Pieni tulitikkutyttö

Heippa rakkaat lukijat! Pitkästä, pitkästä aikaa sain kirjoitettua tarinan. Kuten nimestä voi arvata, tämä tarina on osittain kirjoitettu H. C. Andersenin surullisen sadun idean pohjalta, mutta hyvin vapaasti. Toivon, että kaikkien uusivuosi sujuu kommelluksitta.

Hyvää vuodenvaihdetta toivottaen,
Jenny


PIENI TULITIKKUTYTTÖ

”Noora, et viittis näyttää koko iltaa tollasta norsaria.” Emmi oli aistinut ystävänsä kireyden heti alkuillasta, kun oli tultu Emmin luo. Emmin vanhemmat olivat uuttavuotta vastaanottamassa joissakin hienoissa juhlissa. Noora yritti ajatella, miten häntä ei voisi vähempää kiinnostaa ylihienojen ihmisten juhlat. Mutta ajatellessaan Emmin edustavia ja aina niin ystävällisiä vanhempia keskustelemassa sivistyneesti viinilasillisen ääressä ja verratessaan sitä isäpuolensa jo eilisiltana hyvään vauhtiin päässeeseen ryyppäämiseen, johon äitikin oli tänään heti töistä päästyään liittynyt mukaan, hän ei voinut olla tuntematta kateutta. Oikeastaan isäpuoli ei ollut joulun jälkeen tainnut nähdä selvää päivää. Ja koskahan mahtaisi nähdä. Töitä oli luvattu vasta helmikuuksi. Vai oliko se maaliskuuksi. Noora ei jaksanut välittää. Noora vihasi kotiaan ja niitä kahta idioottia, jotka asuivat siellä. Isoveli oli intissä. Se oli viihtynyt siellä hyvin ja vannonut jäävänsä sinne töihin, mutta oli mennyt töpeksimään mahdollisuutensa kerran lomalla liikaa viinan kanssa läträtessään. Samanlainen ääliö kuin mutsinsa ja isänsä ja isäpuolensa. Kerrankin oli pärjäämässä jossain ja sitten meni munaamaan.

Noora tiesi, että ei hänellä olisi ollut varaa arvostella perhettään. Itse hän oli samanlainen. Ja sekin häntä kiukutti. Juotavaa oli varattu illaksi ihan yhtä paljon kuin kotiväelläkin. Koulu oli mennyt aina enemmän ja vähemmän huonosti. Ysiluokalta hän pääsi läpi armosta sellaisella todistuksella, että juuri ja juuri pääsi ammattikouluun. Kouluna se ei ollut sen parempi kuin peruskoulu, mutta siellä sai tehdä enemmän ja päntätä vähemmän. Opettajat olivat reilumpia, eivätkä aina nipottaneet pienistä.

Ennen kaikkea siellä oli hyviä tyyppejä. Nyt kakkosluokalla Noora oli ystävystynyt Helsingistä muuttaneeseen Sannaan. Sanna oli muutaman vuoden vanhempi ja eleli omillaan. Hän oli parin vuoden takainen ylioppilas ja kuulemma ehtinyt opiskella vuoden jotain hienolta kuulostavaa yliopistossa. Sitten oli tullut joku burnout, ja Sanna oli päättänyt tehdä suunnanmuutoksen. Uusi opiskelupaikka oli ratkennut sattumalta nähdyn lehti-ilmoituksen perusteella.

Sanna oli toiminnan nainen. Kun hän oli saanut uusien koulukavereidensa keskuudessa tarpeeksi auktoriteettia – se oli helppoa ikäeron, valtavan tietomäärän ja mukavan luonteen vuoksi – hän perusti näiden ja muutamien muiden kanssa Oikeutta eläimille –järjestön paikallisosaston ja toimi parissa muussakin yhdistyksessä tehden parempaa maailmaa. Paikallislehden yleisönosastolla heitä oli paheksuttu ja arvailtu, miten kauan menee ennen kuin pikkukaupungin ainoan turkiksia myyvän liikkeen ikkunat on rikottu tai lukot liimattu umpeen. Sellaista ei tapahtunut. Osaston kokouksissa kävi muutamia Sannan Helsingin aikaisia tuttavia värväämässä mukaan suoraan toimintaan, mutta se osoittautui turhaksi. Noora ja osaston ainoat pojat, Zede ja Hullu-Lahtinen, pitivät ajatuksia suorasta toiminnasta kiehtovina, mutta Sannan kanta oli ehdottoman väkivallaton ja lainkuuliainen. Ja Sannaa kuunneltiin enemmän kuin vieraita.

