Olen 17-vuotias tyttö. Ala-asteella minua kiusattiin 3-4 vuotta. Haukuttiin läskiksi, leviteltiin juoruja, syrjittiin, koska äitini puki minut väljiin vaatteisiin ja olin kiltti ja hiljainen - sekä myös hieman ylipainoinen. Siirryin yläasteelle, aluksi ei kiusattu. Sitten minua kiusattiin 7-9- luokilla. Haukkumista, nimittelyä, juoruilua ja etenkin syrjimistä.
"Läski. Gorilla."
"Ei me haluta tota samaan joukkueeseen ku se on tollanen."
"Tyhmä. Pidä turpas kii."
"Kato mitkä rasvamakkarat! Hyi hitto!"
"Etsä osaa juosta kovempaa läski? Laihduta!"
Luokkani kiusasi minua yhdessä ja vähitellen mukaan tuli muitakin, joita en edes tuntenut.
"Tuolla se menee, hyii!"
"Gorilla, gorilla, uga uga uga!"
"Kattokaa mitkä housut! Sillä on sukkahousut päällä!"
"Hyi hitto sä oot ruma."
Sitten siirryin lukioon. Olin kuullut, että kiusaaminen loppuu lukiossa. Isä manipuloi ja päätin jäädä yhteiskouluun, missä olin viettänyt yläasteaikani. Kaverini menivät muihin lukioihin. Olin yksin. En uskaltanut tutustua muihin. Lopulta kukaan ei HALUNNUT tutustua minuun, koska olin "sellainen ja sellainen". Minua haukuttiin lukion alussa, seurattiin, virnuiltiin, osoiteltiin, tehdiin gorilla- aiheisia loruja... Sitten, yllättävää kyllä, menin kertomaan opettajalle ja pahimmat kiusaajat saatiin ruotuun. Nykyään olen lukion toisella ja minua "vain" syrjitään. Syrjijät ovat kaikki ikäiseni ja jopa jotkut yläastelaiset, joita en ole koskaan puhutellutkaan. He vilkuilevat. He kuiskivat jotain. Katsovat vinoon. Miksi? Koska olen lihava, käytän omanlaatuisiani vaatteita? Koska en meikkaa? Koska minulla ei ole kavereita?
Mitäs tuosta n. 8 vuoden kiusaamisesta on jäänyt käteen? Olen terapiassa, ollut jo melkein vuoden. Lisäksi minulla on ollut aikaisemmin pahoja itsetunto-ongelmia. Tunsin itseni täydelliseksi epäonnistujaksi, läskiksi ja rumaksi. En siltikään kyennyt laihduttamaan. Nykyään onneksi olen oppinut hyväksymään itseni ja syön herkkuja. Tiedän että olen lihava. Mutta minä olen mitä olen. Mutta kiitos kiusaajat, teidän takianne minulla on myös lääkkeet unettomuuteen, vakavaan ahdistuneisuuteen ja masennukseen. En aina pysty katsomaan ihmisiä silmiin, koska minua alkaa hävettää. Minua ahdistaa sankoissa ihmisjoukoissa. Jos muita teinejä kulkee ohitseni, ensimmäiseksi minulle tulee mieleen, että he nauravat minulle ja keskustelevat minusta.
Suoraan sanoen minua raivostuttaa. Joskus tuntuu, että jos joku kiusaajistani tapaisi minut jollain syrjäisellä paikalla, haluaisin hakata hänet. Satuttaa häntä fyysisesti niin paljon, että hän tajuaisi sen henkisen piinan, kivun, jonka on minulle aiheuttanut. Kiitoksia kiusaajat. Teitte elämästäni kauhean.
-Terveisin edelleenkin ylipainoinen, ujohko, hiljainen, sarkastinen tyttö.
"Läski. Gorilla."
"Ei me haluta tota samaan joukkueeseen ku se on tollanen."
"Tyhmä. Pidä turpas kii."
"Kato mitkä rasvamakkarat! Hyi hitto!"
"Etsä osaa juosta kovempaa läski? Laihduta!"
Luokkani kiusasi minua yhdessä ja vähitellen mukaan tuli muitakin, joita en edes tuntenut.
"Tuolla se menee, hyii!"
"Gorilla, gorilla, uga uga uga!"
"Kattokaa mitkä housut! Sillä on sukkahousut päällä!"
