Puolisoni erosi minusta hiljattain ja yksi eron syistä oli äitini. Exäni halusi tietää vielä lähdettyään, mikä minun ja äitini välinen suhde oikein on.
Äitini on henkilö, joka menetti isänsä hyvin nuorella iällä. Hän kokee olleensa isäntyttö, enemmän kuin äidintyttö ja siksi hänen elämänsä mies kuoli ennenkuin ehtivät kunnolla edes tutustua. Myöhemmin hänen parisuhteensa ajoivat karille. Isäni oli alkoholisti, eikä välttämättä niin hyvä ja hellä aviomies.
Eron jälkeen minä muutin äitini kanssa asumaan. Vanhempieni lopullisesti erotessa olin 11-vuotias. Asuin äitini kanssa 10 vuotta. Armeijan jälkeen meillä alkoi olla jatkuvia riitoja rahasta, siivouksesta, milloin mistäkin. Muutin pois hänen luotaan omasta aloitteestani ja tahdostani.
Aluksi minulla ei ollut puhelinta, joten äitini kävi aina silloin tällöin luonani. Jossain vaiheessa sain lankapuhelimen ja äitini alkoi soitella siihen, milloin harvemmin, milloin useammin. Menin omia teitäni kun huvitti, eikä äitini saanut minua luonnollisesti kotoa aina kiinni. Jossain vaiheessa muistan äitini alkaneen toivoa, että muuttaisin takaisin hänen luokseen. Olin toista mieltä asiasta.
Kun sain ensimmäisen kännykkäni tilanne alkoi muuttua melko radikaalisti. Olin yhtäkkiä milloin tahansa, mistä tahansa tavoitettavissa ja äitini alkoi soittaa minulle aktiivisemmin. Aluksi vastasin jokaiseen soittoon ja parhaimmillaan soittoja tuli kymmenen kertaa päivässä. Soittojen syyt olivat moninaisia, mutta niiden joukossa saattoi olla tällaiset vakiot kuin: "onko kaikki hyvin?", "muistathan pistää pipon päähän, ulkona on kylmä?", "tuletko mun luokseni syömään?" ja "missä olet ja kenen kanssa?"
Jossain vaiheessa minua alkoi jatkuvat soitot ahdistaa, enkä enää vastannut puhelimeen aina. Tämä tarkoitti sitä, että äitini alkoi koettaa soittaa minulle uudelleen ja uudelleen. Lisäksi - kuten jo ennen kuin sain ensimmäisen kännykkäni - hän saattoi soittaa tuttavilleni, serkuilleni, jopa työpaikalleni kysyäkseni, missä olen, mitä teen... minua alettiin katsoa työpaikoilla hieman kieroon kun äitini soitteli perääni.
Äitini ei ole hyväksynyt yhtäkään tyttöystävistäni. Aina heissä on ollut jotain vikaa, mutta on silti toivonut parastani. Sillä verukkeella hän tekee puolestani vaikka mitä. Ei olekaan mitenkään harvinaista kuulla häneltä selitys: "olen sinusta niin huolissani ja haluan vain sinun parastasi." Olen ollut asiasta toista mieltä ja olen kertonut, ettei hänen huolestumisensa muuta asioita välttämättä paremmaksi. Jos minun on elettävä omaa elämääni ja käsiteltävä ongelmiani, se on minun tehtäväni ja ylihuolehtiva äiti, joka soittelee armottoman tappavaan tahtiin lähinnä vain pistää vituttamaan ja ahdistamaan entistä enemmän.