Emmin Noora tunsi jo peruskoulusta, mutta ystäviä he eivät siellä olleet. Oikeutta eläimille –osaston kautta he tutustuivat toisiinsa paremmin. Emmi oli paremmasta ja kauniimmasta maailmasta haaveileva lukiolaistyttö, joka tunsi hienoista kunnioitusta Nooraa kohtaan. Noora oli hänen mielestään jännittävä. Hiukan aggressiivinen ja samalla hiukan boheemi. Ja ennen kaikkea Noora osasi tehdä ihanat rastat. Ammattilainenhan hänestä oli tulossa.

Emmin vanhemmat eivät aluksi olleet ihastuneet menestyvän lukiolaistyttärensä kaveruudesta Nooran kanssa. Suurin järkytys heille taisi olla se, kun Noora oli taiteillut ennen niin sovinnaisen tyttären hiuksiin uuden näyttävän tyylin, ja kun Emmin pukeutumistyyli vähitellen vaihtui radikaalimpaan. Nooran tupakointiakaan he eivät katsoneet hyvällä. Mutta heillä oli myös toisenlaisia ihanteita, sellaisia joiden mukaan heidän tyttärelleen, tulevaisuuden huippuosaajalle ja menestyjälle, teki hyvää oppia tuntemaan myös erilaisia ihmisiä. Eikä varsinkaan isällä ollut mitään eläinoikeusliikettä vastaan. Olihan hän itsekin ihaillut nuoruudessaan koijärveläisiä, vaikka ei ollutkaan uskaltanut lähteä mielenosoituksiin mukaan. Äiti puolestaan oli hyvillään siitä, että Emmi oli, yhteiskunnallisia asioita mietittyään, alkanut suunnitella oikeustieteelliseen hakemista lukion jälkeen.

Mutta Noora oli kyllästynyt omaan ryhdittömyyteensä. Kun hän tänä iltana lähtiessään oli vastannut äitinsä hauskan illan toivotuksiin ”Haista paska”, hän oli ohikiitävän sekunnin ajan tajunnut näkevänsä äidissään oman tulevaisuutensa. Vaatimaton opiskelumotivaatio ei luvannut hyvää työuraa. Ahkera tupakointi vanhentaisi vielä omalla persoonallisella tavallaan viehättävän näköisen nuoren naisen ennen aikojaan. Sekavista seurustelusuhteista mitä ihmeellisimpien luuserien kanssa hänellä olikin jo kokemusta. Yksi näistä oli kännipäissään lyönyt Nooran silmäkulman auki jonkin tyhjänpäiväisen sanaharkan jälkeen. Silloin oli pitänyt luopua yhdestä kauniista lävistyksestä.

Nyt Emmin perheen kaunis ja puhdas koti vain lisäsi riittämättömyyden tunnetta. Samoin lisäsi se, että oltiin odottelemassa Anttia, Emmin poikaystävää, joka oli Nooran entisiin verrattuna kunnollisuuden perikuva. Antti oli abiturientti Emmin lukiosta, komea jalkapalloa ja salibandya pelaava miehenalku. Noora oli aluksi kritisoinut Emmin miesmakua, koska ”kaikki juoksee vaan noiden kiiltokuvakundien perässä”, mutta eipä hänellä ollut omissa miessuhteissaan kehumista sen enempää. Ja lisäksi Emmi vakuutti ”et kyl se niinku ihan tosissaan aatteelee kaikkii juttuja tosi syvällisesti ja nyt se esim kelaa, et voiks se mennä inttiin vai meniskö se sivariin, kun se ei haluis niinku opetella mitään tappamista”.

Emmi tarjoili viiniä laseista, jotka maksoivat kappaleelta varmaan saman kuin Nooran kotona koko astiasto. Nooran lasi tyhjeni aina nopeammin kuin Emmin.