"Hyi hitto sä oot ruma."
Sitten siirryin lukioon. Olin kuullut, että kiusaaminen loppuu lukiossa. Isä manipuloi ja päätin jäädä yhteiskouluun, missä olin viettänyt yläasteaikani. Kaverini menivät muihin lukioihin. Olin yksin. En uskaltanut tutustua muihin. Lopulta kukaan ei HALUNNUT tutustua minuun, koska olin "sellainen ja sellainen". Minua haukuttiin lukion alussa, seurattiin, virnuiltiin, osoiteltiin, tehdiin gorilla- aiheisia loruja... Sitten, yllättävää kyllä, menin kertomaan opettajalle ja pahimmat kiusaajat saatiin ruotuun. Nykyään olen lukion toisella ja minua "vain" syrjitään. Syrjijät ovat kaikki ikäiseni ja jopa jotkut yläastelaiset, joita en ole koskaan puhutellutkaan. He vilkuilevat. He kuiskivat jotain. Katsovat vinoon. Miksi? Koska olen lihava, käytän omanlaatuisiani vaatteita? Koska en meikkaa? Koska minulla ei ole kavereita?
Mitäs tuosta n. 8 vuoden kiusaamisesta on jäänyt käteen? Olen terapiassa, ollut jo melkein vuoden. Lisäksi minulla on ollut aikaisemmin pahoja itsetunto-ongelmia. Tunsin itseni täydelliseksi epäonnistujaksi, läskiksi ja rumaksi. En siltikään kyennyt laihduttamaan. Nykyään onneksi olen oppinut hyväksymään itseni ja syön herkkuja. Tiedän että olen lihava. Mutta minä olen mitä olen. Mutta kiitos kiusaajat, teidän takianne minulla on myös lääkkeet unettomuuteen, vakavaan ahdistuneisuuteen ja masennukseen. En aina pysty katsomaan ihmisiä silmiin, koska minua alkaa hävettää. Minua ahdistaa sankoissa ihmisjoukoissa. Jos muita teinejä kulkee ohitseni, ensimmäiseksi minulle tulee mieleen, että he nauravat minulle ja keskustelevat minusta.
Suoraan sanoen minua raivostuttaa. Joskus tuntuu, että jos joku kiusaajistani tapaisi minut jollain syrjäisellä paikalla, haluaisin hakata hänet. Satuttaa häntä fyysisesti niin paljon, että hän tajuaisi sen henkisen piinan, kivun, jonka on minulle aiheuttanut. Kiitoksia kiusaajat. Teitte elämästäni kauhean.
-Terveisin edelleenkin ylipainoinen, ujohko, hiljainen, sarkastinen tyttö.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mustakin se on väärin kiusata vaan siks koska on lihva ja on vähän omalaatunen...... ei sitä ole lailla kieletty vai onko?! Kiusaajat luulee olevansa kaikkien muitten yläpuolella ja se on aika säälittävää..... Koska ne on paljon huonompia siinä suhteessa............ Koita jaksaa niin mäkin teen joka päivä koulussa:)
Oma tarinani.
Minua on kiusattu niin kauan kuin muistan. Jo päiväkodissa minua syrjittiin ja kiusattiin. Tuntuu, kuin minussa olisi ollut jonkinlainen kiusatun leima. Ala-asteella kiusaaminen ei vielä ollut kovin julmaa, kunnes muutin eri kaupunkiin. Siellä kiusaaminen alkoi välittömästi. Olin kiusatun stereotyypin näköinen, silmälasit ja höröhampaat, sekä hammasraudat. Kiusaaminen oli henkistä ja fyysistä. Se jatkui ylä-asteen ja lukioon päästessäni kiusaaminen loppui. Olin enää kumma tyyppi. Henkiset vauriot jäivät, sekä suunnaton viha kiusaajiani kohtaan. Tämä viha kuvastuu usein kirjoituksissani.
Viime aikoina olen miettinyt menneisyyttäni ja kohdannut kipeitä asioita, jotka olen useaksi vuodeksi kätkenyt sisimpääni.
Millainen olen nykyään:
Ajattelen, ettei elämä ole niin "justiinsa", en siis tressaa asioista.
Hyväksyn kaikki sisäisesti kauniit ihmiset.
Olen hyväntahtoinen.
