LÖYTYISIKÖ AUTISTISTEN LASTEN VANHEMPIA, JOIDEN LAPSI KIRJOITTAA TAI ON KIRJOITTANUT KÄTTÄ VASTUSTAEN TAI TUKIEN JOKO KYNÄLLÄ TAI TIETOKONEELLA. OLISI KIVA KUULLA KOKEMUKSIA JA VAIHTAA AJATUKSIA. ON JOUDUTTU KOVASTI TAPPELEMAAN VIRANOMAISTEN KANSSA, KOSKA EIVÄT USKO LAPSEN KIRJOITTAVAN. HÄN KIRJOITTAA JOSKUS TODELLA YLLÄTTÄVISTÄKIN ASIOISTA, JOITÄ EN OLE MILLÄÄN VOINUT TIETÄÄ HÄNEN AJATTELEVAN. ARKI SUJUU HYVIN KIRJOITTAMISEN MYÖTÄ, PUHETTA VÄHÄN.
FASILITOINTI
delfiini67
306469
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
ylhäällä oikealla olevaa caps lock nappia, niin teksti muuttuu pieneksi. Isot kirjaimet merkitsevät huutoa eikä täälä tarvitse huutaa. Kuullaan kyllä ihan hyvin.
onko tuolla nyt väliä kirjoittaako isoilla vaiko pienillä kirjaimilla?????
kuten muussakin kommunikoinnissa myös nettikommunikoinnissa on hyvä noudattaa tiettyjä tapoja, nettietikettiä.
Et huuda puhuessasi, miksi huutaisit nettikeskustelussa. Näin se menee.
Ei ollut tarkoitus, että kirjoituksestani tulisi huutava kuva. En tullut ajatelleeksi sitä kirjoittaessani. Yleensä kirjoitan aina pienellä, mutta olisikohan ollut niin, että minulla saattoikin olla kova tarve kommunikoida vihdoin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät, että juuri halusinkin tulla huomatuksi ja sen takia sitten tuli kirjoitettua suurella. Olen kai joutunut tappelemaan lapsen oikeuksista turhankin paljon aika paljon ilman toisten ihmisten tukea hänen asialleen.
kokemusta koulussa avustajana olemisesta autististen nuorten kanssa. silloin sain huomata fasilitoinnin tietokoneella/aakkostaululla erittäin hyväksi keinoksi keskustella autistisen henkilön kanssa. tällöin sai todella paljon tietoa henkilön ajatuksista, tuntemuksista ja muista toiveista. myös fasilitoimalla kuvista sai paljon vastauksia ja tietoa ajatuksista että tietotasosta täysin puhumattomilta henkilöiltä. kannattaa käyttää hyväkseen. jos viranomaiset epäilevät anna heille näyte lapsesi kanssa. kirjoita koneella heidän nähden tai anna heidän kokeilla fasilitoimista lapsesi kanssa kun hän kirjoittaa koneella. ei ne muuten usko.