Noora tiesi, että Antin kanssa oli tulossa joku tämän kaveri. Emmi oli tarkoituksella järjestänyt tämän, mutta ajatellessaan Antin todennäköistä kaveripiiriä, asia ei tuntunut kovin kiinnostavalta.

Antti ja tämän kaveri Kristian saapuivat. Kristian, tai Krisse, kuten hän itsensä esitteli, oli sellainen kuin Noora oli arvellutkin. Kiiltokuvapoika hänkin, Antin luokka- ja joukkuekaveri jalkapallosta. Komea hän oli, sitä Noora ei voinut kiistää. Itse asiassa hän piti Krissen kaltaisista tummista pitkähiuksisista pojista.

Antille Emmin viinitarjoilu maistui, ja hän hyväili vieressä istuvaa tyttöään yhä rohkeammin. Emmi vaikutti aluksi kiusaantuneelta, mutta luultavasti ajatteli sen olevan turhaa, kun enemmistö pienestä seurueesta alkoi olla jo varsin iloisella mielellä. Emmi riisui puseronsa ja istui toppisillaan Antin syliin. ”Mua on aina kiinnostanu tietää, miten ylös nää raidat sun sukkiksissa menee”; Antti kiusasi Emmia ja hyväili tämän reisiä hametta nostaen. Emmi ei juurikaan estellyt.

”Ei Nooralla oo yhtään lämmin?”, Krisse kysyi toivoen tätäkin vähentämään vaatteita.

”Eipä oo”; Noora vastasi kyllästyneellä äänensävyllä. Hän oli pelännytkin, että illasta tulisi Emmin ja Antin keskinäinen kuherteluhetki ja että hänen osakseen tulisi vain tökeröitä iskuyrityksiä. Mutta kotona olisi ollut vielä kurjempaa.

”Voisithan säkin vähän vähentää”, jaksoi Krisse vielä tullen istumaan aivan Nooran viereen ja nostaen kätensä tämän niskaan. Komean pojan kosketus ei tuntunut pahalta, mutta ei niin hyvältäkään.

”Antti ja Emmi?”, Krisse kääntyi kaverinsa puoleen, ”muistattehan, mitä sovittiin? Että tästä ei sit mitään juttua Lauralle?” Poika oli varma, että pääsisi Nooran kanssa vaikka miten pitkälle tänä iltana.

”Kuka helvetin Laura?”, Noora sähähti ja irrottautui Krissen vierestä.

”Ei kukaan, tai siis joku, jolla ei nyt oo mitään merkitystä, kun oon tässä sun kanssa”, Krisse yritti vielä.

”Tässä on nyt jotain, mitä mä en edes haluu tietää”, Noora nousi ylös ja oikoi Krissen hyväilyjen jäljiltä puseroaan kuin olisi halunnut hävittää muistonkin pojan kosketuksesta.

”Antti hei, sähän sanoit et se antais kaikille! Ja tollanen vitun pihtari… Hei Nooruska, tulisit nyt vaan tähän mun syliin?”

”Ja vitut mä minkään huoripukin syliin. Mene muijas syliin. Mä lähden ja toivon, että en kuule yhdestäkään teistä ikinä!”

Noora koki tulleensa loukatuksi. Hän oli kiukkuinen. Tai enemmänkin, hän oli raivoissaan. Kaikkein vihaisin hän oli Emmille. Tämän oli täytynyt tietää Antin kaverin tilanne. Ja silti hänet oli kutsuttu ja vieläpä kuin tarkoituksella Nooralle iltaseuraksi. Ei helvetti. Paras kaveri parittaa häntä miehensä varatulle kaverille kuin jotakin halpaa huoraa.

Noora juoksi eteiseen, puki saappaat ja takin eikä ollut kuulevinaan, kun sekä Emmi, Antti että Krisse yrittivät suostutella häntä jäämään.

Pyynnöistä huolimatta Noora ei sanonut sanaakaan. Hänen olisi tehnyt mieli toivottaa paskat tällekin kolmikolle, mutta hän pelkäsi puhkeavansa itkuun kesken sanojen. Sitä hän ei olisi halunnut näyttää.

