Moi
Yksinäisyys on todella vaikea juttu ja mulle tämä joulu ja uuden vuoden lähestyminen elämäni kovin koitos, eikä ensimmäinen sellainen. Tuntuu että olen ollut koko elämäni yksin, vaikka aina halunnut läheisyyttä ja rakkautta. Kärsinyt masennuksesta ja ollut elämäni aikana muutaman kerran hoitolääkityksessä, mutta en ole jaksanut uskoa mihinkään. Minun vaikeea tämän masennuksen takia, mikä alentanut itsetunnon lähes itseinhoon, lähestyä ketään vaikka minussa on rakkautta ja haluaisin sitä. Ei yhtäkään ystävää tai kaveria! Täytän helmikuussa 37v, vaikka todella näytän ulkonäöltäni jotain parikymppiseltä laiheliinipojulta. Ehkä sekin on vaikuttanut että vaikea samaistua ja löytää itseään "ikäistensä" joukosta, ihastunkin aina itseäni varmaan jotain 15-10 vuotta nuorempiin tyttöihin tai ylipäänsä nuorilta näyttäviin naisiin...mutta he taas pitää varmaan minua ikäloppuna, ja varsinkin jos sanon että olen eronnut yli kymmenen vuotta sitten ja elänyt erakkona, ja että vielä kohta 12v lapsi, jota en ahdistuksen takia ole uskaltanut nähdäkään kohta kolmeen viikkoon! Kurja olo sillä tiedän että hän kaipaa minua, mutta en voi ololleni mitään. Työelämässä olin aina syrjitty, viimeksikin sain kenkää ja olen nytkin täysin rahatta tämän joulun ja koko uuden vuoden ja saan rahaa milloin lie...sossut ja diakonitkin on koluttu, ei auta , byrokratia kun katsoo että velat sun muut on ihan omaa syytä ja kärsiä saa. Loppusyksystä tietoisesti join itseni melkein hengiltä ja heräsin poliisin sleviytymisaseman putkasta, mikä oli sellainen paskaa seinällä oleva natsinaikainen koppero, vain kylmä lattia. Sain siitä hirveän trauman!
En saa nukuttua. Mitään lääkitysapua en kuitenkaan enää halua. Asun yksin ihan kivassa kaksiossa H:gissä, mutta pelkään että pahinta on vielä pelko jos ylivelkaantumisen takia menetän tämänkin, viimeistään silloin kai murrun lopulta kokonaan, vaikka olenkin romahtanut jo aika pahasti ja elämänhallintaa ei juuri enää ole, ainakaan toivoa, vai onko sitä? Koetan vaan nähdä mielessäni kivan naisen, jonka silmistä näkisin lämpöä ja rakkautta, ymmärrystä ja halua olla ystävä ja ehkä enemmänkin, sillä en "tähän ikään" enää jaksa edes yrittää esittää pinnallisesti sosiaalista ulkona taikka turhaan lukea deittisivustoja, niistä nyt viimeksi ketään löytää. Olen kai jo niin "tunnevammainen" (lue: liian rakkaudenkipeän herkkä), että harva sitä tajuaa. Okei, halusin kai vain kirjoittaa että ymmärrän kaikkia yksinäisiä, joilla elämä on enemmän tai vähemmän toivottoman oloista. Laitan tähän meiliosoitteen, jos joku haluaa kirjoittaa privaatisti: [email protected]. Huumorilla keksitty nimike, mutta arvoitukseksi jää, onko se vihjaus..., just: yksinäinen "kaunis mieli" pörrää kummia juttuja. Mutta ihan totta; kunpa ei tarvitsisi elää lopun elämäänsä tällaisessa ahdingossa.
Yksinäisyys on todella vaikea juttu ja mulle tämä joulu ja uuden vuoden lähestyminen elämäni kovin koitos, eikä ensimmäinen sellainen. Tuntuu että olen ollut koko elämäni yksin, vaikka aina halunnut läheisyyttä ja rakkautta. Kärsinyt masennuksesta ja ollut elämäni aikana muutaman kerran hoitolääkityksessä, mutta en ole jaksanut uskoa mihinkään. Minun vaikeea tämän masennuksen takia, mikä alentanut itsetunnon lähes itseinhoon, lähestyä ketään vaikka minussa on rakkautta ja haluaisin sitä. Ei yhtäkään ystävää tai kaveria! Täytän helmikuussa 37v, vaikka todella näytän ulkonäöltäni jotain parikymppiseltä laiheliinipojulta. Ehkä sekin on vaikuttanut että vaikea samaistua ja löytää itseään "ikäistensä" joukosta, ihastunkin aina itseäni varmaan jotain 15-10 vuotta nuorempiin tyttöihin tai ylipäänsä nuorilta näyttäviin naisiin...mutta he taas pitää varmaan minua ikäloppuna, ja varsinkin jos sanon että olen eronnut yli kymmenen vuotta sitten ja elänyt erakkona, ja että vielä kohta 12v lapsi, jota en ahdistuksen takia ole uskaltanut nähdäkään kohta kolmeen viikkoon! Kurja olo sillä tiedän että hän kaipaa minua, mutta en voi ololleni mitään. Työelämässä olin aina syrjitty, viimeksikin sain kenkää ja olen nytkin täysin rahatta tämän joulun ja koko uuden vuoden ja saan rahaa milloin lie...sossut ja diakonitkin on koluttu, ei auta , byrokratia kun katsoo että velat sun muut on ihan omaa syytä ja kärsiä saa. Loppusyksystä tietoisesti join itseni melkein hengiltä ja heräsin poliisin sleviytymisaseman putkasta, mikä oli sellainen paskaa seinällä oleva natsinaikainen koppero, vain kylmä lattia. Sain siitä hirveän trauman!