Kun tilanne on alkanut nyppiä itseäni enemmän ja enemmän olen alkanut kirjoittaa hänelle ajatuksiani sähköpostitse, myöhemmin tekstiviestitse, olen laukonut hänelle ajatuksiani puhelimessa ja lopulta vielä päin kasvoja. Hän tuntuu hetkellisesti aina ymmärtävän "jotain", mutta lopulta hänen kiinnostuksensa on vain siinä, että minä voin hyvin. Kun exäni lähti osittain äitini soittelujen ja niiden minulle aiheuttaman ahdistuksen vuoksi, olen saanut käsitellä tätä asiaa entistä voimallisemmin. Olemme käyneet pitkiä keskusteluja ja olen sanonut hänelle, että hänellä on ongelma, jolle hänen täytyy tehdä jotain. Samoin kun olen puhunut asiasta esim. ammatti-ihmisille, he ovat sitä mieltä, että olen napanuorani katkaissut, mutta minun pitäisi jotenkin saada asia selväksi äidilleni. Vaan miten?
Pari viikkoa sitten äitini kävi luonani. Olin hyvin vaitonainen, mutta hänen tehdessään lähtöä kerroin hänelle tunteistani, ahdistuksestani ja siitä, ettei hänen soittonsa lainkaan välttämättä tee minulle, eikä hänelle hyvää. Hän näytti ymmärtävän ja sanoi melkein kyynel silmässä: "mä ymmärrän, että sua ahdistaa ja mä koetan olla mahdollisimman vähän lisätaakkana ja häiritä sinua..." Seuraavana päivänä menin kaverini kanssa baariin muutamaksi tunniksi ja pistin kännykän äänettömälle. Tänä aikana äitini koetti soittaa kahdesti, kun ei tavoittanut minua, hän soitti siskolleen ja kertoi minulle sattuneen 'jotain'. Tätini koetti tunnin aikana tavoitella minua seitsemän kertaa ja kun vihdoin katsoin kännykkääni kirosin mielessäni - ikäänkuin erossa, työttömyydessä ja asunnonmenetyksessä ei olisi tarpeeksi - mitähän nyt on tapahtunut. Normaalisti kun tätini ei soittele ja edellisellä kerralla kun hän soitti äitini oli joutunut sairaalaan.
En todellakaan tiedä, mitä tehdä äitini suhteen. Hän sanoo välittävänsä ja olevansa huolestunut, mutta voiko se välittäminen kadota jonkin, jos on kolme päivää soittamatta? Tai onko kenties vähemmän välittämistä, jos antaa toisen elää omaa elämäänsä? Serkkuni oli toppuutellut äitiäni ja sanonut, että: "kyllä se poikasi selviää, jokaisen elämässä on vaikeat vaiheensa, mutta tuo soittelusi ei hirveästi auta ja eiköhän se jo tiedä sun välittävän, kun sä sitä tuot julki niin usein..." Tämän kuullessani kävikin mielessäni, kumpi oikeasti minusta välittää enemmän, serkkuni vai äitini?
Äitini on jo päälle 50 ja olen nähnyt pidempään kauhukuvia siitä, mikä meidän suhteemme tulee olemaan kun hän on dementoitumassa hyvää vauhtia ja päälle 60. En halua edes ajatella. Vielä kun hän voi jotenkin käsitellä omia juttujaan, olisi ihan suotavaa, että hän niin tekisi. Mutta hän on itse käynyt terapiakoulutuksen ja mielestään käsitellyt kaikki ongelmansa. Sen sijaan hän pikemmin tarjoaa minulle milloin minkäkinlaista "apua".
Onko kenelläkään mitään neuvoa antaa, mitä pitäisi tehdä... yli 50-vuotiasta ei kai voi pakottaa terapiaan tai mihinkään. Pitääkö vain olla ja kärsiä, vääntää rautalangasta kerran kahdessa viikossa, miksi en halua äitini soittavan niin usein?
Äitini on henkilö, joka menetti isänsä hyvin nuorella iällä. Hän kokee olleensa isäntyttö, enemmän kuin äidintyttö ja siksi hänen elämänsä mies kuoli ennenkuin ehtivät kunnolla edes tutustua. Myöhemmin hänen parisuhteensa ajoivat karille. Isäni oli alkoholisti, eikä välttämättä niin hyvä ja hellä aviomies.