Erittäin suurta epäilyä on ollut. Minulle on sanottu, että sekaan poikani kehitystä kun poika kirjoittaa kädestä tukien. Pari kertaa toimintaterapeutti on saanut pojan kirjoittamaan tunnistettavan sanan. Kerran yksi osastonhoitaja sai pojan kirjoittamaan. Olemme käyneet Jyväskylän Haukkarannassa juuri sen takia, että pystyisimme asiantuntevan henkilön nähden todistamaan, että poika kirjoittaa. Se onnistui, mutta tähän asti poika ei ole kirjoittanut kuin minun kanssani. Isän kanssa on kirjoittanut pari kertaa, mutta isä ei ole edes yrittänyt kirjoittamista muuten. Isosiskon kanssa pystyy tekemään tietokonepeliä fasilitoiden eli kädestä tuettuna. Poika on erittäin onnellinen varsinkin silloin kun tekee isosiskon kanssa. Kirjoittaa myös isosiskon kanssa. Aluksi ei kirjoittanut siskon kanssa, ilmeisesti johtui siitä että sisko oli epäileväinen ja epävarma. Nyt hän ei epäile enää. Ja mielellään tekee veljen kanssa tietokonepeliä, vaikkei se varmaan on joskus tylsää. On kuitenkin iloinen siitä, että veli pystyy toimimaan siten. Mulle on sanottu, ettei saa kirjoittaa, pitää käyttää vain kuvia. Mutta ei kuvilla pysty kaikkea sanomaan, paljon jää tulkinnan varaan, varsinkin tunnepuolen asiat ja omat ajatukset, jotka on aika yllättäviäkin. Kuvia tietenkin käytetään koko ajan, mutta siinäkin on fasilitoinnin pulma. Koulussa on odotettu, että poika itse valitsee kuvan. Nyt vasta on saatu se asia siihen malliin, että sielläkin opetellaan kuvien käyttöä eikä vain odoteta, että poika näyttää niitä. Oli sellainenkin tapaus, että oli joku palaveri koululla, ja saimme sitten syödä me vanhemmatkin koululla. Poika ei silloin vielä käyttänyt kuvia, vain mehu-kuvaa. Poika valitsi näkkäri-kuvan, vaikka selvästi käyttäytymisellään osoitti haluavansa myös jälkiruokakiisseliä, jota luokkakaveri juuri otti. Koska poika näytti näkkäri-kuvaa, hänelle syötettiin se väkisin ja ope sanoi vain ettei saa antaa pojan huutamisella saada tahtoaan perille. Poika huusi kuin syötävä.Teki mieli pompata ylös ja sanoa, että nyt taidetaan poika lähteä kotiin. Pidin kumminkin mölyt mahassani kohteliaisuussyistä. PECS- kommunikaatiolla poika vasta kiinnostui kuvista, koska se perustuu siihen omaan haluun. Kirjoittaminen on edelleen ensisijainen keino saada selville, mitä poika tuntee ja ajattelee. Kuvat apuna, mutta niitä pitää kaikkia ensin opetella, ennenkuin ne tulevat omatoimiseen käyttöön. Olen oppinut tuntemaan poikaani ihan erilailla sinä aikana, kun hän on kirjoittanut. Minä puhun ja hän vastaa. Kynällä kirjoittaessa teksti todella suurta ja kova vastustus pitää olla vasemmalle päin hänen käteensä. Mutta jos asia on mieluinen, vastustusta ei tarvitse yhtään. Tekstikin on yhtä suurta kuin kenellä tahansa juuri kirjoittamaan oppineella.
Oletko huomannut, että kirjittaminen parantaa myös puhetta? Autismi näkyy hitautena käsitellä ja hahmottaa ympäristön kaoottisena esiintyvää informaatiota. Kirjoittaminen antaa minullekin aikaa selkeyttää ja hioa tätä informaatiotulvaa. Internetissä olemme kaikki samanarvoisia viestijöitä. Löytyykö täältä internetistä lapsellesi kiejeenvaihtoseuraa?