Olen HULLU, leikin usein hengelläni ja teen repäiseviä asioita.
Kärsin jännitysoireista, mutta tahdon voittaa ne.
Olen kuulemma sosiaalinen ja mukava tyyppi..
Ken tietää.. itselleni on jäänyt kiusaajieni näkemys minusta minäkuvakseni. Olen kovasti yrittänyt päästä siitä eroon ja oikeastaan valoa näkyy jo tunnelin päässä.
Ehkä kaikella on tarkoituksensa.. ehkä minun täytyi kohdata tämä kaikki, jotta tulisin siksi, miksi JUMALA on tarkoittanut minun tulevan.
Viime aikoina jokin on kasvanut sisälläni, olen käymässä henkistä muutosprosessia. Olen saanut käännettyä heikkouteni vahvoiksi puolikseni.
Haluan, että kukaan ei joutuisi kärsimään sitä ääretöntä tuskaa, mikä kiusatulla ja syrjityllä on.
Haluan, että ihmiset ymmärtäisivät, mitä kiusaaminen todella on.
Kiusatut nostakaa päänne ylös painuksista ja lakatkaa olemasta nyrkkeilysäkkejä, taikka sylkykuppeja. Jos minä pystyn nousemaan tästä paskasta, niin pystytte tekin.
Vielä koittaa päivä, jolloin olette kiusaajienne yläpuolella.
Kiusaajat voivan viedä kaiken paitsi sydämenne ja sitä heillä itsellään ei ole.
Minuakin kiusattiin ennen kouluaikoja. Muistan hyvin selvästi kun olin kerhossa ja esikoulussa kiusattu. Olen samaa mieltä siitä, että jotenkin tuntui jo silloinkin siltä että on joku kiusatun leima. Kiusaaminen ei ennen koulua ollut mitenkään pahaa, mutta se oli tietysti silloin inhottavaa.
Kerhossa ja esikoulussa kiusaaminen:
-jos halusin tulla joidenkin leikkiin mukaan, minut otettiin neniä nyrpistellen ja yleensä roolini oli joko vauva, koira tai siivooja. Vauvan roolissa piti pitää turpa kiinni eikä kukaan kiinnittänyt huomiota. Koirana sai tonkia nurkkia ja kontata. Siivooja siivosi muiden sotkut kun kerhotäti käski lopettamaan leikit ja tulemaan esimerkiksi syömään.
-> Eräskin esimerkki: Pyysin mukaan erääseen leikkiin joka oli huoneessa, jonka kaapit olivat täynnä ihania roolivaatteita. Sain paskimmat vaatteet mitä löytyi ja roolikseni tuli siivooja. Melko pian kerhotäti huusi meitä luokseen. Muut riisuivat roolivaatteensa ja jättivät ne hujan hajan. Eräs lapsista sanoi: "No siivoo!" Eli lopuksi minä sitten korjasin heidän sotkunsa.
-Muistan, kuinka minulla oli tuolloin ihana lippis, sellainen vaaleanpuna-valkoraitainen. Siinä oli leuan alta menevä kuminauha, joka esti sen ettei lippis lentänyt päästä. Kaksi ilkeää tyttöä kiusasivat minua siitä ja sanoivat että minulla oli "vauvojen lippis".
---
Joskus tuntuu siltä, että en kuulu tähän maailmaan, tai ainakin kuulun jonnekin muualle. Välillä taas tuntuu, että olen friikki, kummajainen.
Ainakin kiusaajilla on ollut kivaa, nauttia omasta ilkeydestään. Minulla sitä vastoin ei ole ollut.
Ainakaan et ole kuiva!
Luin tekstisi, molemmat osat, ja ne vaikuttivat varsin mielenkiintoisilta. Tämä ei ole mitään hemmetin lohduttamista, vaan olen oikeasti sitä mieltä!! (pakko sanoa, kun tällä palstalla aina vain lohdutellaan..)