Eron jälkeen minä muutin äitini kanssa asumaan. Vanhempieni lopullisesti erotessa olin 11-vuotias. Asuin äitini kanssa 10 vuotta. Armeijan jälkeen meillä alkoi olla jatkuvia riitoja rahasta, siivouksesta, milloin mistäkin. Muutin pois hänen luotaan omasta aloitteestani ja tahdostani.
Aluksi minulla ei ollut puhelinta, joten äitini kävi aina silloin tällöin luonani. Jossain vaiheessa sain lankapuhelimen ja äitini alkoi soitella siihen, milloin harvemmin, milloin useammin. Menin omia teitäni kun huvitti, eikä äitini saanut minua luonnollisesti kotoa aina kiinni. Jossain vaiheessa muistan äitini alkaneen toivoa, että muuttaisin takaisin hänen luokseen. Olin toista mieltä asiasta.
Kun sain ensimmäisen kännykkäni tilanne alkoi muuttua melko radikaalisti. Olin yhtäkkiä milloin tahansa, mistä tahansa tavoitettavissa ja äitini alkoi soittaa minulle aktiivisemmin. Aluksi vastasin jokaiseen soittoon ja parhaimmillaan soittoja tuli kymmenen kertaa päivässä. Soittojen syyt olivat moninaisia, mutta niiden joukossa saattoi olla tällaiset vakiot kuin: "onko kaikki hyvin?", "muistathan pistää pipon päähän, ulkona on kylmä?", "tuletko mun luokseni syömään?" ja "missä olet ja kenen kanssa?"
Jossain vaiheessa minua alkoi jatkuvat soitot ahdistaa, enkä enää vastannut puhelimeen aina. Tämä tarkoitti sitä, että äitini alkoi koettaa soittaa minulle uudelleen ja uudelleen. Lisäksi - kuten jo ennen kuin sain ensimmäisen kännykkäni - hän saattoi soittaa tuttavilleni, serkuilleni, jopa työpaikalleni kysyäkseni, missä olen, mitä teen... minua alettiin katsoa työpaikoilla hieman kieroon kun äitini soitteli perääni.
Äitini ei ole hyväksynyt yhtäkään tyttöystävistäni. Aina heissä on ollut jotain vikaa, mutta on silti toivonut parastani. Sillä verukkeella hän tekee puolestani vaikka mitä. Ei olekaan mitenkään harvinaista kuulla häneltä selitys: "olen sinusta niin huolissani ja haluan vain sinun parastasi." Olen ollut asiasta toista mieltä ja olen kertonut, ettei hänen huolestumisensa muuta asioita välttämättä paremmaksi. Jos minun on elettävä omaa elämääni ja käsiteltävä ongelmiani, se on minun tehtäväni ja ylihuolehtiva äiti, joka soittelee armottoman tappavaan tahtiin lähinnä vain pistää vituttamaan ja ahdistamaan entistä enemmän.
Kun tilanne on alkanut nyppiä itseäni enemmän ja enemmän olen alkanut kirjoittaa hänelle ajatuksiani sähköpostitse, myöhemmin tekstiviestitse, olen laukonut hänelle ajatuksiani puhelimessa ja lopulta vielä päin kasvoja. Hän tuntuu hetkellisesti aina ymmärtävän "jotain", mutta lopulta hänen kiinnostuksensa on vain siinä, että minä voin hyvin. Kun exäni lähti osittain äitini soittelujen ja niiden minulle aiheuttaman ahdistuksen vuoksi, olen saanut käsitellä tätä asiaa entistä voimallisemmin. Olemme käyneet pitkiä keskusteluja ja olen sanonut hänelle, että hänellä on ongelma, jolle hänen täytyy tehdä jotain. Samoin kun olen puhunut asiasta esim. ammatti-ihmisille, he ovat sitä mieltä, että olen napanuorani katkaissut, mutta minun pitäisi jotenkin saada asia selväksi äidilleni. Vaan miten?
