Olen Tässä mietiskellyt tuota kysymystä voiteluraudan lämmöstä. Olen vuosikaudet levitellyt voiteet vanhalla silitysraudalla, ja nyt hankin oikean voiteluraudan, jota ei saa lähellekään yhtä lämpimäksi kuin silitysrautaa. Itseasiassa kovempien voiteiden levitys tuntuu lähes mahdottomalta kun voide ei kunnolla sula.
Olen kyllä tiedostanut, että pohjat voi polttaa pilalle liian kuumalla raudalla. Mutta kysymykseni kuuluu, että onko palaminen ulkoisesti havaittavissa eli näkyykö pohajasta, onko se palanut?? Luistossa en ole havainnut mitään ongelmia. Mistä tietää käyttävänsä liian kuumaa rautaa?
Jos pohjat on palanut, niin voiko sitä korjata hionnalla? Kuinka monta kertaa tuollaiset kilpatason luistelusukset voi elinkaarensa aikana hioa?
Olen kyllä tiedostanut, että pohjat voi polttaa pilalle liian kuumalla raudalla. Mutta kysymykseni kuuluu, että onko palaminen ulkoisesti havaittavissa eli näkyykö pohajasta, onko se palanut?? Luistossa en ole havainnut mitään ongelmia. Mistä tietää käyttävänsä liian kuumaa rautaa?
Jos pohjat on palanut, niin voiko sitä korjata hionnalla? Kuinka monta kertaa tuollaiset kilpatason luistelusukset voi elinkaarensa aikana hioa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tarkoitatko kovilla voiteilla vihreän paraffiinin sulatusta. Ainakin näillä sivulla kehutulla vauhdin sinisellä voi hiihtää lenkillä hyvin -15 asti ja se sulaa helpommin kuin vihreä. Minulla on Rexin rauta ja sillä pääsee kyllä nipinnapin riittävään lämpöön. Kovia voiteita työstäessä kannattaa muuten siklata pohja kahdessa tai jopa kolmessa osassa heti raudoittamisen jälkeen.
Minulle neuvottiin aikanaan (Hannu Koponen, hiihtosuunnistuksen maailmanmestari 1985) että vahaa sulatetaan siinä lämpötilassa kun se hyvin sulaa ja jos raudasta rupeaa nousemaan käryä eli se savuaa niin sitten on jo liian kuuma eli pari piirua viileämmälle. Jos käyttää reilusti voidetta ja liikuttaa rautaa kokoajan niin palamisen riski on pieni.
Suurin vaara polttaa pohjat on varmaan kilpavoitelussa sulatettaessa fluoripulvereita. Jotkin siistä vaativat aika kovan lämmön ja kiusaus säästää pulverin määrässä on suuri johtuen kalliista tavarasta. Kannattaa siis pohjustaa kunnolla. Eräs tuttu kertoi yhden suksiparin luiston hävinneen pysyvästi ammattilaisen tekemän kilpapulverivoitelun jälkeen. Eli hän epäili että pohjat oli palaneet eikä hän niitä saanut enää sen jälkeen luistamaan niin kuin ennen.
Kilpasuksien pohjia voi joidenkin lähteiden mukaan hioa ilman ongelmia ainakin 4-5 kertaa riippuen siitä kuka ne hioo ja paljonko hän pohjia jyystää. Minulla on yhdet erään kilpahiihtäjän entiset vesikelin peltoset ja ne niitä on hiottu niin paljon että olakset ovat lähes olemattomat. Ominaisuudet kyllä luultavasti jo kärsivät.
ensinnäkin pohja ei pala kunhan välissä on voidetta, jos ei ole niin pohjat voivat palaa.
juuri tuo kovien voiteiden sulatus tahtoo olla halvimpien voitelurautojen (yleensä ohut pohjaisia) heikkous eli eivät pidä lämpöä yllä tarpeeksi.
käryäminen on mielestäni yksi merkki että rauta on liian kuuma.
suksia voi hiotuttaa huoletta ainankin 5kertaa, ei ole tullut kysyttyä tuota asiaa itseäni viisaammilta, mutta 10kertaakaan ei välttämättä ole mikään mahdottomuus.
Olen ilmeisestikin ollut oikeilla jäljillä sen suhteen, että käryävää rautaa jäähdytellään eikä rautaa muutoinkaan seisoteta yhdessä kohtaa vaan liutetaan. Voidetta mulla on aina reilusti välissä.
Hankkimani voitelurauta on Prismasta ostettu Holmenkol -merkkinen. Vihreätä en ole edes yrittänyt sulatella, sinisessäkin on tekemistä, kun voitelutilani lämpö on vain 10 astetta.
Minulla on samanlainen holmenkol-voitelurauta. Sen hyväpuoli on että temostaattia voi pitää melkein koko ajan täysillä eikä pohjat pala. Kylmässä sen teho ei oikein riitä vihreälle, mutta olen lämpimässä saanut sitäkin pohjiin tarttumaan. Sen paras puoli on että se mahtuu pieneen tilaan ja mahtuu pienempäänkin pakkiin ollen reissussa kätevä.
Se miksi kyseisellä raudalla on vaikea sulattaa kovia vahoja johtuu siitä että teho loppuu vähän kesken ja raudan pohja on liian ohut eli se ei varaa rittävästi lämpöä. Parempien rautojen pohja on paksu ja niillä pääsee kovempiin ja tasaisempiin lämpöihin. Kalleimmissa vehkeissä on varmaan tarkempi lämpötilan säätö voitelualueella.
Mullakin oli tuollainen Holmenkol-rauta ja tympäännyin siihen täysin. Tuntui tosiaankin, että puhti loppuu kesken. Lisäksi kahva oli onneton rimpula. Kätevän kokoinen se kyllä on, sitä ei voi kieltää. Enpä onneksi maksanut kyseisestä värkistä paljoa muutama vuosi sitten. Holmenkollin jälkeen käytin vanhaa höyrysilitysrautaa ja nyt on pukki tuomassa ihan oikean voiteluraudan. ;)
älä missään tapauksessa heitä sitä vanhaa rautaa menemään. jätä se kakkosraudaksi eli hätävaralle luisto voiteisiin, mutta etenkin pelkästään pitovoiteiden voiteluun. minultakin löytyy kaksi rautaa, vanha ohut pohjainen pitovoiteluun ja uudempi paksupohjainen luistovoiteluun. tallitkaan eivät käytä samoja rautoja pito sekä luistovoiteluun, molempiin löytyy omat raudat.