Kuinka sattuikin, että juuri hetki sitten mieleeni tuli, että mitähän poika meinaisi, jos hän saisi kirjoittaa toisen samassa tilanteessa olevan pojan tai tytön kanssa. Tottakai poika on yksinäinen. Ja tosi on, että kirjoittaminen auttoi puhetta, puhe alkoi parantua ja rohkeus puhumiseen lisääntyi. Pääasiassa puhuu isälle automatkoilla, koska sisarukset, jotka ovat koko ajan äänessä eivät silloin ole paikalla. Kotonakin puhuu kyllä jonkun verran. Vaikka minulle on sanottu, etten saa seata pojan kehitystä kirjoittamalla, mulla itselläni on sellainen mielipide, että juuri kirjoitaminen on auttanut poikaa valtavasti. Onhan se kotona nähty, ei tarvitse enää pojan turhautua, kun ei saa kerrottua asioistaan. Vahingossa huomasin, että poika kirjoittaa, oli se minullekin shokki. Osaa myös lukea ja kirjoittaa. Lukee ikään kuin valokuvamaisittain koko aukeama kerrallaan. Osaa laskea vaikka mitä. Turha mun on tehdä hänen kanssaan samanlaisia tehtäviä kuin koulussa, hän suuttuu minulle. Haluaa tehdä ikätasoisiaan laskuja ja se on mieluisaa. Osaa myös englantia ja ruotsia, tunnistaa esim. englanninkilisten laulujen sanoja yms. Parhaiten poika kirjoittaa tietokoneella. Tietokone muutenkin motivoi ja auttaa keskittymään. Tietokoneella kirjoittaa itsestään paljon. Meidän on käsketty käyttää vain kuvia, mutta eikö se ole niin että se kommunikaatio, jonka lapsi itse valitsee on paras. Tietenkin kuviakin käytetään, mutta kyllä minusta koulussakin olisi hyvä opetella kirjoittamista. Vaikka aluksi yhdessä kirjoitetaan pojan sormella jokin tietty sana. Siitä se lähtee. Tähän asti on koulussa vain odotettu pojan omatoimisuutta. Mutta se on pojalle hankala tie, kun hän tarvitsee nimenomaan tuntoaistimuksia käsiinsä. Kädet eivät toimi niin kuin pitäisi. Vasta nyt on vilkuttamisessa alkaneet esim. sormet tulla vilkuttamiseen mukaan.
"Vaikka minulle on sanottu, etten saa seata pojan kehitystä kirjoittamalla, mulla itselläni on sellainen mielipide, että juuri kirjoitaminen on auttanut poikaa valtavasti".
Tämä on psykodynaamista ajattelua, jonka mukaan autismi on äidin vääristyneen vuorovaikutuksen syytä.
Kyllä vahvaa näyttöä on siitä, että erilaiset viestintätavat tukevat toisiaan ja juuri kirjoittaminen on auttanut myös puheenkehityksessä. Ajatusten pukeminen sanoiksi on hidasta - tässä auttaa niin kirjoittaminen, kuin muut viestinnän muodot lapsen yksilöllisistä ominaisuuksista riippuen.
Paras lukemani teos, joka auttaa ymmärtämään asiaa on Olga Bogdashina (2005): "Communication Issues in Autism and Asperger Syndrome - Do we speak same language?" Jessica Kingley Publishers, London
Suosittelen lämpimästi!
"Tämä on psykodynaamista ajattelua, jonka mukaan autismi on äidin vääristyneen vuorovaikutuksen syytä."
- Ei kai tällaista näkemystä enää missään vakavissaan esitetä?
Minulle on sanottu, että tietämättäni ohjailen pojan kättä tai että tunnen poikani niin hyvin, että arvailen mitä hän kirjoittaisi. Silloin olen itsekin alkanut häpeäkseni epäillä asiaa. Mutta on sen verran yllättäviä juttuja poika kirjoittanut, että olen hyvin pian epäilyjen tulviessa mieleen todennut sen, että ihan turhaan epäilin. Ja en koskaan ole nähnyt kenenkään kasvoilla niin puhtaasti älykästä ilmettä kuin poikani kasvoilla, kun hän kirjoittaa vastauksia minulle tietopuolisiin kysymyksiin.