Pari viikkoa sitten äitini kävi luonani. Olin hyvin vaitonainen, mutta hänen tehdessään lähtöä kerroin hänelle tunteistani, ahdistuksestani ja siitä, ettei hänen soittonsa lainkaan välttämättä tee minulle, eikä hänelle hyvää. Hän näytti ymmärtävän ja sanoi melkein kyynel silmässä: "mä ymmärrän, että sua ahdistaa ja mä koetan olla mahdollisimman vähän lisätaakkana ja häiritä sinua..." Seuraavana päivänä menin kaverini kanssa baariin muutamaksi tunniksi ja pistin kännykän äänettömälle. Tänä aikana äitini koetti soittaa kahdesti, kun ei tavoittanut minua, hän soitti siskolleen ja kertoi minulle sattuneen 'jotain'. Tätini koetti tunnin aikana tavoitella minua seitsemän kertaa ja kun vihdoin katsoin kännykkääni kirosin mielessäni - ikäänkuin erossa, työttömyydessä ja asunnonmenetyksessä ei olisi tarpeeksi - mitähän nyt on tapahtunut. Normaalisti kun tätini ei soittele ja edellisellä kerralla kun hän soitti äitini oli joutunut sairaalaan.
En todellakaan tiedä, mitä tehdä äitini suhteen. Hän sanoo välittävänsä ja olevansa huolestunut, mutta voiko se välittäminen kadota jonkin, jos on kolme päivää soittamatta? Tai onko kenties vähemmän välittämistä, jos antaa toisen elää omaa elämäänsä? Serkkuni oli toppuutellut äitiäni ja sanonut, että: "kyllä se poikasi selviää, jokaisen elämässä on vaikeat vaiheensa, mutta tuo soittelusi ei hirveästi auta ja eiköhän se jo tiedä sun välittävän, kun sä sitä tuot julki niin usein..." Tämän kuullessani kävikin mielessäni, kumpi oikeasti minusta välittää enemmän, serkkuni vai äitini?
Äitini on jo päälle 50 ja olen nähnyt pidempään kauhukuvia siitä, mikä meidän suhteemme tulee olemaan kun hän on dementoitumassa hyvää vauhtia ja päälle 60. En halua edes ajatella. Vielä kun hän voi jotenkin käsitellä omia juttujaan, olisi ihan suotavaa, että hän niin tekisi. Mutta hän on itse käynyt terapiakoulutuksen ja mielestään käsitellyt kaikki ongelmansa. Sen sijaan hän pikemmin tarjoaa minulle milloin minkäkinlaista "apua".
Onko kenelläkään mitään neuvoa antaa, mitä pitäisi tehdä... yli 50-vuotiasta ei kai voi pakottaa terapiaan tai mihinkään. Pitääkö vain olla ja kärsiä, vääntää rautalangasta kerran kahdessa viikossa, miksi en halua äitini soittavan niin usein?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itse ainoastaan kirjoitan kirjeitä äitini kanssa siinä parin viikon välein. Tapaamme kerran vuodessa, jos sitäkään. Ja kuitenkin elämäni alussa olin varsin tiiviissä, sanoisinko peräti symbioottisessa, äiti/-tytär-suhteessa. Äidille olen sanonut että jos hän joutuu hoidon omaksi vanhana (tällä hetkellä 56 v), niin valitettavasti en tule häntä hoitamaan, koska en mikään hoivaava ihminen ole.
Minulla tosin on veli, joka asuu äitini kanssa samalla paikkakunnalla, mutta ei äitini tietämykseni mukaan hänessäkään roiku.
