väärin perustein (esimerkiksi sidottu jonkun synnin vuoksi, joka olikin lakihenkeä), vaikkapa nyt 70-luvulla, niin onko hänen kuitenkin tehtävä parannus, jotta voisi palata uskovien yhteyteen vai pitäisikö näiden sitojien pyytää anteeksi sidotulta? Kumpi on oikea tapa?
Jos ihminen on sidottu
ja erotettu
232368
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mietipä kuinka kaukana 70-luku on... ei niin vanhoista voi tietää mikä on totta.. tärkeintä on että synnit on anteeksi jeesuksen nimessä veressä. Illalla kysyin vanhemmiltani ja eivät ne tienneet koko asiasta mitään. Älä takerru pikkuasioihin vaan ymmärrä olennainen. Sitä paitsi jokainen yhteisö hakee alkutaipaleen aikana juuriaan. Tällä hetkellä saarnat ovat puhtaita Jumalan valtankunnan mukaisia, sekä saarnamiehet vallankahvasta sokeina.
Ei ollut pikku asia niille jotka saatanan haltuun jätettiin 70-luvulla... Silloisia SRK:n puhujia oli hoitokokouksia pitämässä ja rauhanyhdistysten päätöksillä kokouksia lähdettiin tekemään.
Eikä se ole niin kovinkaan kaukana 70-luku.
Väärähenkisyys keksittiin sitten kun SRK:lle tuli aika pestä kätensä koko toiminnasta ja hoitokokoukset sälytettiin yksityisten ihmisten harteille. TODELLA JULMAA.
Miltä tuntuisi kun seuraavan kerran menette seuroihin teidän perheenne todettaisiin syntiseksi ja sidotaan syntiin sen, tämän ja tuon henkilön toimesta.
Syntiin sitomiseen syy voisi olla henkilökohtainen katkeruus, väärä puoluekanta, parta, jääkiekkopelissä käynti, kuoroon osallistuminen, TV-seuraaminen koulussa tms. tähän perinnäissäännös lakiin perustuva syntikäsite.
Olen varma että asia vaivaisi mielenterveyttäsi lopunikääsi.
Sanoisin kaikille vaikeuksiin joutuneille: Jumalan valtakunta on siellä, missä Jeesus Kristus tunnetaan omana Vapahtajana. Muulla ei ole niin kovin suurta merkitystä.
Suljettujen herätysliikkeitten vahvuus ja ongelma on: Se lupaa täydellisen suojan, mutta vaatii täydellisen kuuliaisuuden. Nyt kysykäämme jokainen itseltämme hiljaa, mikä on pelastukseni perustus? Hänkö, joka on ainoa kestävä vai nekö, jotka sanovat omistavansa ainoan oikean totuuden. Totuus on yksi ainoa, mutta se on sitä missä ikinä sitä tavataan. Kaikkialla, missä pelastusta kehotetaan rakentamaan Kristuksen ristintyöhön.
Olaan vapaita ilman mitään kahleita. Nimittäin vapaan vapauteen ei kukaan pysty koskemaan.
Kirjoitit hyvin. Yleisellä tasolla asia on juuri noin. Me elämme kuitenkin aikaan ja paikkaan sidottuina, historiallisina yksilöinä joilla on oma sosiaalinen verkostonsa, sukunsa, ystävänsä, elinalueensa. vain harva pystyy niistä reunaehdoista ponnistamaan ulos, jonnekin - niin: minne? Kokemaan universaalin vapauden ja Jumalan rakkauden? Se on joillekin suurille ihmisille, viisaille, mahdollista, mutta ei meille tavallisille pulliaisille, jotka kaipaamme ystäviä, huomioimista heidän taholtaan, läheisiä ja turvallisen yhteisön jossa elää. Sellaisen tarjosi rauhanyhdistys - kunnes siellä yhtäkkiä raivosivat hillittömät sudet ja repivat meidät siitä irti julistaen meidät Saatanan lapsiksi joiden kanssa ei saa seurustella. Joille ei saa edes soittaa ja kysyä vointia.