Mistä tuota teosta saisi luettavaksi ? Esim. Tahatonta tohellusta- ja Leikki linkkinä lapseen-kirjat ovat olleet minulle kuin pojan käyttö ohjekirjoja. ( Paitsi poika suuttui kun näki toisen kirjan nimen, ihmettelin että mikä häntä kiukuttaa, hän kirjoitti vinkeästi, että "mä en ole mikään toheltaja", selitin mitä teos sisältää ja hän rauhoittui ) Pojalla kun on paljon sensorisen integraation häiriöitä. Esim psykologi on jo vuosia sitten todennut että käden vastustaminen tai kyynärpäästä tuuppaaminen auttaa poikaa toimimaan. Miksihän kirjoitusta ei lueta samaan kastiin kuin muuta toimimista. Totta kai pojalla on vaikea eriyttää sormia yms. kun koko käden toimimaan saaminen on vaikeeta, samoin kehon yhteistoiminta. Itse olen avun löytänyt juuri itsenäisesti tietoa etsimällä vastauksena pojan esittämiin tarpeisiin ja nähdessäni pojan toimimisvaikeudet. Ikävä kyllä jostain syystä ainakin minun poikani kohdalla hänen älykkyyttään on mitattu hänen toimintansa tason mukaan. Minusta nämä ovat kaksi ihan eri asiaa. Selvästi poika tietää mitä pitäisi tehdä, mutta ei kertakaikkiaan vain saa aloitettua tekemistä ilman ohjausta. Minusta ohjausta tulee antaa niin kauan kuin toinen sitä tarvitsee. Tietenkin pikku hiljaa pyrkiä siihen, että jossain asiassa ei enää ohjausta tarvita ja sitten siirrytään opettelemaan uutta asiaa. Joissakin asioissa poika tarvitsee pitkään yhdessä opettelua, mutta aina sitten jossain vaiheessa ennemmin tai myöhemmin hän yhtäkkiä tekeekin asian itsenäisesti ihan kuin olisi aina osannut sen tehdä ja sen jälkeen sitä ei tarvitse enää opetella.
Selvästi kirjoittaminen on auttanut pojan puheenymmärtämistä ja puheentuottoa. Ja kirjoittamisessa tarvittavann tuen määrä on vähentynyt paljon. Olen yrittänyt vähentää kirjoittamista ja pyrkiä enemmän kuvakommunikaation, koska niin käskettiin tehdä. Mutta selvästi huomaa, että kuvakommunikaatio on liian suppeaa pojan tarpeisiin. Hän kun kirjoittaa täydellisiä lauseita, joten hän ei välttämättä koe pelkkää kuvakommunikaatiota riittäväksi ja voi olla että kokee häiritsevänä sen ettei kuvilla ole helppoa tehdä täydellisiä lauseita. Lapsi kun tuntuu olevan kaikissa toimissaan tarkka ja huolellinen. Kuvat auttavat kyllä myös, mutta eihän kirjoittaminen sulje pois muita kommunikointikeinoja vaan tosiaan vahvistaa myös muita kommunikaatiotapoja. Parhaiten poika kirjoittaa juuri tietokoneella. Muutenkin hän keskittyy tekemisiinsä paremmin tietokonetta apuna käyttäen. Esim. muistipeli on pöytäpelinä hänelle kauhistus, kun aina vaan pitää jaksaa käännellä ja väännellä kortteja oikein ja nurinpäin. Tietokoneella tehtävistä muistipeleistä hän nauttii valtavasti. Siinä on helppo vain hiirellä klikkaamalla valita luukkua, joissa kuvat ovat. Hiirellä työskentely oli ensin vaikeata, mutta hänellä oli käytössä iso pallohiiri, se auttoi nopeasti hiirityöskentelyssä, nyt hän käyttää tavallista hiirtä tietokoneen kanssa. Usein kun poika selvästi haluaa sanoa jotain, hän tekee käsillään laajoja kaaria, heiluttelee itseään tms. sekin selvästi auttaa puhetta tulemaan. Mutta se on tosiasia, että pojan yksi suurimmista päivistä oli se, kun hän huomasi, että hän pystyy kirjoittamalla kertomaan ajatuksistaan, tunteistaan ja muutenkin itsestään. Jos hänen mieltään askarruttaa jokin, hän pelkää tai jännittää jotain, hän rauhoittuu heti kun hän saa sen kirjoitettua.