Mutta silti äitini on saanut dg:n persoonallisuushäiriöstä, nimikkeillä estynyt ja riippuvainen. Lähinnä hänen riippuvuutensa näyttää tulevan siten esiin että hänen on "pakko" olla miesystävänsä kanssa, vaikka hän jatkuvasti haukkuu tätä miestä ja kokee vain pettymyksiä ja murhetta tämän rinnalla. Minun on hyvin vaikea ymmärtää minkä vuoksi äitini ei sano sille miehelle suorat sanat ja ilmoita että se on loppu nyt. Itse olisin ennemmin vaikka YKSIN kuin huonossa suhteessa.
Mikä ihmisen saa roikkumaan jossakussa kiinni? Kuoleman, menetyksen, yksinäisyyden pelko?
Minusta vähän tuntuu että sinun tapauksessasi ei oikein voi muuta kuin sanoa ne suorat sanat. Sanoa äidillesi että tästä lähtien et tule enää vastaamaan hänen viesteihinsä useita kertoja päivässä, ja että se EI tarkoita sitä että sinulle on sattunut jotain. Elämme maassa jossa kyllä ilmoitellaan omaisille mikäli joku on sairaalaan joutunut. Ja jos jotakin tapahtuu, kuten sairaus, onnettomuus, ja peräti kuolema, niin äitisi ei mahda asialle YHTÄÄN MITÄÄN vaikka hän saisi asiasta tiedon sillä siunaaman sekunnilla kuin se tapahtuu. Äitisi ei ole jumala joka voi rientää apuun jos olet hädässä. Hän ei päätä sinun eikä omankaan elämänsä pituutta ja sitä koska täältä tulee lähtö! Sano se hänelle. Se on ehkä karkeaa sanottavaa, mutta tuollaisen sairaan riippuvuuden ollessa kyseessä tuskin muutakaan voi. Selvästi äitisikin voi pahoin tilanteessanne.
Salli äidillesi esim. kerran viikossa tapahtuva yhteydenotto. Sopikaa joku päivä ja aika suunnilleen jolloin olette yhteyksissä. Jompikumpi, vuorotellen vaikkapa.
Itse en suostuisi luopumaan kumppanistani vain sen takia että omalla vanhemmallani on jonkinlainen persoonallisuushäiriö...
sanele hänet selvät säännöt. Esim. tuo yhteydenotto kerran viikossa vuorotellen on hyvä. Selitä tilanne myös tädille ja muille, joita asia koskee. Äidilläsi on ongelma, mutta se on hänen itsensä hoidettava. Elä sinä omaa elämääsi.
Vaihda numeroa ja pistä se salaiseksi, sano äidillesi, että vain sinä voit tästä lähtien ottaa häneen yhteyttä, koska hän ei toistuvista pyynnöistäsi huolimatta voi tehdä niin kuin pyydät.
Jos hän menee siitä ihan sekaisin ehdota hänelle hoitoa asiaan/ vaadi sitä!
Jos hän kieltäytyy toistuvasti ja jatkaa häiriköintiä muuten, niin sano, että välit menevät kokonaan jos hän ei lopeta. Viimeinen vaihtoehto on poliisi. (niin kamalalle kun se kuulostaa, mutta jos et ole tiukka asian suhteen, niin hän tulee jatkamaan tuota, koska hän tietää että hän voi tehdä niin.)
Ja miten olet saattanut päästää puolisosi nro. kakkoseksi suhteessa? Eli OLET ANTANUT äitisi häiriköidä. Huomaa! Sinä annat hänen tehdä niin, kun et pysy siinä mitä sanot! Hän ei tee niin, jos hän ei pysty tehdä niin. TS. niin kauan kun osoitat hänelle, että hän ei joudu vastaamaan teoistaan mitenkään, vaikka hän jatkaisi soittelua ja häiriköintiä, NIIN HÄN TULEE JATKAMAAN SITÄ.
Olet päässyt sen pisteen yli, jossa puhe ei enää auta.