Itsekin olen pyöreä, en tosin ihan lihava kuitenkaan. Minä en ole mielenkiintoinen, vaan minä olen kuiva. Tuntuu siltä kuin ihmiset nukahtaisivat seurassani, kun puhun heille.... En tietenkään pysty pääsemään ihmisten pään sisälle ja saada selville, mitä he todella ajattelevat, mutta tällä tavoin ainakin koen itseni. Hoen usein mielessäni lausetta: "Olen fyysisesti rasvainen, henkisesti kuiva" ja se saa minulle todella surullisen mielen. Olen tavallaan risteyskohdassa kommunikoimiseni kanssa: jos sanon asiat lyhyesti ja pikaisesti, niin että kukaan ei ehdi nukahtaa, niin silloin saan vastaavasti palautetta että olen sekava. Mikään lihava en vapaaehtoisesti haluaisi olla, mutta välillä ajattelen että voisin olla vaikka symmetrinen pallo, jos saisin sillä ostettua ihmisten mielenkiinnon. Kun luin molemmat tekstisi, huomasin että sinä todella "varastit" mielenkiintoni. Oli aivan pakko lukea loppuun, en pystynyt keskeyttämään. En tiedä, johtuuko tämä siitä että minua kiinnostaa kovasti tämä aihe (kiusaaminen) vai johtuuko tämä siitä, että sinä yksinkertaisesti olet mielenkiintoinen persoona. Tämä ei ole mielistelyä, vannon sen! Sanot asiat suorasti, omalla tavallasi ja todella VAIKUTTAVASTI. Jos sinä voisit kadehtia jotain toista siitä, että hän on hoikka, niin minä voisin kadehtia sinua siitä että osaat olla mielenkiintoinen. Tunnen itseni välillä täysin turhaksi, sellaiseksi jonka kuka tahansa muu ihminen voisi kuitenkin korvata. En tunne, että minussa olisi mitään ainutlaatuista arvoa. Ja jos joku kirjoittaa noin taitavasti, niin totta helvetissä minä olen kateellinen!!
Minusta sinä et ole kuiva. Voin antaa hyvän vinkin, miten ehkä parantaisit oloasi: ala käyttämään teksteissäsi ja puheessasi paljon adjektiiveja. Mitä enemmän adjektiiveja, sen mielenkiintoisempi.
Kuulen silloin tällöin, että olen kielellisesti lahjakas. Harrastan itse asiassa kirjoittamista (runoja ja fantasiaa) ja voisin suositella sitä sinulle. Kirjoittamalla kehittyy myös ehkä jopa paremmaksi puhujaksi. :)
sekavalta, jos sanon tämän. No sanon tämän silti!
Vaikka mitä tahansa tekisin, adjektiiveja viljelisin puheeseeni, puhuisin rauhallisemmin/nopeammin, katsoisin enemmän/vähemmän silmiin, niin silti olen ihmisten keskuudessa KUIVA. Tässä tarkoitan nyt siis lähipiirini ihmisiä (perhettä,lähisukua ja muutamaa kaveriani, joita minulla on) eli kaikkien ihmisten puolesta en voi kuitenkaan sanoa. Se, mikä tuossa on kyseessä on asennekysymys! Ihmiset suhtautuvat (lähipiirissä) minuun epäkunnioittavasti ja ottavat itselleen asenteen "ei minua kiinnosta juuri ollenkaan, mitä tuo tuossa sanoo". Se, mitä yritän epätoivoisesti sanoa, on että joillakin ihmisillä on lihavan ihmisen leima, joillakin taas huoran leima ja joillakin sen sijaan kuivan ihmisen leima. Jos ei ole tarpeeksi vahva (eli ei pidä uutterasti puoliaan), muut ihmiset leimaavat kyseisen henkilön joksikin. Minä itse olen tällä hetkellä "kuiva". Kaikkia muita kuunnellaan huolellisesti ja tarkasti, mutta minun ei anneta edes kunnolla aloittaa puhumista vaan heti lakataan kuuntelemasta ja keskitetään huomio johonkin muuhun (koska muistetaan että minähän olinkin kuiva!). Aivan sama kaava on ollut varmaan myös sinun tilanteessasi? Et ole ollut koulun pyörein tyttö, vaan sinua on ainoastaan päätetty pitää koulun ainoana pyöreänä ihmisenä? Olenko oikeassa?