Noora harppoi puolijuoksua kohti keskustaa. Kortteliralli oli käynnissä, mutta hiljaisempana kuin aiemmin syksyllä. Ajokuntoisia oli uudenvuodenaattoiltana vähemmän. Yksi auto hiljensi ja tööttäsi kohdalla. Noora oli näyttää keskisormea, koska arveli huomion johtuvan lyhyestä hameestaan ja vapaana hulmuavista hiuksistaan. Mutta autossa istuivat ammattikoulun autopuolella opiskelevat harmittomat kaksoset, jotka iloisesti tervehtivät kaikkia, joiden kanssa olivat vain sanan tai kaksi vaihtaneet vaikka ruokalan jonossa. Näin he tekivät ilmeisesti ilman taka-ajatuksia. Siksi kai heitä pidettiin tyttöjen keskuudessa hieman yksinkertaisina. Kaksoset eivät kiinnostaneet Nooraa tipan vertaa, mutta hän ei voinut olla vastaamatta hymyyn ja kädenheilautukseen. Siitä tuli parempi mieli, mutta vain hetkeksi.

Nooran oma viinipullo oli jäänyt Emmin luo. Juokoot siellä kolmistaan, jos tarpeessa ovat, hän ajatteli. Mutta pieni likööripullo oli varalla käsilaukussa. Noora otti pitkän kulauksen. Hän tiesi liköörin petolliseksi, mutta tänä iltana millään ei ollut mitään väliä. Vaikka sammuisi ja paleltuisi hankeen. Ei mitään väliä.

Missään ei näkynyt tuttuja. Peruskoululaiset olivat kansoittaneet keskustan kävelykadun. Oli joukossa muutamia ammattikoulun ykkösiäkin, lähinnä poikia, esittämässä kaikenkokenutta maailmanmiestä teinitytöille. Noora mietti hetken baariin yrittämistä, mutta arveli, että tänä iltana papereita katsottaisiin erityisen tarkkaan. Pari kertaa hän oli päässyt sisään Sannan ja muutaman muun täysi-ikäisen kanssa, mutta silloin oli ollut hiljaista. Vain pari kuukautta puuttui täysi-ikäisyydestä, mutta yhtä kaikki, se puuttui. Eikä hänellä olisi ollut rahaakaan. Lompakossa oli vain muutama kolikko.

Noora kulki hiljaisempaa katua, sytytti tupakan ja otti vielä kulauksen pullostaan. Se lämmitti, vaikka ei häntä oikeastaan palellut. Kellokaupan mittari kertoi pakkasta olevan vain yhden asteen. Vaikka hame oli lyhyt, sukkikset olivat lämpöiset ja lämmittihän takkikin. Kadun päässä Noora istui kauppakeskuksen portaille. Rakennus oli hiljainen, mutta hyvin valaistu.

Noora ei jaksanut ajatella. Ei häntä kiinnostanut, saisiko tässä istua. Mutta ei hänellä ollut muutakaan paikkaa. Kotona olisi kaksi sammunutta muka-aikuista. Voisi siellä olla riitakin käynnissä ainakin jos juomat olisivat loppuneet kesken.

Ja ystävät. Paras ystävä, siis nyt ex-sellainen, oli ajatellut järjestävänsä Noorasta yhden illan hupia poikaystävänsä varatulle kaverille… Vähän vaihtelua köyhästä ja tyhmästä aktivistitytöstä menestyvälle nuorelle herralle… Nooraa alkoi itkettää. Hän ei ollut itkenyt vuosiin. Paitsi joskus humalassa. Hän yritti sytyttää uuden tupakan saadakseen ajatukset muualle, mutta tulitikku sammui. Samoin kävi toiselle ja kolmannellekin. Illan aikana nautittu viini ja liköörikulaukset tekivät liikkeistä kömpelöitä.

Noora näki itsensä Krissen kanssa, ja vaikka hän inhosi ajatusta, jokin sairaalloinen mielihyvä nousi päihtyneen mielen taustalta esiin, kun hän ajatteli, miten hän olisi ollut Krisselle vain yhden illan käyttöesine. Hänen vartalonsa ainoa tehtävä olisi ollut antaa komealle urheilijanuorukaiselle nautintoa. Hänellä itsellään, hänen omilla tunteillaan ja nautinnollaan, ei olisi ollut mitään merkitystä.

Ja jälleen tulitikku sammui.