Voi olla että kirjeenvaihtokaveri pojalleni olisi suuri ja mullistavakin juttu. Mistähän sellaisen sitten löytäisi ? Täytyy koettaa etsiä. Ensin täytyy tietenkin kysyä pojalta, olisiko hän halukas kirjeenvaihtoon. Uskoisin, että on. Kyllä hänkin tarvitsisi kavereita.
Ikävä kyllä kokonaisia perheitä pidetään psykodynaamisessa tarkkailussa keskussairaalan lasten psykiatrisella osastolla. Kun autisti ei puhu syytetään vanhempia vääristyneestä vuorovaikutuksesta ja arvaillaan mitä lapsi mahtaa ajatella. Kun katsoo ulos ikkunasta se merkitsee pelkoa vaikka lapsi haluaa vain ulos. Kun lapsi katsoo peiliin, lapsi katsoo jakomielistä kaksoisolentoaan, vaikka ilmeilee oppiakseen tuntemaan itseään. Autistinen lapsi diagonosoidaan skitofrenikoksi!
Voiko enää enempää ymmärtää toista ihmistä väärin. Meidän lapsella ainakin on samat tarpeet ja mielihalut kuin muillakin lapsilla. Myös samanlaiset kielteisetkin tunteet samoin kuin myönteiset tunteet. Eikö kuntoutuksista saatujen kokemusten myötä ole saatu jo enemmän tietoa, ettei tollasta vääryyttä enää tapahtuisi.
Mitkä ovat hänen mielenkiinnon kohteensa ja ikänsä? Meillä on perheessä 10 ja 13 vuotiaat musiikin harrastajat. Eivät ole vielä olleet kirjeenvaihdossa.
toiminnan vaikeuksien vuoksi hankalia. Tykkää hiihtämisestä, on uimisessa oikea vesipeto, vaikkei osaakaan tehdä uintiliikkeitä. Liukuu kyllä ja pääasiassa pää on veden alla koko ajan, eli tykkää sukellella. On uinut meressäkin, joskus neljäkin tuntia yhteen menoon kun on oikein ollut ihana ilma, vaikka vettä on ollut heti rannassa pari metriä. Musiikista tykkää kovasti ja ymmärtää kyllä englanninkielistenkin laulujen sanat. Musiikki on tullut yhä tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi. Käy musiikkiterapiassa, siitä nauttii kovasti. Osaa jo soittaa pieniä pätkiä musiikkiterapeutin mallin mukaan. Uskon, että poika oppii soittamaan nuoteista, kunhan ne vain hänelle opetetaan.Varsinkin rummuista ja kitarasta tykkää. Kirjat ovat aina olleet tärkeitä. Seuraa aktiivisesti tietopuolisia ohjelmia tv:stä. Ratsastusterapian myötä hevoset ovat tulleet todella läheisiksi. Ei pelkää niitä yhtään, vaikka olis kuinka suuri hevonen.Tykkää käydä isän kanssa kauppareissuilla. Parin vuoden ajan poika on hoitanut meidän perheen kauppa-asiat. Poika on 11-vuotias, täyttää keväällä 12.
Poika on kiinnostunut kaikesta tietopuolisesta. Reagoi hyvin voimakkaasti esim. Thaimaan tsunamiin. Itkeskeli kun niin paljon kuoli. Ei tykkää sodista. On kiinnostunut kaikesta mikä on elämässä myönteistä.
En ole autistisen lapsen vanhempi, mutta työni puolesta (erityiskoulu, "autismiyksikkö") olen kyllä päässyt näkemään & kommunikoimaan autististen lapsten kanssa tietokoneen/ kommunikaattorin/ kirjoituksen avulla.
En tiedä missäpäin Suomea olet ja minkälaisten viranomeisten kanssa olet ollut tekemisissä, mutta todella hämmästyttävää etteivät he ole ottaneet todesta. Herää kysymys: Mikseivät he usko? Mikä siinä olisi niin mahdotonta? Onko kysessä henkilöt jotka eivät tiedä autismista mitään?
