenaiheen ja se pitkäkestoisin puheenaihe on aina vahingossa minun menneisyyteni. En suunnittele mitenkään puhuvani siitä, sellainen toimintamalli minulle vain väkisin tulee siinä tilanteessa. En ymmärrä miksi, kai siksi kun en luota häneen vielä ihan täysin. En tarkoita siinä mielessä luottamista, että epäilisin häntä epärehelliseksi, vaan ihan siinä mielessä, että en pysty rentoutua hänen seurassaan! Minulla on se ongelma, etten pysty rentoutua nykyisin juuri kenenkään seurassa. Ja tuo hänen väärä kuvansa minusta vähentää vain entisestään minun kykyäni rentoutua. Miten selittäisin hänelle, etten ole säälittävä? Hän uskoo sen niin vahvasti. Miten selittäisin hänelle, että puhun omista asioistani ihan vain miellyttääkseni häntä, enkä itseäni? Olen joskus tehnyt niin, etten ole sanonut sanaakaan hänen seurassaam (koska en ole jaksanut enempää puhua niistä samoista omista asioistani, enkä ole toisaalta mitään muuta puhumista keksinytkään). Kun olen ollut hetken aikaa hiljaa hänen seurassaan, olen huomannut että hän on TODELLA jännittynyt. En kuvittele, vaan ihan oikeasti hän on. Ja jos joku luulee, etten minä anna hänelle suunvuoroa, niin se ei pidä todellakaan paikkaansa. Kuuntelen häntä paljon paremmin kuin hän minua! Sanon aina loppuun "niin" eli kuittaan asian. En sano sitä "niin"-sanaa koskaan päälle, vaan ainoastaan silloin kun on hänen puheessaan selkeä tauko. Hän sen sijaan ei koskaan kuittaa mitä minä hänelle sanon. Minusta tuntuu siksi välillä siltä kuin puhuisin seinille, vaikka hänhän siinä on ja kuulee. Mutta joskus olen huomannut, että hän oikeasti lakkaa kokonaan kuuntelemasta. En ole ehtinyt sanoa kuin kaksi lausetta siihen mennessä ja hän on ihan kuin unessa... Kyllä sen ymmärtäisin, jos olisin puhunut puoli tuntia vain putkeen ja hän "nukahtaisi", mutta kun hemmetti soikoon olen joskus sanonut hänelle vaivaiset kaksi lausetta ja hän ei ole niitäkään kuullut (on todella havahtunut ja kysynyt ihmeissään "mitä?" kun olen toistanut ne kaksi lausetta). Mutta kyllä hän useimmiten pystyn sen alun puheestani kuunnella. Ja en puhu kuitenkaan niin pitkään... ehkä jotain kymmenen minuuttia.... en tiedä, osaanko selittää tätä ymmärrettävästi. Se on vain niin että annan hänelle kaikkeni: puhun ja kuuntelen häntä, mutta silti hänellä on minusta täysin väärä käsitys. Ei minua vaivaa mikään asia menneisyydestä, ei se ole niin että hänestä apua hakisin itselleni. Tottakai me voitaisiin puhua jostain ihan muusta, jos hän vain alkaisi siitä puhumaan. Itse olen niin huono keksimään aiheita, varsinkin vielä toistaiseksi vieraan ihmisen kanssa (siinä tulee sellainen suorituspaine). Miten siis saisin vakuutettua hänelle, etten ole mikään maailman säälittävin, vaan ihan ´tavallinen kuin muutkin??