Olisikohan Krisse halunnut tulla häneen edestä vai takaa? Ehkä takaa, rintoja rajusti puristellen. Ehkä hän olisi läppäissytkin Nooraa muutaman kerran pepulle. Eihän huoraa paremmin kuulu kohdella. Ehkä hän olisi ottanut Nooran niin rajusti, että olisi jaksanut taas olla monta kuukautta - tai viikkoa tai päivää - hieno herrasmies omalle naiselleen.

Nyt tikku syttyi ja paloi ja valaisi. Noora oli niin omien ajatusten pauloissa, että hän ei ajatellutkaan sytyttää tupakkaa, vaan katsoi liekin hehkua. Se lämmitti.

Ehkä Krisse olisi käskenyt Nooran polvilleen eteensä ja komentanut ”Ime!” Ehkä hän olisi halunnut laueta Nooran suuhun tai kasvoille. Sillä tärkeäähän olisi vain se, että hän itse olisi nauttinut. Tai ehkä hän olisi halunnut katsella Nooraa masturboimassa itseään.

Ja Nooran olisi pitänyt suostua käytettäväksi, tyydytykseksi, alistumaan, koska hänen paras ystävänsä oli suunnitellut illan menevän niin. Ilomielin, hyväosaista ystäväänsä kunnioittaen hänen olisi pitänyt uhrata itsensä ystävän miehen kaverille patjaksi. Vieläpä hän olisi saanut olla kiitollinen, että ystävä järjesti hänen vartaloaan käyttämään niin hienon miehen.

Noora otti kulauksen pullostaan ja humalan sumentamin ajatuksin sytytti nyt kaikki loput tulitikut nauttiakseen niiden valosta ja lämmöstä.

Ehkäpä Emmi olisi halunnut antaa Nooran avulla tyydytystä myös rakkaalleen Antille. Eihän hänen ihkuraksulleen mikään voinut olla kyllin hyvää. Jospa Noora sulasta kunnioituksesta ystäväänsä kohtaan olisi suostunut tekemään jotakin, jota Antti ei Emmiltä saanut. Noora mietti, mikä voisi olla jotakin niin alentavaa, että hänen ystävänsä ei siihen suostuisi, mutta uskoisi Nooran olevan valmis ilomielin. Noora ymmärsi enää heikosti ajatustensa sairauden, mutta ne eivät päästäneet irti ennen kuin alkoholin raukeus sumensi tajunnan. ”Täytyy yrittää hymyillä, jotta ohikulkijat eivät luule sammuneeksi”, oli hänen viimeinen ajatuksensa ennen pimeyttä.

Seuraava hämärä muistikuva oli autosta, jonne kaksi viranomaisen tapaan pukeutunutta ihmistä Nooraa talutti. Hän oli yrittänyt sopertaa jotakin ”vitun kytistä” ja ”emmä voi mennä himaan”, mutta vastaukseksi häntä oli pyydetty vain ottamaan rauhallisesti. Ei hän olisi muuhun kyennytkään.

Nooran talteen korjanneet olivat vapaaehtoistyötä tekevä pariskunta, jotka olivat vieneet hänet koulun tiloihin perustetulle tilapäiselle selviämisasemalle. Kuin pahaisen teinin, Nooraa nolotti tilanteen aamuyöllä valjettua. Teinejä siellä suurin osa olikin, ja huolekkaat vanhemmat omiaan noutamassa.

”Huomenta, mikäs täällä on vointi?”

Noora ei jaksanut avata silmiään. Olisi helpointa esittää vielä nukkuvaa. Mutta toisaalta tuntui hyvältä, että joku aivan ventovieras oli kiinnostunut hänen voinnistaan. Noora aukaisi hitaasti silmänsä.

Hämärässä valaistuksessa lattialle viereen polvilleen käynyt poika näytti patjalla makaavasta Noorasta pitkältä. Hänellä oli yllään punainen haalari, paljon tarvekaluja vyöllä, ja hän toi mieleen katastrofielokuvien sankarit tai uutisdokumenttien pelastajat. Ei hän ollut Nooraa paljon vanhempi, mutta hänen olemuksensa ja varustuksensa herättivät luottamusta.

”Moikka, mä oon Tomppa ja oon äspeeärrän vapaaehtoisia. Sut tuotiin yöllä tänne, kun olit sammunu kaupan portaille.”