Heitä on luonnehdittu autismin asiantuntijoiksi. Mutta kun kerroin asiasta sellaiselle henkilölle, jonka työpaikalla käytetään kuvakommunikaatio-ohjelman lisäksi fasilitointia vuorovaikutukseen, hänkin ihmetteli että eikö vieläkään tieto asiasta ole mennyt ammatti-ihmisille perille. Juuri sen takia kun pojalla on ollut hankalaa toimia ohjeiden mukaan, häntä kai on sitten pidetty jotenkin ymmärtämättömänä, mutta kyse ei ole mistään ymmärtämättömyydestä, vaan toiminnan vaikeuksista.
Jotenkin tuntuu, että kaikki odottavat vain pojan puheen putkahtavan esiin, ennenkuin he uskovat muita häneen liittyviä asioita. Ja kyllä hän tosiaan puhuu, mutta eniten mukavien tekemisten yhteydessä. Selvästi puhuminen jännnittää häntä.Olisi niin mahtava juttu, jos poika saisi jonkun ammatti-ihmisen kanssa, jolla on kokemusta tuetusta kommunikoinnisa, harjoitella kirjoittamista myös muiden kanssa.Käteen tarvitun tuen tuli olla minunkin kanssani aluksi tosi vahva oikein kunnolla hiki päässä vastustamista, että käsi ei olisi heilunut puolelta toiselle. Nyt tuki on aika vähäistä.Ja samalla lailla se varmaan tulisi olemaan jonkun muun henkilön kanssa. Isän ja siskon kanssa on myös kirjoittanut. Isän kanssa on kirjoittanut joskus ihan itse esim "joo" tai johonkin matikkatehtävään vastauksen. Eli lyhyitä helposti tunnistettavia sanoja.
Täällä hoitohenkilökunta kutsuu itseään autismin asiantuntijoiksi. Vaikka lapsella on neurologisena diagnoosina autistinen oireyhtymä, täällä kuitenkin hoidetaan häntä psykoottisena. Ei kai periaatteessa ole mitään haittaa siitä, mikä diagnoosi on - kunhan annetaan hyvää hoitoa. Hoito perustuu kuitenkin pakkoon, joka neurologin mukaan ei lapselle sovi. Pakko kohdistuu mm. ruokailuun. On pakko panna paksusti margariiniä leivän päälle. Tätä lapsi inhoaa. Kun ei leipä maita pannaan pakolla suuhun. Kun sylkee pois lannistetaan lattialle kolmen hoitajan alle. Painetaan pää mattoon niin että mustemat jäävät.
Autisti kyllä tietää mitä pitää tehdä, mutta ei
pysty toimimaan. Motivoiminen joka asiaan olisi todella tärkeätä. Asia tehdään ensin tutuksi vaikka pitkäänkin yhdessä tehden, sen jälkeen tekemisen kynnys madaltuu ja toiminta tulee mukavaksi. Pakottaminen ja komentaminen aiheuttaa pelkoa. Esim. pojan ollessa 3-vuotias, koetimme tehdä nuppipalapeliä. Odotin, että poika itse tekisi. Ei tykännyt yhtään, suuttui vain. Siinä itkettiin molemmat. Mutta sitten tuli mieleen, että mitä sitten, jos teemmekin sen niin, että ohjaan pojan kättä laittamaan palat paikalleen. Sekös muutti asian heti mukavaksi. Pari kertaa tehtiin niin, sitten poika jo laittoi ihan ilman apua kaikki palat erehtymättä paikalleen. Eli yhdessä tekeminen auttoi heti. Ja se pätee yhä, opettelemme uusia asioita yhdessä ja sitten tulee aina se päivä, jolloin asia on opittu ja tullut omatoimiseksi ja sitten siirrytään taas hieman monimutkaisempiin asioihin ja opetellaan niitä taas sitten yhdessä. Autismi ei ole mielenterveysongelma. Siihen kuuluu aistien ongelmia. Ja ne aiheuttavat turhautuneisuutta.
