Tahdoin kirjoittaa, kun tämä joulunaika tuo paljon muistoja mieleen omasta rakkaasta kissasta ja samalla synkistää mielen, kun hän siirtyi "enkelikissojen" joukkoon vain kaksi viikkoa sitten.
Vili syntyi kesällä 1990, jolloin itse olin seitsemän vuotias. Hän oli musta maalaiskissa ja omisti temperamenttisen luonteen. Koko perheen lemmikki hän oli, mutta minulle erittäin tärkeä, sillä näin hänet jo muutaman päivän ikäisenä naapuritalon emokissan vierellä.
Koskaan hän ei ollut kipeä, tai joutunut minkäänlaisiin onnettomuuksiin. Leikattuna kollina muutoinkin eli rauhallista elämää.
Parin viime vuoden aikana olen harmitellut, kun opiskelemaan lähdettyäni en nähnyt häntä kovinkaan usein. Viime kesänä vietimme kuitenkin paljon aikaa yhdessä. Ja mikäs sen parempi paikka iäkkäälle kissalle on kuin omistajan lämmin syli.
Tämän syksyn ja talven aikana Vili tuntui vanhenevan silmissä ja näytti alati väsyneeltä. Normaalia kuitenkin on että liki 16-vuotias kissa nukkuu paljon. Sairauden merkkejä ei ollut, kunnes joulukuun alussa lisääntynyt pissaaminen ja ongelmat hiekkalaatikolla osoittivat, että kaikki ei ole kunnossa. Todennäköisesti kyse siis oli virtsatulehduksesta tai virtsakivistä, mutta, tässä tulee nyt se ikävä osa tarinasta.
Vanhempani tajusivat tilanteen vasta, kun Vili alkoi "itkeä" ongelmaansa. Mouruaminen alkoi aina pissakäynnillä ja pissa usein tuli väärään paikkaan. Vili ei pitänyt autossa matkustamisesta ja lähimmälle pieneläinlääkärille on matkaa. Päätös oli siis antaa hänelle arvokas loppu kotona. Eläinlääkäri antoi siis viimeisen levon piikin.
Asia tuntuu välillä todella pahalta, varsinkin kun en itse ollut paikalla, enkä saanut hyvästellä häntä. Mietityttää toki, että mitä jos tilanne olisi parantunut esim. antibioottikuurilla, mutta ehkä toisaalta on myös ymmärrettävä kunnioittaa omaa lemmikkiään antamalla tälle kunniallinen kuolema. Vilille eläinlääkärihoidot olisivat olleet epämiellyttävä kokemus, kun matolääkkeenkin antaminen oli jo taistelua.
Nyt tiedän että Vilillä on hyvä olla ja se lohduttaa tämän suuren surun keskellä.
Vili syntyi kesällä 1990, jolloin itse olin seitsemän vuotias. Hän oli musta maalaiskissa ja omisti temperamenttisen luonteen. Koko perheen lemmikki hän oli, mutta minulle erittäin tärkeä, sillä näin hänet jo muutaman päivän ikäisenä naapuritalon emokissan vierellä.
Koskaan hän ei ollut kipeä, tai joutunut minkäänlaisiin onnettomuuksiin. Leikattuna kollina muutoinkin eli rauhallista elämää.
Parin viime vuoden aikana olen harmitellut, kun opiskelemaan lähdettyäni en nähnyt häntä kovinkaan usein. Viime kesänä vietimme kuitenkin paljon aikaa yhdessä. Ja mikäs sen parempi paikka iäkkäälle kissalle on kuin omistajan lämmin syli.
Tämän syksyn ja talven aikana Vili tuntui vanhenevan silmissä ja näytti alati väsyneeltä. Normaalia kuitenkin on että liki 16-vuotias kissa nukkuu paljon. Sairauden merkkejä ei ollut, kunnes joulukuun alussa lisääntynyt pissaaminen ja ongelmat hiekkalaatikolla osoittivat, että kaikki ei ole kunnossa. Todennäköisesti kyse siis oli virtsatulehduksesta tai virtsakivistä, mutta, tässä tulee nyt se ikävä osa tarinasta.