”Moi, mä oon Noora. Ja kiitti että toitte mut tänne. Mä olisin varmaan jäätyny.”

”Onneks ei ollut sen kylmempää. Sä olit aika huonossa kunnossa. Mutta todettiin, että ei lähetä terkkariin, vaan seurataan sun tilannetta täällä. Ja itse asiassa täällä taitaa olla enemmän ammattilaisia paikalla kuin mitä on siellä päivystyksessä, heh”, Tompaksi esittäytynyt sanoi viitaten kahteen salin toisella laidalla häärineeseen naiseen.

”Joo, tuli otettua liikaa.”

”Sun takki ja saappaat ja käsilaukku on siinä sun vieressä. Viitsitkö katsoo, että sulta ei oo pöllitty mitään. Meinaan jos on, siitä pitää ilmottaa poliisille.”

”Ei mulla olis ollu mitään pöllittävää. Ei täällä oo kun kännykkä ja tää liköörin loppu, hyi helvetti, ja tyhjä tikkuasti ja tupakat. Enkä mä haluis muutenkaan kyttiä tähän.”

”Ookoo. Mu ootko sä syönyt milloin?” Tai saatko mitään pysyyn sisällä?”

”Hetkinen, mä koklaan nousta”, Noora veti vilti yltään ja nousi varovasti. ”Hui kauheeta, kun mä palelen, kun tulin peiton alta.”

”Sä olit aika kylmissäs yöllä. Me hierottiin sun jalkoja lämpösemmiks yhdessä vaiheessa yötä. Sulla oli silloin kovasti asiaa.”

”Voi apua, mitähän mä oon höpissyt?”, Noora ei enää tiennyt, miten pitäisi suhtautua. Hän oli mokannut, ja tehty mikä tehty, mutta Tompalla ei näyttänyt olevan mikään kiire hänen luotaan. Jokin pojassa tuntui turvalliselta ja rauhoittavalta.

”Ihan nättejä sä juttelit. Mä sanoinkin tolle Erjalle, että taisin ihastua eka kertaa asiakkaaseen tässä hommassa.”

”Eikä!”, Noora painoi katseensa alas ja yritti kätkeä kasvojaan puseronsa ison kauluksen suojiin.

”Sori hei. Älä mun jutuista välitä. Oon tämmönen höpöttäjä. Mutta jos vaan pystyt, niin tuolla keittiöllä olis vähän aamiaista.”

”Tota… ei täällä varmaan oo mahiksia käydä suihkussa?”

”Kyllä sä voit käydä. Tuolla tyttöjen pukuhuoneessa on suihkut.”

Suihku lämmitti ihanasti. Kotona äiti ja isäpuoli valittivat jatkuvasti veden juoksuttamisesta. Täällä sai nauttia kaikessa rauhassa. Yhtäkkiä oveen koputettiin.

”Anteeks häiriö, mutta me mietittiin, onko sinulla laittaa mitään päälle suihkun jälkeen”, kysyi lempeällä äänellä äskettäin Erjaksi kutsuttu nainen oven raosta.

”Mun pitää laittaa nää samat kamppeet.”

”Tässä olisi vaan tällainen yksi meidän haalari, joka on niin pientä kokoa, että ei sovi kenellekään meistä. Saisit tämän päällivaatteeksi lainaan ainakin siksi aikaa, että saat hiukset kuiviksi.”

Pala nousi Nooran kurkkuun huolenpidosta. Ei hän ollut tällaiseen tottunut.

”Erja, sä olet supernainen! Värväsit heti meidän osastoon uuden jäsenen”, Tomppa leukaili, kun Noora tuli keittiölle punainen ensiapuryhmän haalari yllään.

Tomppa pyysi Nooraa istumaan pitkän pöydän ääreen, kysyi ottaisiko tämä kahvia vai teetä ja lämmintä vettä kuppiin kaadettuaan ja teepussin annettuaan ryhtyi voitelemaan sämpylänpuolikkaita.

”Hei ei sun tarvis nähdä noin kauheesti vaivaa mun vuoksi.”