Vuosien suremisen jälkeen on saattanut jälleen kokea Jumalan rakkautta ja on tavannut uusia hyviä ihmisiä, on saanut ystäviä ja läheisiä, on rakentanut oman sosiaalisen verkostonsa. Mutta kokemaansa haavoittumista ei koskaan unohda, vaikka onkin mielessään antanut anteeksi.
Tiedän, olen tuon kokenut. En halua mennä ysityiskohtiin, mutta ankara kamppailu on sisäisesti, kun joutuu valitsemaan yhteisön ja vakaumuksen välillä.
Yhteisöhän kyllä hyväksyy, mutta vain määrätyissä puitteissa, joista ei saa poiketa.
Jos poikkeat olet omillasi. Jumala voi lupauksensa mukaan antaa kymmenkertaisesti veljiä ja sisaria niiden tilalle, jotka on Hänen vuokseen menetetty.
Kristus voimanlähteemme on keskellämme!
Kai se on niin, ettei mitkään seurakunnat seurakuntana tunnusta mitään virhettä. Eivätkä pyydä anteeksi.
Eikä ongelma ehkä olekkaan siellä.
Erotetun on mielestäni käytävä rukouksessa Herran edessä asiat läpi. On välttämätöntä pyytää anteeksiantavaa mieltä ja siihen Jeesuksen apua.
Hän joutui pilkatuksi, syrjityksi, tuomituksi, häväistyksi ja lopulta ristiinnaulituksi.
Tässä ajassa jokainen pilkka, erottaminen, häpäiseminen ja syyttely, joka kohdistuu yhteen Hänen pienimmistä, se koskee Häneen. Tätä eivät hengelliset "isät" usein tule ajatelleeksi, että samalla tulee Jeesus uudestaan ristiinnaulituksi, kun syyttömiä syyllistetään.
Inhimillisesti siis pitäisi saada hyvitys, mutta tässä ajassa sitä ei juurikaan ole saatavissa. Nyt vain on jatkettava uskossa niiden kanssa, jotka matkaseuraksi suostuvat. Päämäärä on yhteinen.
sitä on vaikea ihmisenä hyväksyä. Monet sisäiset painit joutuu käymään ja tyytymään siihen, että Jumalan aika ja teot ovat erilaiset kuin meidän toiveemme ja tarpeemme. Siinä koulussa ei pääse kovin pitkälle - kärsivällisyyden koulussa!
Onneksi matkaseuraakin on löytynyt...
x-vl
Jotain alalta kokeneena voin sanoa, että kamppailu sisimmässä on ankara tässä asiassa.
Se johtuu pääosin siitä opetuksesta, joka on luultavasti hyvin yleistä lähes kaikissa lestadiolaishaaroissa. Ahtaassa seurakuntaopissa on se ominaisuus, että se pitää joukkoa koossa ikäänkuin tynnyrin vanne. Jos vanne katkeaa, koko tynnyri mene päreiksi. Kokoavana voimana ei olekkaan magneetin tavoin puoleensavetävä Kristus, uskomme keskipiste, vaan poissulkeva käsitys siitä, että askelkin sivulle porukasta vie helvettiin.
Kuka siis haluaisi vapaaehtoisesti astua helvettiin? Paitsi se, joka jo siellä on ympäristönsä painostuksen alaisena.
Tämä on sitä tulen läpi kulkemista, jossa kaikki puut, heinät ja oljet palavat ja perustus jää paikalleen Jeesus Kristus autuutemme ainoa antaja. Kiitos ja ylistys Hänelle, joka on mahdollinen avaamaan ne sinetit, jotka estävät Jumalan lasten vapaata uskomista vapaina, ei enää orjina, ei edes perinteen orjina.
kirjoitat niin kuin olisit kokenut paljon tosi syvältä!
Mutta kirjoitat sellaista asiaa, johon mielelläni sanon aamenta. Minulla tuota painia on kestänyt vuosikymmeniä ja kestää yhäkin, koska koko ajan joudun peilaamaan omaa eläämääni entisen uskoyhteisöni kautta.
Joskus väsyttää raskaasti...
x-vl
"Kai se on niin, ettei mitkään seurakunnat seurakuntana tunnusta mitään virhettä. Eivätkä pyydä anteeksi."
