Moi
Yksinäisyys on todella vaikea juttu ja mulle tämä joulu ja uuden vuoden lähestyminen elämäni kovin koitos, eikä ensimmäinen sellainen. Tuntuu että olen ollut koko elämäni yksin, vaikka aina halunnut läheisyyttä ja rakkautta. Kärsinyt masennuksesta ja ollut elämäni aikana muutaman kerran hoitolääkityksessä, mutta en ole jaksanut uskoa mihinkään. Minun vaikeea tämän masennuksen takia, mikä alentanut itsetunnon lähes itseinhoon, lähestyä ketään vaikka minussa on rakkautta ja haluaisin sitä. Ei yhtäkään ystävää tai kaveria! Täytän helmikuussa 37v, vaikka todella näytän ulkonäöltäni jotain parikymppiseltä laiheliinipojulta. Ehkä sekin on vaikuttanut että vaikea samaistua ja löytää itseään "ikäistensä" joukosta, ihastunkin aina itseäni varmaan jotain 15-10 vuotta nuorempiin tyttöihin tai ylipäänsä nuorilta näyttäviin naisiin...mutta he taas pitää varmaan minua ikäloppuna, ja varsinkin jos sanon että olen eronnut yli kymmenen vuotta sitten ja elänyt erakkona, ja että vielä kohta 12v lapsi, jota en ahdistuksen takia ole uskaltanut nähdäkään kohta kolmeen viikkoon! Kurja olo sillä tiedän että hän kaipaa minua, mutta en voi ololleni mitään. Työelämässä olin aina syrjitty, viimeksikin sain kenkää ja olen nytkin täysin rahatta tämän joulun ja koko uuden vuoden ja saan rahaa milloin lie...sossut ja diakonitkin on koluttu, ei auta , byrokratia kun katsoo että velat sun muut on ihan omaa syytä ja kärsiä saa. Loppusyksystä tietoisesti join itseni melkein hengiltä ja heräsin poliisin sleviytymisaseman putkasta, mikä oli sellainen paskaa seinällä oleva natsinaikainen koppero, vain kylmä lattia. Sain siitä hirveän trauman!
En saa nukuttua. Mitään lääkitysapua en kuitenkaan enää halua. Asun yksin ihan kivassa kaksiossa H:gissä, mutta pelkään että pahinta on vielä pelko jos ylivelkaantumisen takia menetän tämänkin, viimeistään silloin kai murrun lopulta kokonaan, vaikka olenkin romahtanut jo aika pahasti ja elämänhallintaa ei juuri enää ole, ainakaan toivoa, vai onko sitä? Koetan vaan nähdä mielessäni kivan naisen, jonka silmistä näkisin lämpöä ja rakkautta, ymmärrystä ja halua olla ystävä ja ehkä enemmänkin, sillä en "tähän ikään" enää jaksa edes yrittää esittää pinnallisesti sosiaalista ulkona taikka turhaan lukea deittisivustoja, niistä nyt viimeksi ketään löytää. Olen kai jo niin "tunnevammainen" (lue: liian rakkaudenkipeän herkkä), että harva sitä tajuaa. Okei, halusin kai vain kirjoittaa että ymmärrän kaikkia yksinäisiä, joilla elämä on enemmän tai vähemmän toivottoman oloista. Laitan tähän meiliosoitteen, jos joku haluaa kirjoittaa privaatisti: [email protected]. Huumorilla keksitty nimike, mutta arvoitukseksi jää, onko se vihjaus..., just: yksinäinen "kaunis mieli" pörrää kummia juttuja. Mutta ihan totta; kunpa ei tarvitsisi elää lopun elämäänsä tällaisessa ahdingossa.