Mutta joka tapuksessa, tuo leimaaminen on juuri sellaista että kärpäsestä tehdään härkänen. Ehkä olen sanonut oikeasti joskus jotain mielenkiinnotonta, en vain muista mitä, mutta se on siinä todella ikävää jos tuollaiset yksittäiset "kuivat" kommentit vaikuttavat ihmisten yleiseen kuuntelukykyyn jatkossakin. Otetaan sellainen ennakkoasenne että "taas tuo puhuu" tai että "yritetään nyt sitten kuunnella". Ja kun tuntee itsensä kuivaksi, ehkä silloin sitä myös enimmillään on: puhuminen on joko arkaa ja vaikeaselkoista (eli "laimeata") tai sitten liiaksi yritettyä (ääneltään teennäistä, kommentit yliampuvia jne.). Olisi kiva, että saisi puhua ihmisille sellaisenaan, ilman mitään suorituspaineita. Suorituspaineissa on paitsi ikävää olla lisäksi että ne myös yleensä huonontavat itse suoritusta! Eli aikalaisessa noidankehässä olen. En haluaisi puhua teennäisesti, vaan haluaisin olla luonteva. Mutta teennäinen äänensävy tarttuu minuun kai sitten ihan automaattisesti, koska en tunne oloani kotoisaksi oikein kenenkään seurassa. Vasta silloin kun tuntisin oloni kotoisaksi edes jonkun ihmisen kanssa, teennäisyys luultavasti häviäisi äänestäni.
Kirjoitinpa pitkästi. Toivottavasti jaksat lukea.
Voi helvetti mitä sinä heistä välität?!? En tajua sua, elä elämääsi!! Kun kerran lukioon pääsit niin numerot kympeiksi! Leuka ylöspäin ja kävele ylpeästi!
Itselläni sama juttu.
Heti kun olen kertonut jonkun tooodella pitkän stoorin niin joku sanoo:
-Mä en kyll ymmärtäny tost mitää, sä oot outo!
Esim pari mun kavereistakin:(
Te kirjoitatte TODELLA hyvin...!
Itse en millään samaan pystyisi!
Olen hieman pyöreähkö, ja edellisessä koulussa haukuttiin siitäkin ja nimestäni[joka on erimaalainen] Mutta kun tulin toiseen kouluun[ja lihosin aika paljon] niin ei hirveästi ketään haukuttukkäan.... Nyt ollaan taas haukkumisen vihjailuja tullut...:(
Mutta toivottavasti saatte selvää mun tekstistä ja pärjäilkää!
Olen pahoillani siitä, mitä oot joutunu kestämään. Se on varmasti ollut rankkaa!
On tosi pinnallista tuomita ulkonäön perusteella.
Niinpä kunhan vain ystävystyt jonkun kanssa, ulkonäkö menettää merkityksensä...Kauniit luonteenpiirteet vetää puoleensa.
On hyvä, että käyt terapiassa! Päästäksesi eteenpäin elämässäsi sun on käsiteltävä kipeitä muistoja ja niihin liittyviä tunteita.
Toivon sulle paljon myönteisiä kokemuksia, jotka tuo luottamusta muihin! Viime kädessä me kaikki ollaan erilaisia mutta yhtä arvokkaita. :
Tiedän, että kiusaajat saavat vihaamaan itseään todella paljon ja kauna saattaa kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmin tapahtumasta kuluu.
Ei ole kuitenkaan hyväksi SINULLE, että märehdit kurjassa kohtalossasi ja etenkin raivoisassa vihassasi. Kannattaa yrittää nähdä valoisiakin puolia elämässä.
Minäkin olen 17 nyt. Minua ei kiusattu kuin pari kuukautta, mutta se oli tarpeeksi. Sen jälkeen alkoi juuri tällainen selän takana kuiskiminen ja syrjiminen.
Kun aloin tässä pari vuotta sitten kirjoittaa runoja, aloin "ammentaa" ns. pahoista ajoista voimaa niihin. Huomasin kuitenkin, että liiallinen asioiden läpikäyminen ja se, että nostaa vihan esiin ja se ihan oikeasti on aitoa, ei tee olosta hyvää vaikka niin ajattelisikin.
Sen sijaan, että olisin tehnyt niitä asioita mistä yleensä pidän, rämmin tässä epätoivon suossa ja yritin löytää vielä enemmän syitä vihata kiusaajiani, vaikka asia oli periaatteessa kuopattu ja no, luulin että olin päässyt sen yli.
Se ei ollut mukavaa. Se ei ollut YHTÄÄN mukavaa. Viha on voimakas tunne ja joskus tuntuu, että se on hieno tunne-niin voimakaskin. Pitemmän päälle ei kuitenkaan kannata.