On niitä julkisia anteeksipyyntöjä kyllä ollut, viimeksi Kotimaa-lehden muutaman viikon takainen anteeksipyyntö natsimyönteisten kannaottojen vuoksi (vaikkei seurakunta olekaan).
Muistelen myös, että muutama vuosi sitten oli jonkun herätysliikkeen (vai oliko se jokin kirkon lähetystyötaho?) piirissä tapahtunut pedofiliatapaus, joka tutkittiin huolellisesti ja asiaa pyydettiin julkisesti anteeksi.
Myös valtiot ovat pyytäneet anteeksi sodanaikaisia tai muita ihmisoikeusrikkomuksiaan.
Minusta ne ovat aina olleet hienoja eleitä. Ennen kaikkea tällaisissa anteeksipyynnöissä on tärkeätä se, että siinä tunnustetaan uhrin kokemus ja osoitetaan, ettei tehtyä vääryyttä hyväksytä. Anteeksipyyntö sisältää myös lupauksen, että vastaisuudessa pyritään parempaan.
Vaikka asiat ovatkin yleensä monimutkaisempia ja tapahtumasarjat voivat juontaa kaukaa tavalla, joka hämärtää selkeän syyllinen-syytön asetelman, niin anteeksipyyntö kuitenkin tämän kaiken ylitse osoittaa oikeaan pyrkivää asennetta. Anteeksipyytävän kätensä ojentava tekee yksiselitteisen hienon teon. Hän "ottaa omansa pois" ja se on paljon.
Kun vl-liikkeessäkin melko lailla kauttaaltaan myönnetään 70-luvun "ylilyönnit", joista myös lähes jokaisella on jonkinlaisia omakohtaisia muistoja, meillä nuoremmilla ehkä vanhempien sukulaistemme kautta, niin ihmettelen (vaikka toki syitä tähän ounastelenkin), miksei asioista voitaisi avoimesti keskustella ja parhaassa tapauksessa jopa pyytää julkisesti anteeksi niiltä, jotka noiden "ylilyöntien" kohteiksii joutuivat. Ei tarvitsisi edes tehdä selkoa siitä, kuka tuli väärin hoidetuksi ja kuka ehkä oikein ja kuka oli väärä hoitaja jne. Voisi vain pyytää anteeksi väärin kohdelluilta.
Se olisi kristillinen teko, se olisi oikein ja Raamatun sekä vl-liikkeen opetuksen mukaista. Ja miten keventyisivät sekä lihan käsivarrella hoitaneiden (ehkä toimeksi saaneina) että kipeän vääryyden kohteiksi joutuneiden sydämet.
Ellei asiaa mitenkään käsitellä, jäävät tuon ajan tapahtumat luurangoksi kaappiimme tai virtahevoksi olohuoneeseemme, kysymyksessä on kollektiivinen trauma, joka ei vaikenemalla katoa.
Ongelmallista anteeksipyynnön kannalta on tietysti se, että mahdolliset anteeksipyytäjät ovat eri ihmisiä kuin 70-luvun toimijat. Toisaalta, yksittäisiä ihmisiä en ainakaan itse haluaisi nähdä käpälälaudassa enkä pidä sellaista repivää syyllisten etsintää kokonaisuuden kannalta merkityksellisenä. Oikeastaan historia on lukuisia kertoja näyttänyt, että kuka tahansa meistä voi syyllistyä mihin tahansa. Tässäkin katsannossa julkinen anteeksipyyntö vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen taholta ajaisi asian.
Ymmärrän kyllä ajatteluni sisältämän tietyn epärealistisuuden. Tähän liikkuun vl-liike ei liene monestakaan syystä erityisen liukkaasti singahda. Edellyttäisihän se jo lähtökohtaisesti riittävää etääntymistä 70-lukulaisesta ajattelusta.
Siihen taas eivät viittaa esim. Päivämiehen viimeaikaiset linjaukset. Sen sijaan, että katuvaisina sorvailtaisiiin anteeksipyynnön sanamuotoja, onkin kaivettu naftaliinista esiin 70-luvun kireitä linjauksia ja omistettu paksuja teemanumeroita niiden henkiin herättämiselle.
