Lueskelin pitemmälle näitä kirjoituksia mitä tänne on tullut, vanhoja sekä uusia.
Hirveän surullista että masennus on osa ihmisten elämää - myös omaani.
Välillähän sitä oikeasti tuntuu ettei täällä jaksaisi olla. 9 vuotta koulukiusattuna ja tuntui ettei lähtökohdat olleet suuret kun pääsin yläasteelta pois. Nyt kaksi vuotta aika ajoin on pahempi masennus häirinnyt elämään.
Oon kuitenkin ottanu asenteen, että jos itsensä tappaa niin silloin sitä lusmu vasta on.
Viiltojäljet on pahat, ja viimeksi tänään (oli 2. kerta) kun vanhemmat näki ne.. Ja äiti sanoi että voidaan keskustella siitä, että tarvitseeko mun mennä "viisaampien kanssa keskustelemaan".
Yksi ongelma miksi tuntuu että mistään ei tule mitään on se, että ei pysty jostain syystä puhumaan tunteistaan ja tuskistaan. Ja siitä, miten ei tunne mistä kaikki johtuu.
Itse vastasin äidilleni -kun hän kysyi sen ratkaisevan kysymyksen: Miksi?- etten tiedä. Oli vain paha olla.
Uskokaa tai älkää, mulla on ollut itsetunto nollassa ja päälleni on syljetty ja on potkittu, sekä koettu henkistä väkivaltaa. Kuitenkin haluan sanoa että elämä voi olla elämisen arvoista. Yrittäkää te muutkin löytää joku hyvä asenne/näkökulma elämään
Hirveän surullista että masennus on osa ihmisten elämää - myös omaani.
Välillähän sitä oikeasti tuntuu ettei täällä jaksaisi olla. 9 vuotta koulukiusattuna ja tuntui ettei lähtökohdat olleet suuret kun pääsin yläasteelta pois. Nyt kaksi vuotta aika ajoin on pahempi masennus häirinnyt elämään.
Oon kuitenkin ottanu asenteen, että jos itsensä tappaa niin silloin sitä lusmu vasta on.
Viiltojäljet on pahat, ja viimeksi tänään (oli 2. kerta) kun vanhemmat näki ne.. Ja äiti sanoi että voidaan keskustella siitä, että tarvitseeko mun mennä "viisaampien kanssa keskustelemaan".
Yksi ongelma miksi tuntuu että mistään ei tule mitään on se, että ei pysty jostain syystä puhumaan tunteistaan ja tuskistaan. Ja siitä, miten ei tunne mistä kaikki johtuu.
Itse vastasin äidilleni -kun hän kysyi sen ratkaisevan kysymyksen: Miksi?- etten tiedä. Oli vain paha olla.
Uskokaa tai älkää, mulla on ollut itsetunto nollassa ja päälleni on syljetty ja on potkittu, sekä koettu henkistä väkivaltaa. Kuitenkin haluan sanoa että elämä voi olla elämisen arvoista. Yrittäkää te muutkin löytää joku hyvä asenne/näkökulma elämään
Vastaukset 5
Vanhimmat
En itsekkään myöskään ole semmoinen "avautuja", joka pystyy kertomaan emänälle tai isännälle henkiset ongelmat, mutta kun vanhempani erosivat, niin meidän koko perhe "sai"/"laitettiin" (kirjotinkohan oikein ?) psykiatrille siis lapset. Nii kumma homma nii sai kaveri avautumaan minut tunteistani ja se on tosi helpottava fiilis , kun käy "viisampien tovereiden tykönä" purkamassa fiiliksiensä vaikkei mitään suurempaa henkistä onkkelmaa olisikaan , mutta se on todella helpottava olo. Eli kyllä varmana saa avautumaan sinutkin sellainen "viisaampi toveri", koska itse en ole koskaan avautunut kenellekkään aikasemmin, kuin silloin. Mietiskele asioita ja elä onnelista elämää.
Mukavaa huomata, että kerrankin joku ajattelee niin kuin minäkin. Paskaa on kaadettu niskaan eikä elämä ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta en minäkään ole periksi antanut. Aina pitäisi olla uskoa huomiseen.
Tiedän mitä on kamppailla yksin masennuksen kanssa. Jos vain pystyisit ja löytäisit jonkun jolle puhua, se voisi auttaa.
Onnea.
Minusta outoa on se, että HYVÄKSYNTÄ on niin suuressa asemassa ihmisten mielessä (useimmiten). Eli jos jotakuta halvennetaan, kiusataan, mollataan ja vaikka miten tallotaan jalkoihin, tämä "ruhjottu" ihminen alkaa itsekin vihata ja halveksia itseään siinä määrin, että alkaa itsetuhoiseksi.
Itseänikin kiusattiin koulussa usean vuoden ajan oppilaiden ja opettajienkin tahoilta, mutta en koskaan antanut sen vaikuttaa itsetuntooni. Tietysti se vitutti ja masensi, mutten koskaan lakannut itse arvostamasta itseäni. Tiesin itse miten hemmetin hyvä tyyppi olen =) Tiedostin myös sen, ettei mikään mahti maailmassa sanele sitä, että minua kiusattiin jonkin ominaisuuteni vuoksi, ulkonäköni vuoksi tai ylipäänsä minkään konkreettisen asian vuoksi. Minä tiesin, että olin helppo kohde, koska en noussut vastaan - paitsi silloin kun kiusaaminen muuttui fyysiseksi. Silloin annoin takaisin. Kiusaajat ovat juuri tästä syystä hyvin säälittävää porukkaa, koska he etsivät pahalle ololleen ja itsensä kohottamiselle juuri minun (ja sinun) kaltaisiasi "heikkoja" ja helppoja kohteita. Siis sellaisia, jotka eivät pane juurikaan hanttiin ilkeille sanoille. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, jos joku tampio ihailee tällaista kaveria, joka suoltaa toisista ihmisistä paskaa saadakseen arvostusta ja ihailua itselleen. He ovat haukkujan kanssa...sanoisinko näin kiltisti "pikkuisen pihalla".
Kehtottaisin sinua menemään joidenkin "viisaampien kanssa keskustelemaan" esimerkiksi omalääkäri tai vaikka koulukuraattorin. Omasta kokemuksesta tiedän sillä keskustelu ei ole vahvimpia ominaiskuuksiani että ei houkuttele ajatus kertoa ongelmia jollekkin muulle. Tiedän myös että ammattiauttaja tekee kysymykset niin että niihin on yllättävän helppo vastata jopa pitkillä lauseilla ja kertoa omista ongelmista. Minulle riitti kaksi käyntiä psykologin juttusilla ja sitten olinkin jo saanut romahtaneet seinät ja perustukset taas horjuvasti pystyyn..
Ei ole häpeä pyytää apua ulkopuoliselta, vaan se kertoo että välität itsestäsi ja haluat voittaa taistosi!
suosittelen, se helpottaa!
"että ei pysty jostain syystä puhumaan tunteistaan ja tuskistaan"
Jos ei oikeasti pysty ilmaisemaan tunteitaan mitenkään, niin on mahdollista, että on aleksitymia. Sinulla ei sitä kuitenkaan taida olla kun olet pystynyt kaverillesi avautumaan.