En saa nukuttua. Mitään lääkitysapua en kuitenkaan enää halua. Asun yksin ihan kivassa kaksiossa H:gissä, mutta pelkään että pahinta on vielä pelko jos ylivelkaantumisen takia menetän tämänkin, viimeistään silloin kai murrun lopulta kokonaan, vaikka olenkin romahtanut jo aika pahasti ja elämänhallintaa ei juuri enää ole, ainakaan toivoa, vai onko sitä? Koetan vaan nähdä mielessäni kivan naisen, jonka silmistä näkisin lämpöä ja rakkautta, ymmärrystä ja halua olla ystävä ja ehkä enemmänkin, sillä en "tähän ikään" enää jaksa edes yrittää esittää pinnallisesti sosiaalista ulkona taikka turhaan lukea deittisivustoja, niistä nyt viimeksi ketään löytää. Olen kai jo niin "tunnevammainen" (lue: liian rakkaudenkipeän herkkä), että harva sitä tajuaa. Okei, halusin kai vain kirjoittaa että ymmärrän kaikkia yksinäisiä, joilla elämä on enemmän tai vähemmän toivottoman oloista. Laitan tähän meiliosoitteen, jos joku haluaa kirjoittaa privaatisti: [email protected]. Huumorilla keksitty nimike, mutta arvoitukseksi jää, onko se vihjaus..., just: yksinäinen "kaunis mieli" pörrää kummia juttuja. Mutta ihan totta; kunpa ei tarvitsisi elää lopun elämäänsä tällaisessa ahdingossa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
mutta työtähän se vaatii. sinällään kenenkään on turha tulla sanomaan että piristy koita elää jne.. koska itse itsensä on nostettava sieltä masennuksen syövereistä.. ja järjesteltävä asiansa kuin myös elämäkin varmaan sitten kun saa ahaa elämyksen saattaa palata raiteilleen.
ja mitä tuohon sinun ikä hommaan tulee... niin itselläni on suhde yli 20 vuotta minua vanhempaan mieheen. joten empä usko että mikään ikäloppu olet.
mutta kieltämättä siihen tarvitsee toista ihmistä että voi sieltä murheen alhosta nousta. mutta se voi olla veli/sisko/kaveri/kumppani.. pääasia on että on joku luotettava.
no mitä tuohon lapseen tulee ajattelisit nyt häntä ja koittaisit potkia itseäsi persuksille ja yrittää nähdä lastasi.. vaikka vähänkin murheissas olisit. nimittäin olet ainankin lapsellesi tärkeä usko pois..
Yksinäisyys on vakava ongelma. Olen valtavan pahoillani siitä, että elämäsi näyttää juuri nyt noin synkältä.
Vaikean masennuksen läpikäyneenä voisin sanoa, että oireesi ovat masennusoireita, ja aivosi ovat ajautuneet kemialliseen epätasapainoon, minkä vuoksi et pysty näkemään elämässäsi valoa tai toivoa.
Tarvitset ammattiauttajaa ja lääkitystä-vasta toipumisen jälkeen voit löytää ja antaa rakkautta toisille. Kirjoitat hyvin, ja osaat selvästi ilmaista tunteitasi ja tiedät lisäksi, mitä kumppaniltasi tarvitset. Mikäli kiinnostut vain nuorista ihmisitä, voi olla että kiinnostuksesi perustuu lähinnä nuoren ihmisen estettiseen viehättävyyteen-tekstisi perusteella luulen, että sinusta olisi seuraksi ja kumppaniksi myös ikäisellesi ihmiselle.
Itse löysin elämänkumppanin vertaistukiryhmän kautta, tosin vasta, kun taudin ote oli jo hellittänyt merkittävästi saamani terapian ja lääkityksen kautta.
Voimia sinulle. Päivä kerrallaan.
Älä nyt ainakaan katkaise suhteitas omaan lapsees, sitä tuut varmasti vielä katumaan.. On paljo muitakin jolla ei elämä mene niin viimesen päälle muotin mukaan.Sinä oot kuitenki saanu paljo aikaan elämässäs.. Lippu korkealle.Eikä sillä kotia linnottautumisella mitään voita.