”Mitäs muuta tekemistä tässä enää olis. Yö oli hiljaisin, mitä mä muistan uutenavuotena koskaan olleen. Melkein kaikki kamatkin on jo kerätty. Ootellaan vaan, että saadaan osaston auto tänne takaisin. Yks juttu oli pakko käydä hoitamassa poliisien kanssa.”

”Ootsä ollut pitkään mukana tässä toiminnassa?”

”Ihan pienestä saakka. Ensin junnuryhmissä ja nyt tässä eeaa-ryhmässä. Täytin kaheksantoista syksyllä, niin saan olla tässäkin mukana. Tää on mun elämäntapa. Yleensä päivystetään kaikissa urheilukisoissa. Ja sit joskus on tätä selviämisaseman pitämistä.”

”Tää on varmaan tosi hienoo, kun saa auttaa muita. Mä oon enemmän suuntautunut tonne eläinpuolelle, niiden oikeuksiin ja sellaseen.”

”Se on kanssa tosi tärkeetä, että eläimiä kohdeltais hyvin. Onks sulla lemmikkiä itselläs? Mulla on koira. Lassie.”

”Ei oo, mut haluisin kyllä. Se ei vaan oikeen käy, kun asun vielä himassa.”

”No, alkaako elämä voittaa?”, Tomppa kysyi lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Hän kai olisi ollut mielellään äänessä vaikka koko ajan, mutta oli vaikea keksiä puhuttavaa. Noora oli hiljaisempi luonnostaan.

”Joo, kyllä tää tästä. Pikkuhiljaa. Sun sämpylät muuten oli tosi hyviä. Kiitos kauheesti.”

”Mä vien terveiset faijalle. Se näitä leipoo talkoilla, kun haluaa olla hengessä mukana meidän toiminnassa.”

”Siis leipooks sun faija jotain sämpylöitä?”, Noora oli aidosti ihmeissään.

”No joo, kun se sattuu oleen sen ammatti. Leipuri nimittäin.”

Noora tiesi, että pian hänen olisi lähdettävä. Jos hän olisi saanut toivoa mitä tahansa, hän olisi toivonut saavansa jäädä Tompan kanssa. Vaikka miten pitkäksi aikaa. Ei hänellä ollut mitään menetettävää. Hän oli mokaillut ja silti Tomppa viihtyi hänen kanssaan. Koskaan Noora ei ollut iskenyt ketään. Siksi hän ei kai ollut koskaan saanutkaan ketään sellaista, jonka olisi halunnut. Hänet oli kyllä haluttu. Tai oikeastaan häntä oli haluttu. Mutta hän oli ollut vain halujen kohde. Nyt Noora tajusi, että häntä vastapäätä istui poika, jota hän haluaisi. Oikeasti.

”Tomppa?”

”Niin?”

”Seurusteletko sä? Tuli vaan mieleen.”

”Itse asiassa en. Eli paikka olis vapaana, heh.”

Tompalla oli niin läpikotaisen rehdillä tavalla hyvä itsetunto, että se oli näiden muutaman aamuhetken aikana valloittanut Nooran. Ei hän ollut tällaisiin poikiin ennen törmännyt. Ja se auttoi häntä löytämään itsestäänkin uusia piirteitä. Hän uskalsi olla aloitteellinen. Nyt olisi kerrankin tavoiteltavissa jotakin, mitä hän todella haluaisi.

”Mihin hakemukset voi laittaa?” Suora flirttailu ei ollut Nooralle tavanomaista, mutta nyt se tuntui käyvän helposti. Ja se tuntui hyvältä.

”Vaikka ihan suullisesti, tässä ja nyt”, Tomppa hymyili.

Sanaakaan sanomatta Noora nousi ja käveli halaamaan Tomppaa. Poika hämmentyi hetkeksi, tai sitten Noora vain luuli niin.

”Suullinen esiintyminen ei oo mun parhaita puolia. Paitsi jos saan ite valita tyylin.” Noora suuteli Tomppaa ensin lyhyesti: ”Tää oli kiitoksena mun pelastamisesta jäätymiskuolemelta” ja sitten pidempään ”Ja tää kiitoksena aamiaisesta” ja vielä kolmannen kerran pitkään ja kieltään leikkiin tarjoten: ”Ja tää oli suullinen hakemus sun tyttöystäväksi.”

