Mä oon melkein 22 v, eli en siis mikään teini enää. Mussa on tavallaan kaks puolta, toinen tiedostaa oikein hyvin että oon hoikka, jopa hieman alipainoinen (166/47), ja että en tosiaan tarttis yhtään laihdutusta enää (oon laihtunu reilussa puolessa vuodessa 5-6 kg). Mut toinen puoli sitten ei ookaan sitä mieltä. Tää toinen puoli sanoo että vielä muutama kilo... Ja tää toinen puoli musta tavallaan ihailee anorektikoita. Kun heillä on niin hyvä itsekuri ja kaikkee... Mäkin haluan!
Oon aina syöny hirveesti karkkia (paitsi nykyään). Ja muutenkin oon syöny aina vähän sitä sun tätä ja en oo koskaan ollu lihava tai ylipainonen. Johtuu geeneistä. Et ei oo koskaan tarttenu juurikaan kattoo mitä suuhun pistää. Seiskaluokalla ekan kerran tuli semmonen vaihe et aloin tavallaan pitää itteäni vähän läskinä. Ihan yhtäkkiä laihduin siinä sit muutaman kilon ja vitsi että tuntu hyvältä kun ihmiset sano et ootpa sä laiha... Se meni kuitenki ohi ja lukiossa mä olin ihan normaali, painoin 50-55 kiloo. Aina mietin laihdutusta, et ihan pari kiloa vaan, mut rakastin hyvää ruokaa niin paljon että se meni laihdutuksen edelle, koska kuitenkin tiesin että en oo ylipainoinen.
Mut nyt... Nyt kun en oo ees enää teini-ikänen ja kaikki on hyvin, on maailman ihanin poikaystävä ja kaikkee. Se tuntuu niin uskomattoman hyvälle kun ihmiset sanoo että oot hirveen laiha, syö jotain. Ja tuntuu hyvälle kun voi ostaa farkut jotka on kokoa 25... Mut sit välillä tää mun toinen, "terveempi" puoli tulee esille ja esim kun mun kaverit kauhistelee miten paljon oon laihtunu, niin mua hävettää. Mut toisaalta se tuntuu taas niin hyvälle...
Niin, siis en halua syömishäiriöö. Vaikka toisaalta jollain sairaalla(?) tavalla ihailenkin anorektikoita. Ruoka alkaa kuitenki olee koko ajan mielessä. En laske kaloreita tai semmosta, ja jos mun tekee mieli syödä yks suklaakonvehti, ni syön sen, mut mietin kuitenkin koko ajan että ei pitäis syödä... Ja välillä, etenkin yöllä, jos on päivällä syöny enemmän, ni tulee hirvee ahistus ja syyllisyys että miksei mulla voi olla tarpeeks itsekuria!!! Nyt mitat on siis ne 166/47, mut tuntuu että ei se oo tarpeeks laiha. Vaikka onhan se oikeesti. Mut joku ihme ääni jankuttaa päässä, että en oo tarpeeks laiha...
Tässäpä siis mun tarina. Onko kohtalotovereita...?
Oon aina syöny hirveesti karkkia (paitsi nykyään). Ja muutenkin oon syöny aina vähän sitä sun tätä ja en oo koskaan ollu lihava tai ylipainonen. Johtuu geeneistä. Et ei oo koskaan tarttenu juurikaan kattoo mitä suuhun pistää. Seiskaluokalla ekan kerran tuli semmonen vaihe et aloin tavallaan pitää itteäni vähän läskinä. Ihan yhtäkkiä laihduin siinä sit muutaman kilon ja vitsi että tuntu hyvältä kun ihmiset sano et ootpa sä laiha... Se meni kuitenki ohi ja lukiossa mä olin ihan normaali, painoin 50-55 kiloo. Aina mietin laihdutusta, et ihan pari kiloa vaan, mut rakastin hyvää ruokaa niin paljon että se meni laihdutuksen edelle, koska kuitenkin tiesin että en oo ylipainoinen.
Mut nyt... Nyt kun en oo ees enää teini-ikänen ja kaikki on hyvin, on maailman ihanin poikaystävä ja kaikkee. Se tuntuu niin uskomattoman hyvälle kun ihmiset sanoo että oot hirveen laiha, syö jotain. Ja tuntuu hyvälle kun voi ostaa farkut jotka on kokoa 25... Mut sit välillä tää mun toinen, "terveempi" puoli tulee esille ja esim kun mun kaverit kauhistelee miten paljon oon laihtunu, niin mua hävettää. Mut toisaalta se tuntuu taas niin hyvälle...