Kaikki kyllä onnistuu kun asiat valmistellaan ajoissa ja perustellaan hyvin. Lapsi alkaa sitten jo odottaa, että tehdään mitä on sovittu.
Kaikki improvisoitu tekeminen ja uuteen asiaan ryhtyminen on vaikeaa ja pakko on hänelle myrkkyä. Tätä ei osastohoidossa kuitenkaan ymmärretä. Lapsi pakotetaan katsomaan vierasta hoitajaa silmiin. Tuttuja perheenjäseniä on helppo katsoa, mutta ei vieraita. Tämä aiheuttaa ahdistusta.
Kun haluttiin opettaa silmiinkatsomista, hoitaja tuli lapsen välitunnillekin. Lapsi kysyi "Miksi sinä tuijotat?" Hoitaja vastasi: "Kyllä minä saan katsoa". Tästä lapsi potkimaan hiekkaa hoitajaa kohti. Tämä johti välituntikieltoon ja rehtorin puhutteluun ja rangaistukseksi piti kirjoittaa anteeksipyyntö hoitajalle.
Lapsen autismia selitetään vanhempien vääristyneellä vuorovaikutuksesta. Mutta kenen vuorovaikutus onkaan sitten ihan oikeasti vääristynyttä?
Lapsen vuoorovaikutus ei ainakaan ole vääristynyttä. Ei kukaan lapsi tykkää, että joku vieras ihminen tulee hyökkäävästi kyselemään jotain heti tai tuijottaa. Kyllä kaikilla lapsilla on vaikea sietää tungettelua. Ja kyllä silmiin katsominenkin täytyisi opetella eri lailla paremmin motivoivassa yhteydessä esim. lapsen kiinnostuksen kohteiden yhteydessä.
Fasilitointi on suurta humpuukia ja on ainakin meidän työyhteisössä johtanut suuriin ongelmiin ja ylilyönteihin.
Olkaa oikeasti varovaisia fasilitoinnin kanssa!
Ai niin... Vammaistyön kokemusta löytyy yli 20 vuotta.
On paljon esimerkkejä siitä, kuinka joku on fasilitoinnista saanut ainoan kommunikointikeinon. Sen jälkeen kun fasilitointia on alettu käyttää, ovat haastavat tilanteet vähentyneet huomattavasti mikä tärkeintä fasilitointi auttaa oppimaan ja puhumaan !
Eli koko ajan päämääränä on itsenäinen kirjoittaminen. Kättä tuetaan vähitellen vähemmän. Joillekin riittää pelkkä käteen sipaisu tai olkapäästä pitäminen. Kuinka joku pystyisi muka ohjaamaan kättä olkapäästä ???? Tai sitten kuinka joku selittää sen että fasilitoimalla kirjoittanut henkilö on lopulta pystynyt kirjoittamaan täysin itsenäisesti ??? Ja fasilitointi auttaa hallitsemaan ja tuottamaan puhetta. Se on varmaa !!!
Ei ole yhtään vaikeavammaista joka olisi selviytynyt yksinkertaisesta sokkotestistä fasilitoinnin avulla.
Meidän yhteisössä fasilitoi "herätyksen" tultua melkein kaikki vammaiset.
Toki tarkempi tarkastelu osoitti että kirjoittaja on hoitaja itse....Se oli monille liian kova pala. Varsinkin kun kirjoitteluun liittyi vanhempiin kodihtuvia insestisyytöksiä ja henkilökunnan väkivaltaista käytöstä.
Nippa nappa selvittiin ilman oikeudenkäyntejä, mutta eräät sankarit jatkavat edelleen fasilitointia...
Kyse on siis vaikeasti kehitysvammaisista....
Olkaa ihmiset rehellisiä itsellenne älkääkä uskoko mitä sattuu.
Mikään ei ole helpompaa kuin tehdä yksinkertainen sokkotesti ja varmistaa kirjoituksen alkuperä.