Noorasta tuntui ihanalta suudella Tomppaa. Pojan huulet olivat lämpimät ja pehmeät, ja hänen vartalonsa tuntui voimakkaalta.

”Onks mun hakemus hyväksytty?”

”On… mä oon nyt tosiaan rakastunut mun asiakkaaseen.”

”Nyt kun mä oon sun tyttöystäväs niin onks tääl mitään rauhallista paikkaa…”

Tomppa tarttui Nooraa kädestä ja talutti hänet tyhjään luokkaan.

”Tykkätsä koulusta tai sun opettajista?”

”No en mitenkään erityisesti”, Noora hämmentyi yllättävästä ja aiheeseen täysin liittymättömästä kysymyksestä.

”Nyt sulla olis mun tyttöystävänä elämäs tilaisuus kostaa niille ja tehdä mun kanssa tässä opettajanpöydällä jotain, mistä ne sais sydärin, jos vaan tietäis…”

”Ooh… mut mä… siis en just nyt syö pillereitä tai mitään.”

”Nyt sä unohdat olevas aina valmiin pelastajan tyttöystävä”, Tomppa sanoi kaivaen taskustaan kondomin. Hän katsoi kuitenkin tarpeelliseksi selittää: ”Ihmiset pummii meiltä vaikka mitä nykyään, kun kierrellään tuolla kaduilla. Tääkin varustus kuuluu vähän niinkun auttamistarvikkeisiin.”

Noora vastasi suudelmalla. Tompan kädet hyväilivät tytön kylkiä ja vyötäröä. Noora tunsi itsensä pieneksi Tompan rinnalla. Se tuntui hyvältä. Tomppa avasi Nooran haalarin vetoketjua ja huomattuaan, että tytöllä ei ollut haalarin alla muuta kuin polvisukat, hän huokaisi: ”Mä luulin että ei voi olla mitään niin kaunista kuin sä tossa haalarissa, mut sä oot vielä kauniimpi ilman sitä.”

Tomppa laskeutui polvilleen Nooran eteen ja riisui haalarin kokonaan tytön päältä suudellen samalla vatsaa ja reisiä. Tomppa kuoriutui nopeasti omista vaatteistaan, ja pian heidän alastomat vartalonsa lämmittivät toisiaan. Luokassa ei ollut kovin lämmin, mutta he eivät enää huomanneet sitä.

Tomppa rullasi kondomin paikalleen ja Nooraa hellästi suudelleen taivutti tämän opettajanpöydän päälle. Noora kävi siihen selälleen ja sulki silmänsä. Tomppa tulkitsi eleen aluksi väärin ja kysyi, haluaako Noora tätä todella.

”Mä en haluis mitään muuta niin paljon kuin sua”, Noora kuiskasi ja nosti jalkansa Tompan olkapäille. Hän halusi näyttää, että hän todella halusi tätä ja oli valmis Tompalle.

Tomppa oli hellä ja varovainen. Ensimmäistä kertaa elämässään Noora koki rakastelevansa. Ennen oli ollut vain panemista tai jotakin muuta vastaavaa. Ennen Noora oli antanut ja hänet oli otettu. Nyt kaikki tuntui niin paljon paremmalta.

Tompan suljettua silmänsä ja hidastettua tahtiaan Noora ajatteli hänen olevan lähellä täyttymystä. Hän nosti hiukan lantiotaan vastatakseen Tompan liikkeisiin paremmin ja kokeakseen itse vielä enemmän. Aallot alkoivat jostakin hyvin syvältä. Noora laski lantiotaan, ja ne laantuivat, kunnes uusi aaltoilu alkoi. Tomppa tuki häntä vahvoilla käsillään vyötäröltä ja niskasta ja auttoi häntä pysymään koossa huipun tullessa yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Viimein Noora ei voinut enää pidätellä itseään, vaan antoi aaltojen vyöryä ylitseen voimalla, jollaista hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Vain vaivoin he saivat vaimennettua nautinnon aiheuttaman huudon, Noora heistä heikommin.

Kun hetki oli ohi, Tomppa oli pitkään Nooran vieressä ja silitteli tämän hiuksia. He eivät puhuneet mitään. Sanoja ei tarvittu. Noora tiesi, että uusi lehti hänen elämässään oli kääntynyt.