Mutta silti, elän toivossa. Asian, avoin käsittely voitaisiin aloittaa esim. siten, että Päivämiehessä julkaistaisiin objekstiivisuuteen pyrkivää infomaatiota 70-luvun vaiheista ja niihin johtaneista syistä. Srk voisi tilata artikkelin pohjaksi riippumattoman tutkimuksen aiheesta.
Erinomainen, rakentava ja kristinuskon perusteisiin nojaava ehdotus.
Kiitos, ma-ria.
"Muistelen myös, että muutama vuosi sitten oli jonkun herätysliikkeen (vai oliko se jokin kirkon lähetystyötaho?) piirissä tapahtunut pedofiliatapaus, joka tutkittiin huolellisesti ja asiaa pyydettiin julkisesti anteeksi."
Näin kävi - muistan asian, koska ystäväni kuului nuoruudessaan tuohon liikkeeseen. Taustalla oli muistaakseni sellainen juttu, että eräs leiri-isäntä tai vastaava oli tehnyt jotain sopimatonta lasten kanssa (tarkemmin en muista, eikä sillä ole merkitystä). Joka tapauksessa, kyseessähän oli täysin yhden ihmisen tekemä rikos, josta ei millään voisi vetää mitään johtopäätöksiä koko liikkeen tilasta. Kuitenkin ko. herätysliikkeellä oli niin paljon suoraselkäisyyttä, että he pyysivät julkisesti yhden ihmisen tekoja anteeksi ja myönsivät, että heidän OLISI PITÄNYT tietää paremmin ja pystyä estämään tapahtunut.
Mielestäni 70-luvun hoitokokousasioissa vl-seurakunnalla on ollut paljon aktiivisempi rooli. "Hoitajia" on ohjeistettu SRK:n taholta, ja heidän toimintansa on saanut virallisen siunauksen. Hoitokokoukset olivat julkisia, ja niihin osallistui paljon ihmisiä, usein koko seurakunta oli koolla. Tästä huolimatta kehdataan puhua "yksittäisistä ylilyönneistä", vaikka on selvää, että seurakunnan vastuu on hyvin paljon suurempi itse organisoimassaan "puhdistuksessa" kuin mitä yksittäisessä pedofiliatapauksessa.
Ja vielä: eikö sitominen ole seurakunnan työ, ei yksittäisen ihmisen?
Kyllä kai useimmiten anteeksipyyntöön on ollut motiivina vielä suurempi häpeä. Olen melko varma, että anteeksipyyntöjä ei kuulu, jos porukka on alle kymmenen prosenttia koko populaatiosta, jota asia koskee.
Mutta eihän kyse olekkaan siitä, sehän olisi ikäänkuin hyvitys, jos kaikki rehabilioitaisiin. Kyse on uskon koetuksesta, jaksatko kantaa Hänen pilkkaansa ja samalla joutua ulos leiristä. Näinhän se Sanassa sanotaan, että on mentävä ulos leiristä pilkka kantaen.
Leirissä on turvallista, tämän elämän ajan, mutta aina se ei ole iäisyyttä kestävä ratkaisu.
Maria kirjoitti taas asiaa.
Uskonkin vakaasti että Jumala vielä ohjaa kansaansa anteeksipyynnön tielle. asia on "niinpalj tärkke".
Oikein mieli huojenee kun lukee näitä tekstejä joihin voisin itsekkin laittaa allekirjoituksen.
On turvallista huomata että samasta seurakuntayhteydestä löytyy näinkin anteeksi antavaa ja rehellistä mieltä.
Jolloinkin tuntuu että aivan masentuu fundamenttalististen -70 luvulla oppinsa sisäistäneiden saarnamiesten sanan alla.
Jolloikin on omassa mielessä ollut jopa epäilys siitä kantaako kukaan seurakunnassa päästösanan avaimia ja missä ne todellisuudessa ovat.
Lisäkysymys: entä jos erotettu meni kaikesta huolimatta seuroihin - miten häneen suhtauduttiin?
niin olen väärä henkilö vastaamaan.
Olen mennyt seuroihin ties kuinka monta kertaa. Suviseuroihinkin monia kymmeniä kertoja.