Kysy itseltäsi, oletko todella katkaissut napanuorasi kokonaan, kun suhdekin kariutui? Huom. Sinä itse voit vaikuttaa äitisi käytökseen. Jos olet tosissasi. Jos todella haluat sitä.
Itselläni on aika lailla samanlainen tilanne äitiini nähden.Tosin tämä häiriköinti hänen puoleltaan on paljon "sairaampaa".
Hän mm.uhkailee itsemurhalla ja muulla jos ei saa minuun yhteyttä,haukkuu jokaisen minulle tärkeän ihmisen.
Itse tullut siihen pisteeseen että en jaksa enään.
Olen yrittänyt hänelle kertoa mitä tuollainen toiminta saa aikaan minussa ja muissa.
Mutta hän ei välitä.Päivän pari osaa olla kunnolla mutta sitten jatkuu samaan tapaan..
Nyt on mitta täynnä,pian alkaa kunnolla oma terveys reistailemaan jos en tee asialle jotain.
Viimeinen vaihtoehto on että haen lähestymiskieltoa.
Puhelinterrorismia ja -häiriköintiä vastaan pitää numero muuttaa salaiseksi. Sen tajusin itsekin vasta tuhansien turhien puhelujen ja jatkuvan jankutuksen "välittämisestä" jälkeen. Koskä äitini soitti päivittäin työpaikalleni n. 6 kertaa päivässä, sekin ongelma ratkesi vain sillä, että vaihdoin työpaikkaa. Samalla muutto n. sadan kilsan (jos vain mahdollista) tai vielä kauemmas kiusaajasta helpottaa hengittämistä kummasti. Näin tein ja kun olin ottanut etäisyyttä, jo puolen vuoden päästä ihmettelin, miten olin siihen asti järki tallella jaksanut. Minun tapauksessa äitini tarkoitus oli painostaa minut sisäkökseen ja viinan roudaajaksi. Kautta rantain sain tietooni n. vuoden päästä em. toimenpiteitteni jälkeen selville, että häiriköivä äitini oli hakeutunut asumaan erään maaseutupitäjän palvelutaloon! Ikää hänellä oli tuolloin n. 60 v, ja pönttö niin sekaisin 20 vuoden naukkailujen ja lääkkeiden yhteiskäytön johdosta. Tänä päivänä en tiedä, mitä hänelle kuuluu eikä kiinnosta.
Sitähän se minunkin äiti teki, että soitteli likimain päivittäin ja mm. silloin kun oli autonratissa. Aiti nimenomaan kysyi, että olenko jo autossa. Ihmisenä äitini on sen kaltainen, että osaa viedä keskittymiskyvin ja huomion muuaalle. Tuolloin ajaminenkin oli hieman arveluttavaa. Lopuksi kielsin soittamasta.
Tarkoitukseni oli lähteä jouluksi äitini luokse, mutta itseasiassa olisin palannut kotipuoleen toisen serkkuni vuoksi. Olin kuitenkin melko vähän motivoitunut lähtemän ja niin taktisesti kaikki linja-autot ehtivät lopettaa liikennöintinsä.
Joulupäivänä sen sijaan olin sitten lähdössä ja hilasin ahterini bussipysäkille, mutta paikallisliikenne ei sinä päivänä kulkenut ja myöhästyin ainoasta vuorosta. Äitini oli pettynyt. Ilmoitin, että uutena vuotena tulen.
Äitini odotti sitten viikon. Soitti aika tiuhaan, kolme, neljä kertaa päivässä ja pisti tekstiviestejä. Minua alkoi väsyttää nuo viestit ja soitot sen verran, että olin koko ajan siinä ja siinä, jaksanko lähteä yhtään mihinkään.