Taas yksi osoitus siitä kuinka vuosienkin kokemus on yhtä tyhjän kanssa, jos maalaisjärki ja avoin mieli ovat hukassa. Nimimerkki varmaan kieltäisi fillarin apupyörät sillä perusteella, että ne opettavat väärää pyöräilytekniikkaa eikä niiden tehokkuudesta ole tehty sokkotestejä.
Ja mikä se taas olikaan alkuperäinen avaus? Vanhempi pyytää apua autistiselle lapselle, jonka sossu tai opettaja on todennäköisesti googlettanut jonkun jyväskyläläisen gradun ja lukee sitä nyt suurena tieteenä ja lopullisena totuutena, eväten lapselta oikeuden itseilmaisuun.
Tämä on ihan eri asia kuin "vaikeasti kehitysvammainen" jonka oma toimintakyky ja ÄO on minimaalinen. Autismin kirjosta löytyy tapauksia aivan laidasta laitaan, myös normaaliälyisiä mutta vaikeista sensorisen prosessoinnin ja kommunikaation ongelmista kärsiviä. Heille fc on todellinen mahdollisuus.
Fc on oikein tehtynä tavoitehakuista terapiaa siinä missä halvaantuneen kuntoutus. Siinä haetaan paitsi motorisia liikeratoja, myös viestin muodostamisen sekä vuorovaikutuksen neurologisia kytkentöjä, kädestä pitäen ihan kuin missä muussakin terapiassa.
Myös fc:tä, niin kuin suunnilleen mitä tahansa muutakin tässä maailmassa, voi käyttää taitamattomasti ja väärin. Näin on käynyt, ja tulee käymään jatkossakin. Mutta se ei ole mikään peruste dissata koko menetelmää, ei sinne päinkään.
Koululääketieteen ja erityispedagogiikan fariseuksia häiritsee se että fc:n tueksi ei mukamas löydy kattavaa tieteellistä näyttöä. Crossley ja Biklen ovat tehneet vuosien työn rautalangan vääntämiseksi, mutta se ei kelpaa. Ei sekään kun nobelisti Schawlow toteaa:
"Clearly, there is an enormous amount of evidence that, under proper conditions, facilitated communication really does work. Not everything communicated is true: non-verbal persons can fantasize, lie and tell the facilitator what they think is wanted just as normal persons do. Under some circumstances communication is very positive and unmistakable. At other times, the response can be weak and could be manipulated even unconsciously by the facilitator. But if it concerns a matter of any importance, the information can be check by at least one other experienced, responsible facilitator.
It is scandalous that some people are using the unscientific "validation" experiments as an excuse to describe the facilitated communication as fraudulent. One recent television program deliberately set out to convey that impression, even though the producers were given, and refused to show, much of the positive evidence. Even worse, they want to deny these non-verbal people their only way to escape their prison of silence and condemn them to a lifetime of futility and frustration."
Mitä tulee paljon puhuttuihin sokkotesteihin, siinä pitäisi vaan muistaa että autistin testaaminen ei ole ihan yksinkertaista. Karkeasti ottaen, jos näytät autistille talon, hän voi vastata punainen, sillä perusteella että viime viikolla automatkalla silmään sattui punainen mökki. Tai sitten lääkäri, koska lääkäri on sairaalassa ja sairaala on talo.
Mitään lopullista voissapaistettua ja vedenpitävää fc:stä ei ole. Menetelmän ympärillä velloo ihan älytön sota, eikä kummallakaan osapuolella ole ymmärrystä toisen argumenteille. Meidän muiden kannattaa vain mennä eteenpäin omalla intuitiolla, sen mukaan mikä tuntuu hyvältä ja toimii. Sitä mukaan kun fc:n kautta äänensä löytäneitä autisteja tulee lisää, tämä nykyinen oppisota kuihtuu omaan olemattomuuteensa ja häviää historian lehdille. Hyvä niin.