Niin, siis en halua syömishäiriöö. Vaikka toisaalta jollain sairaalla(?) tavalla ihailenkin anorektikoita. Ruoka alkaa kuitenki olee koko ajan mielessä. En laske kaloreita tai semmosta, ja jos mun tekee mieli syödä yks suklaakonvehti, ni syön sen, mut mietin kuitenkin koko ajan että ei pitäis syödä... Ja välillä, etenkin yöllä, jos on päivällä syöny enemmän, ni tulee hirvee ahistus ja syyllisyys että miksei mulla voi olla tarpeeks itsekuria!!! Nyt mitat on siis ne 166/47, mut tuntuu että ei se oo tarpeeks laiha. Vaikka onhan se oikeesti. Mut joku ihme ääni jankuttaa päässä, että en oo tarpeeks laiha...
Tässäpä siis mun tarina. Onko kohtalotovereita...?
Vastaukset 2
Vanhimmat
en sano tätä sulle kohtelaisuutena oot ihan ylilaiha. :S tiesitkö et laihoja pidetää rumina? ei kukaan ihaile ylenlaihuutta. syö enemmän nii näytät varmasti paremmaltaki.
Täältä löytyy yksi kohtalotoveri ainakin...
Mä tiesin ja tiedän olevani hyvinkin laiha. Tykkään ruoasta todella paljon ja herkuttelen tosi useasti., yleensä joka päivä syön jonkun makean hyvän. Keksejä tai karkkia tai jotain muuta. Eräänä päivänä päätin kokeilla sellaista, että söisin vain yhden aterian päivässä (ja jättäisin herkut kaikkai pois). Olin jotenkin kyllästynyt siihen herkutteluuni ja ylensyömiseeni. Tuo yksi ateria päivässä oli minulle siis jo hirveätä koska olin tottunut syömään 2-3 ateriaa päivässä, napostelut ja herkut kaupanpäälle.
Tästäkös sitten loistava tapa tuli.
Kunnes keksin että nyt tänään en syö mitään. Ensimmäinen koitos oli hirveä. En jaksanut tehdä mitään, koska olin niin voimaton. Söin heti seuraavana päivänä hirveästi herkkuja! Seuraavana päivänä söin taas yhden aterian.
Mutta sitten sanoin itselleni, että kyllä minä nyt 2 päivää jaksan olla syömättä mitään.
Ja niin se sitten lopulta menikin että nykyään voin olla sen 3-4 päivää syömättä ruokaa. Mutta koska joudun työni puolesta liikkumaan paljon, syön sitten 3-4 päivän aikana omenaa tms että pysyn pystyssä.
No. Olin laihtunut jo aivan tarpeeksi (liikaa), kunnes päätin, että nyt voinkin herkutella kun olen pitänyt itseäni näin hyvässä kurissa ja laihtunutkin.
Herkuttelin, en edes paljoa, en edes entiseen malliini, kun minulle jo tuli huono olo. Aivan hirveä olo, vatsaan koski hirveästi, mutta ei se vielä mitään. Morkkis oli sitäkin hirveämpi. Itkin ja raivostuin itselleni. Menin peilin eteen ja näytin hirveän läskiltä.
Naurettavaa...
Tämä tapahtui sitten aina kun "ratkesin" syömään.
Se on aika hirveä olo. Voi sitä syömisen iloa, mutta sitten jälkikäteen olo on aivan kamala!
Sen voin sinulle kertoa, että sinun täytyy vain syödä ja herkutella. Se tuntuu aivan hirveältä alussa, mutta menee kyllä ohi. Sitä saattaa kestää kauankin aikaa, mutta ohi se menee. Sinun täytyy vain opetella syömään vaikka sen jälkeen tuntuisi kuinka hirveältä. Älä anna pikkurilliäsi sille sairaalle paholaiselle mielessäsi joka käskee sinun olla syömättä ja laihduttaa. Voit yrittää opetella inhoamaan sitä puolta itsessäsi niin pysty paremmin nauttimaan ruoasta.
Koska sinä todellakin saisit syödä joka päivä herkkuja. Mietipä nyt, varsinkin kun geeneissäsi on laihuus. Miksi et ottaisi siitä kaikkea iloa irti?
Kyllä se ajan kanssa menee ohitse. Älä luovuta...