Vanhempani tajusivat tilanteen vasta, kun Vili alkoi "itkeä" ongelmaansa. Mouruaminen alkoi aina pissakäynnillä ja pissa usein tuli väärään paikkaan. Vili ei pitänyt autossa matkustamisesta ja lähimmälle pieneläinlääkärille on matkaa. Päätös oli siis antaa hänelle arvokas loppu kotona. Eläinlääkäri antoi siis viimeisen levon piikin.
Asia tuntuu välillä todella pahalta, varsinkin kun en itse ollut paikalla, enkä saanut hyvästellä häntä. Mietityttää toki, että mitä jos tilanne olisi parantunut esim. antibioottikuurilla, mutta ehkä toisaalta on myös ymmärrettävä kunnioittaa omaa lemmikkiään antamalla tälle kunniallinen kuolema. Vilille eläinlääkärihoidot olisivat olleet epämiellyttävä kokemus, kun matolääkkeenkin antaminen oli jo taistelua.
Nyt tiedän että Vilillä on hyvä olla ja se lohduttaa tämän suuren surun keskellä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Otan osaa suruusi, kun lemmikki on kulkenut noinkin kauan vierellä, on kaipuu varmasti valtava. Jaksamista sinulle!
Sinulla on ollut paljon hyviä ja lämpimiä hetkiä kissasi kanssa.
Lopujen lopuksi ne tulevat olemaan lohtunasi elämäsi loppuun asti, vaikka juuri se asia tuntuu alussa niin vaikealta kestää, ettei niitä enää tule lisää tämän kisun kanssa.
Kaikki kun on rajallista, ole onnellinen siitä mitä sait ja talleta ne sydämeesi.
Voimia jaksamiseen.
Haleja sulle ja koita jaksaa!
Ihan tuli pala kurkkuun, kun luin tota sun tarinaa... Mulla on myös v. 1990 syntynyt Niki-kissa, eli 15,5 vuotias. Niki on terve kuin pukki, mutta on stressaantunut meidän uudesta pentukissasta Tarmosta. Noin viikko sitten käytettiin Niki eläinlääkärissä, kun sillä on ilmennyt myös pissaongelmia. Epäilin tietysti virtsakiviä. Vaan kaikki olikin kunnossa, kaikki mahdolliset testit ja kokeet tehtiin ja arvot tarkistettiin. On Nikillä kylläkin kilpirauhasen liikatoiminta häiriö, johon sillä on ollut lääkitys jotain 2 vuotta jo. Lääkärit aina varoittelevat mua, että Niki ei elä kahta vuotta kauempaa.
Olen aina varpaillani Nikin kanssa, tarkkailen sen käytöstä ja syömisiä/juomisia jatkuvasti. Toivon todella, että Niki eläisi vielä ainakin sen pari vuotta ja ilman mitään kipuja poistuisi keskuudestamme sitten hiljaa pois... Mitään lopetuspiikkiä en halua sille koskaan annettavan! Tietysti asia on sitten eri, jos se selvästi kärsii...
Nyt toivon todella, että Niki tottuisi pikkuhiljaa meidän pentukissaan ja hyväksyisi sen perheeseemme. Välillä kisut ovat oikein kavereita keskenään ja välillä taas tappelevat/painivat oikein urakalla. Mutta se kuulemma on ihan normaalia...
Jaksamisia sulle, elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Onneksi sulta ei voikukaan koskaan viedä niitä ihania muistoja sydämestä pois!
Todella ihana saada lämpöisiä ajatuksia ja rohkaisuja. Kiitos siitä teille kaikille kommentoineille.
Ikävä kisuani on kokoajan läsnä, varsinkin kun juuri haudalla vierailin.
Myös aina välillä ajatus siitä, etten tehnyt kaikkea mahdollista hänen hyväksi, ja että kuinka kovia tuskia hän joutui kärsimään. Mutta uskon että ajanmittaan saan rauhallisen mielen asian suhteen ja ikävä muuttuu lämpimiksi muistoiksi.