Mikä on ollut suhtautuminen? "Sinultako se jumalanvaltakunta on hukkaan joutunut?" "Eikö täällä olisi hyvä tilaisuus tehdä parannus?" "No Hyvää Päivää vain! "Noh Hei!" jne jne
Kylmyys siellä on vastassa. Tietää ja tuntee tasan tarkkaan, ettei kuulu Joukkoon.
x-vl
Mutta kun on tuota matkaa välillä. Mutta ajattelen lämpimästi sinua ja toivon näkeväni sinut ensi kesänä taas. Istuttaisiin auton vieressä juttelemassa,kuten viime kesänä. :)
Kiitos Sinulle! Poikkeuksiakin löytyy, onneksi. Halataan ensi kesänä. Missä Ne taas olikaan?
Se selviää ajallaan. :)
Toisessa ketjussa jo kerroinkin vierailleeni Hesassa ja jääneeni "jälkeen" palstan annista. Vasta nyt löysin tämän. No niin:
Viestisi kokonaisuudessaan: "Jos ihminen on sidottu väärin perustein (esimerkiksi sidottu jonkun synnin vuoksi, joka olikin lakihenkeä), vaikkapa nyt 70- luvulla, niin onko hänen kuitenkin tehtävä parannus, jotta voisi palata uskovien yhteyteen vai pitäisikö näiden sitojien pyytää anteeksi sidotulta? Kumpi on oikea tapa?"
Itse vuonna 1978 Ry:stä hoitokokousten seurauksena erotettuna (erkaantuneena) yritän vastata omasta puolestani:
1. "..sidottu ja erotettu väärin perustein..."
Vastaus: Erottaminen kohdallani on sanottu johtuneen tottelemattomuudesta Jumalan seurakunnalle. En mennyt minulle (ja puolisolleni) järjestettyyn kokoukseen, koska jo vuosien käymistilan jälkeen oli valjennut, että Rauhanyhdistykselle oli tullut vieras, raamatunvastainen opetus, hengistä parannuksenteko, sekä ehdoton kuuliaisuus näille opetuksille kamalien hoitokokousten myötä. Olimme jo monien kanssa keskustelleet näistä asioista, joten oli turha lähteä enää jankkaamaan.
2. "..onko hänen kuitenkin tehtävä parannus..."
Vastaus: Parannus on mielenmuutos. Voidakseen tehdä parannuksen, on ihmisen tunnettava tehneensä väärin. Edelleenkin olen sitä mieltä, että nimenomaan SRK:n johto sekä heihin yhtyneet henkilöt ITSE tekivät väärin, siis heillä olisi ja on parannuksenteon paikka kohdalleen ja siinä laajuudessa kuin asiat ovat tapahtuneetkin. Näinhän Raamattu opettaa.
3. "...jotta voisi palata uskovien yhteyteen..."
Vastaus: Uskovien yhteys? Hengistä parannuksenteko-opin hyväksyneiden uskovien joukkoonko? Väärässä opissa ei ole yhtään syntiä anteeksi. Kyllä suuressa sakissa on turvallista kulkea, mutta sitä se ei ole, jos suurin turva, Jeesus, puuttuu!
4. "... vai pitäisikö näiden sitojien pyytää anteeksi sidotulta? Kumpi on oikea tapa ?"
Vastaus: Sitojien ja väärään oppiin menneiden olisi tehtävä parannus yksinkertaisesti väärästä opistaan ja niiden kylkiäisenä myös julmista kohteluista toisia ihmisiä kohtaan.
Lopuksi: Monet kirjoittavat edelleenkin eri hengistä, kuten sinäkin, tämän ketjun Aloittaja, "lakihengestä". Miksi?
Terveisin sirkka
Raamattu ja tunnustuskirjat eivät tunne erityistä "henkioppia", joka vanhoillislestadiolaisuudessa otettiin laajasti käyttöön opillisena terminä 70-luvulta lähtien.
Raamatunvastainenhan se on.Tuolta tieltä on vain yksi tie takaisin, parannuksenteko.
Ei riitä se, että eksyneet pyytävät toisiltaan anteeksi. Kun sokea sokeaa taluttaa, he lankeavat samaan kuoppaan, kuten Raamatussakin sanotaan.
On palattava takaisin niin pitkälle kun tie lähti erkaantumaan väärän opin tielle.
Raamatussa on luvattu, että etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.