Edellispäivänä hän soitti minulle kun olin toimistolla ja keskittyneenä työntekoon. Hän sentään kysyi: "häiritsenkö?" ja jotain mumisin vastaukseksi, jonka jälkeen hän aloitti tutun monologinsa. Jossain vaiheessa hän sitten alkoi pyörittää mielessään, että minulla on ehkä jo uusi 'kaveri' (tyttöystävä) ja toivotti kaverin tervetulleeksi luokseen uuden vuoden viettoon.
Olen systemaattisesti pyrkinyt olemaan kertomatta yhtään mitään kavereistani ja tutuistani enää, joten hänellä ei ole käytännössä mitään tietoa siitä, missä ja kenen kanssa liikun, mutta häntä tuntuu kyllä todella kiinnostavan.
Seuraavana päivänä eli uuden vuoden aattona hän sitten pisti neljä tekstiviestiä, jossa hän ihmetteli ensin miksen vastaa, sitten hän oli vihainen asenteestani häntä kohtaan, seuraavaksi hän epäili auttajani (käyn juttelemassa tilanteestani ja elämästäni) ammattitaitoa ja viimeisenä hän perui edellisen päivän puheensa uudesta kaveristani eli: "perun sanani, hän ei ole tervetullut kuin korkeintaan käymään..." Tässä kohden minulla alkoi mennä yli.
Pommitin ihan suoraan tekstiviesteinä, että hän miettii aivan helvetisti liikaa ja itse hakeuduin siitä syystä aikanaan psykiatrille. Vaikka sanoin paljon muutakin koko keskustelu alkoi keskittyä terapiaan. Hänen mielestään todellakin olen avun tarpeessa, mutta auttajani ovat ammattitaidottomia. Omaa ammattitaitoaan ja järkeään hän ei epäile hetkeäkään, mitä tahansa hänelle koetin sanoa, hän tuntui vain riemastuvan ja kääntävän kaiken niin päin, ettei mitään ongelmaa ole. Uutena piirteenä ja asiana kuitenkin tuli esiin, että hän olisi valmis perheterapiaan kanssani. Se kuulemma hänen mukaansa selvittäisi ongelmat meidän suhteessamme.
Meidän puhelinkeskustelumme kuitenkin lähti sellaisille urille, etten yksinkertaisesti jaksanut. Olin lopettaa puhelun jo aiemmin, mutta kun sitten vihdoin onnistuin yhteyden katkaisemaan ilmoitin tekstiviestitse, etten vastaa hänen puheluihinsa viikkoon.
Nyt on sitten itsestäni kiinni se, miten olen vastaamatta. Tekstiviestejä vielä lähetin eilen, mutta lähinnä vain kommentiksi siihen, mitä tapahtui kun juttelimme. Uuden vuoden toivotukset lisäksi, mutta katsotaan. Tarkoitukseni on vastata hänelle seuraavan kerran ensi viikon lauantaina tai sunnuntaina. Siitä on todella pitkä aika kun hänellä on viimeksi ollut viikon tauko minun ääneni kuulemisessa. Hän kun on soittanut minulle omilta etelän matkoiltaan ja silloinkin hän soitti perääni kun itse olin Yhdysvaltain kiertueellani.
Nyt alkaa kuitenkin riittää. Ehkä osaksi valmistin itseäni tähän ratkaisuun täältä saamieni neuvojen pohjalta. Minun on oltava jämäkkä äitini suhteen ja pidettävä kiinni siitä, mitä hänen suhteensa päätän. Toinen tekijä on sitten se, että jos hän todella on valmis perheterapiaan, koetan tehdä töitä sen eteen, että meillä on mahdollisuus käydä istunnolla tai istunnoilla. Kuvio kyllä selvinnee melko pian ammatti-ihmisille.
Kiitos kaikille kommenteista. Saa toki kertoa lisääkin omista kokemuksista ja/tai valinnoista, miten tilanne on jatkunut tai päättynyt. Miten oma olo tai elämäntilanne on kohentunut kun tuo jatkuva soittelu on jäänyt taakse?