Suosittelen sinulle ihan oikeasti: nosta pääsi pystyyn. Yritä unohtaa vihasi, tai ainakin limentaa sitä vähän. Sinun ei kannata tuhlata voimiasi heihin. Minä halveksin (entisiä)kiusaajiani nykyään. Jaa, ehkä he ovat suositumpia kuin minä, ehkä heillä on laajempi ystäväpiiri. Mutta tiedätkös mitä? Minä en välitä. Ainakaan paljoa.
On luonnollista suuttua jatkuvasta väärin kohtelusta. Silti liian pitkään jatkunut viha voi peittää myönteiset tunteet, esim. ilon ja lämmön. Se voi saada tietenkin tekemään jotain, mitä myöhemmin katuu...
Ei ole aina helppoa voittaa vihaa, eikä kiusaaminen ole KOSKAAN puolustettavissa. On kuitenkin hyvä miettiä, miksi kiusaaja toimii niin kuin toimii. Tuskin se pohjimmiltaan vihaa kiusattuja. Sillä itsellään on usein ongelmia, jotka se yrittää peittää kiusaamalla. Sen kyky asettua muiden asemaan on heikko.
Ymmärtämättömyydessään se siis harvoin tajuaa käytöksensä vakavuutta.
Lohdutukseksi vielä kiusatuille: KUKAAN ei voi viedä teiltä ihmisarvoa! Teidän kokemukset on voinut kasvattaa teissä empatiaa, ja sitähän tarvitaan muita autettaessa! Älkää hävetkö tarvittaessa pyytää apua, sen olette ansainneet kaiken kokemanne jälkeen. Voimia teille!
Oli aivan pakko kirjoittaa tuo. Joskus jos ei jotain tuollaista asiaa käsittele, tuntuu että räjähtää. Mielestäni on hyvä (ja täysin oikein) että kirjoittaa kokemuksistaan eri paikkoihin. Voi saada erittäin arvokasta palautetta, mitä olen täällä saanut.
On lähestulkoon outoa ajatella, että joku on minulle kateellinen jostain syystä. Se jotenkin kohottaa hieman itsetuntoa. Ehkäpä olen vain märehtinyt liian kauan kurjuuttani. Mutta se vain on niin yksinkertaista: ei tarvitse kamppailla koko ajan.
Mutta kyllä minä yritän nostaa päätäni pystyyn, olla välittämättä. Se vain hieman häiritsee, että vasta nyt olen alkanut keksiä, mitä voisin sanoa haukkumisiini takaisin. Mutta mitäpä siitä. Täytyy yrittää jatkaa elämässä eteenpäin, vaikka on vaikeaa olla ajattelematta kiusaajia kun näkeekin vielä heitä viikoittain (paitsi lomalla). Huoh.
Mutta kiitos kaikille.
Olen 22 vuotias tyttö, kärsin kiusaamisesta yhä :( Tarinasi on melko paljon samanlainen kuin omani. Tosin nykyiset kiusaajani ovat henkilöitä joita en edes tunne, anteeksi pyytelevät ne yläasteaikaiset kiusaajani. Ehkä joskus voin antaa anteeksi, mutten unohtaa... he ovat paljon vaikuttaneet siihen etten saa enää ystäviä, siihen että ihmisillä on ennakkoluuloja...
Itse en kertonut kenellekään ulkopuoliselle kiusaamisesta. Kotona en ole koskaan saanut kunnioitusta, isänikin haukkui minua liikakiloista, en ollut muutenkaan onnistunut missään, en ollut sellainen kuin hän halusi. En halunnut hänen tietävän kiusaamisestani. Suljin korvani, mutta jostain sisimmästä ne purkautuvat nyt ulos... Hyvä sinä että kerroit:)
Itsekin valvon nykyään öitä, mutta syyt ovat aivan toiset kuin sinulla, onneksi...
Sen sanon että ÄLÄ KOSKAAN IKINÄ laihduta vain siksi että kiusaajasi haluavat. Monesti halusin yläasteella laihduttaa itseni takia mutta aina kun tuli jotain vastoin käymisiä kiusaajieni kanssa, totesin etten laihduta, en halua antaa heille sitä tunnetta että he ovat painostaneet minut siihen... Sinulla on oikeus olla sellainen kuin olet, mitä ikinä itsellesi teetkään, tee se itsesi takia, älä muiden.