Hyvää uutta vuotta,
myös kaikille kissoille! :)
Sain 8-viikkoisen pikkukissan 20.7.2005. Vietimme yhdessä paljon hauskoja hetkiä ja suuri toive oli ensimmäinen yhteinen joulumme. Sitä ei kuitenkaan tullut, sillä 14.12.2005 Sinä oma söpöliinini jäit auton alle omassa tiehaarassamme vilkkaasti liikennöidyn tien varressa.
Sinut hautasimme 17.12.2005, siis viikko ennen jouluaattoa, kesämökkimme pihaan. Siellä voin istuttaa haudallesi kukkia ja käydä haudallasi toivottavasti monen monta kertaa.
Minulla on Sinua mahdoton ikävä, oma Kassu Mirrau.
En unohda Sinua koskaan. Olit aina ovella vastassa, kun tulin töistä. Nukuit alusta alkaen sängyssäni tyynyni takana ja tulit aamuisin istumaan rintani päälle; oli mukava kuunnella kehräämistäsi. Kuljit jäljessäni aina ja yhdessä tehtiin kaikkea mahdollista. Oli suuri ilo seurata Sinun kasvamistasi ja kehittymistäsi. Olisimpa saanut pitää Sinut luonani...
Surullinen tarina, toivottavasti kissasi ei aina ulkoillut vapaana?Koska noin juuri käy todella helposti kissalle joka on yksin vapaana ulkona, kuolema tulee melko varmasti. Ymmärrän että kissa voi karata ja jäädä auton alle tai voi sattua tapaturma. Jäin silti miettimään olitko edesautanut kissasi elämän loppua, siis jos annoit sen olla yksin ulkona.
vielä kaiken surun lisäksi 'syyllistää' toinen!
Eiköhän tuosta sun aiheestasi ole jo ihan TARPEEKSI möyhkätty tällä palstalla,että varmasti JOKAINEN sen on lukenut!!!
siis,AJATTELE vähäv,missä tilanteessa sä SAARNAAT tuota ikuista potaskaa,,,,
sillä totta kai sitä tuntee itsensä syylliseksi, kun on päästänyt oman kisunsa ulos ja näin on käynyt. Viestisi lohdutti minua, sillä olen sitä mieltä, että kissaa ei pidä vangita sisälle.
Tuli se kyllä itsellenikin heti ensimmäisenä mieleen, kun sain puhelinsoiton kotoa työpaikalleni heti aamusta, että näin on kisulleni käynyt; että VOI KUN EN OLISI LASKENUT YSTÄVÄÄNI HÄNEN ITSENSÄ HALUAMALLE HIIRENPYYNTI/ULKOILUREISSULLE.
Täällä maalla elävät maatiaiskissat kun haluavat käydä ulkona ja tämä karvapalleroni oli nuoresta iästään huolimatta saalistanut jo monta hiirulaista, niin olisi ollut rääkkäystä sekin, jos olisi joutunut olemaan aina vaan sisällä; paljon olisi jäänyt puuttumaan kissan elämän sisällöstä.
Täytyy vaan ajatella, että karvakaverini oli ollut tulossa sisälle, jossa olisi ollut odottamassa minun töistä tuloani, niin olisi taas vietetty yhdessä onnellinen ilta ja seuraava yö: olisit kehrännyt taas vieressäni, mutta aamulla olisit taas sitten pyrkinyt ulos.
KISSANI SAI ELÄÄ LYHYEN, MUTTA ONNELLISEN ELÄMÄN. Ja siihen onnellisuuteen kuuluivat osana myöskin ne hetket, kun kissani leikki pihamaalla hiirisaaliinsa kanssa.
Asuinpaikkani vilkkaasti liikennöidyn tien varressa ei vaan ollut suotuisa lemmikilleni.
missä ei ole lähellä maanteitä ja naapureita, joita niiden merkkaamiset ärsyttää. silloin voi olla lyhyt elämä.