Onnea sinulle elämässä :)
Omassa tapauksessani minua kiusattiin 5-6 -luokka. Kiusaaminen oli henkistä eli hyljeksimistä, haukkumista ja ilkeitä juoruja. Lisäksi olin yläasteen ja lukion ajan se "vähän outo". Pojatkin vielä Wanhojen päivän tanssiharjoituksissa kinastelivat siitä, kuka JOUTUU tanssimaan kanssani. Tyypillinen tarina.
Mitä tuosta jäi käteen?
Nykyään olen 23-vuotias yliopisto-opiskelija, onnellisesti kihloissa ja fyysisesti terve. Mutta kuitenkin huomaan, että vaikka kiusaamiseni ja hyljeksintä eivät olleet sitä pahinta laatua, sen seurauksia korjailen edelleen.
Olen erittäin huono solmimaan ystävyyssuhteita ihmisiin. Pidän heihin tietyn aina välimatkan. Uskon näin pysyväni paremmissa väleissä heidän kanssa ja ajattelen usein, etteivät he oikeasti ole kiinnostuneita seurastani. Eli ihmisen on tultava ensin minun luokseni, jotta minä voin tulla hänen luokseen.
Teiniaikana huono menestys poikien kanssa on myöskin jättänyt jälkiä. Aina kun katson peilistä, koen että voisin varmasti vielä parantaa ulkonäköäni. Aina voisin lisätä liikuntaa tai naamapesun unohtaminen saa aikaan häpeän tunteen. Uskon että kaikki ihmiset ajattelevat silloin tällöin ulkonäkönsä kohentamista. Mutta en ole aina varma teenkö sitä siksi, että pidän siitä vai siksi että yritän jotenkin todistaa itselleni ja muille, että olen minäkin "ihan nätti".
Tälläisiä asioita pystyn paljon järkeilemään ja pitämään nykyään jo kurissakin. Kauheata ovat kuitenkin ne selittämättömät itkukohtaukset ja ahdistuneisuuden tunteet, vihanpurkaukset, jotka eivät johdu elämän pienistä kömmähdyksistä, väsymyksestä tai kuukautisista. Sen voi laukaista tietynlainen nauru, tietyntyylisen ihmisen näkeminen, elokuvakohtaus tai tapahtuma jota en aina osaa yhdistää kiusaamiseeni tai elämääni teininä. Aivan kuin se "musta aika" olisi jättänyt jotain hyvin syvälle sisimpääni. Jotain sellaista, jota en hallitse.
Toinen yhtä pelottava asia ovat ne henkiset haavat jotka ovat pitkän ajan kuluessa muuttaneet käsityksiäni kehostani, ajatuksistani tai ihmisarvostani. Ihan kuin kantaisin päälläni puhtaita vaatteita huomaamatta että tuokin väriläiskä onkin tahra.
Esimerkkiksi saatan olla tutussa joukossa hyvinkin puhelias ja avoin ihminen, mutta parin tunnin kuluttua saatan tuntea hirvittävää häpeää ja ahdistuneisuutta, että olin niin avoin. "Miksi olet tuollainen? Mitä esität?" Tälläistä kysyn aina tuollaisina hetkinä.
Vaikka ihminen muuttuu monella tavalla iän myötä, mietin usein minkälainen olisin ollut ilman kiusaamista ja hyljeksimistä.
Yhteenvetona voisin sanoa, että kiusaamisen vuoksi käyn todennäköisesti loppuelämäni keskustelua itseni kanssa todellisesta minäkuvastani. Eli mikä on luonteeni? Olenko minä sosiaalinen? Olenko minä ruma, vai ehkä hiukan nätti? Olenko normaali? Viehätänkö vastakkaista sukupuolta? Eli olen ehkä aina hieman epävarma itsestäni.
Tiedän varmasti olevani aina jollakin tapaa katkera. Olen kuitenkin yrittänyt tunkea sen tiiviiseen purkkiin, jottei se häiritsisi elämääni liikaa. Aina se ei onnistu mutta useinmiten ja ajan myötä ahkeralla työstämisellä sekin heikkenee. Eli omalla kohdallani voisin sanoa, että elämä korjaa.