Yksinäisyys on todella vaikea juttu ja mulle tämä joulu ja uuden vuoden lähestyminen elämäni kovin koitos, eikä ensimmäinen sellainen. Tuntuu että olen ollut koko elämäni yksin, vaikka aina halunnut läheisyyttä ja rakkautta. Kärsinyt masennuksesta ja ollut elämäni aikana muutaman kerran hoitolääkityksessä, mutta en ole jaksanut uskoa mihinkään. Minun vaikeea tämän masennuksen takia, mikä alentanut itsetunnon lähes itseinhoon, lähestyä ketään vaikka minussa on rakkautta ja haluaisin sitä. Ei yhtäkään ystävää tai kaveria! Täytän helmikuussa 37v, vaikka todella näytän ulkonäöltäni jotain parikymppiseltä laiheliinipojulta. Ehkä sekin on vaikuttanut että vaikea samaistua ja löytää itseään "ikäistensä" joukosta, ihastunkin aina itseäni varmaan jotain 15-10 vuotta nuorempiin tyttöihin tai ylipäänsä nuorilta näyttäviin naisiin...mutta he taas pitää varmaan minua ikäloppuna, ja varsinkin jos sanon että olen eronnut yli kymmenen vuotta sitten ja elänyt erakkona, ja että vielä kohta 12v lapsi, jota en ahdistuksen takia ole uskaltanut nähdäkään kohta kolmeen viikkoon! Kurja olo sillä tiedän että hän kaipaa minua, mutta en voi ololleni mitään. Työelämässä olin aina syrjitty, viimeksikin sain kenkää ja olen nytkin täysin rahatta tämän joulun ja koko uuden vuoden ja saan rahaa milloin lie...sossut ja diakonitkin on koluttu, ei auta , byrokratia kun katsoo että velat sun muut on ihan omaa syytä ja kärsiä saa. Loppusyksystä tietoisesti join itseni melkein hengiltä ja heräsin poliisin sleviytymisaseman putkasta, mikä oli sellainen paskaa seinällä oleva natsinaikainen koppero, vain kylmä lattia. Sain siitä hirveän trauman!
En saa nukuttua. Mitään lääkitysapua en kuitenkaan enää halua. Asun yksin ihan kivassa kaksiossa H:gissä, mutta pelkään että pahinta on vielä pelko jos ylivelkaantumisen takia menetän tämänkin, viimeistään silloin kai murrun lopulta kokonaan, vaikka olenkin romahtanut jo aika pahasti ja elämänhallintaa ei juuri enää ole, ainakaan toivoa, vai onko sitä? Koetan vaan nähdä mielessäni kivan naisen, jonka silmistä näkisin lämpöä ja rakkautta, ymmärrystä ja halua olla ystävä ja ehkä enemmänkin, sillä en "tähän ikään" enää jaksa edes yrittää esittää pinnallisesti sosiaalista ulkona taikka turhaan lukea deittisivustoja, niistä nyt viimeksi ketään löytää. Olen kai jo niin "tunnevammainen" (lue: liian rakkaudenkipeän herkkä), että harva sitä tajuaa. Okei, halusin kai vain kirjoittaa että ymmärrän kaikkia yksinäisiä, joilla elämä on enemmän tai vähemmän toivottoman oloista. Laitan tähän meiliosoitteen, jos joku haluaa kirjoittaa privaatisti: [email protected]. Huumorilla keksitty nimike, mutta arvoitukseksi jää, onko se vihjaus..., just: yksinäinen "kaunis mieli" pörrää kummia juttuja. Mutta ihan totta; kunpa ei tarvitsisi elää lopun elämäänsä tällaisessa ahdingossa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oletko sä hakenut apua itsellesi esim. perheneuvolasta tms. Mene sinne juttelemaan, niin sieltä osaavat aukoa ongelmaasi ja pääset eteenpäin asioiden hoidossa.
Apua on saatavana, sitä pitää vain itse hakea. HAE!
Alkoholi tms. eivät auta, pyri niistä pois. Suuntaa mielenkiintosi terveellisempiin asioihin.
Jos rahankäyttö on ongelma, mene pankkiin ja tee järjestelyillä rahankäyttö järkeväksi. Ensin velat maksuun, sitten muut.
Elämäsi on niin arvokas, että sinun pitää tehdä kaikkesi, jotta saat asiasi kuntoon ja ennenkaikkea, että saat tukea ja jaksat elämässä katsoa eteenpäin parempaan tulevaisuuteen. Poikasi tarvitsee sinua vielä vuosikymmeniä :)
Vähän samanlaista,päänupissa aivan samanlaista. En kerta kaikkiaan hyväksy elämääni, joka perustuu siihen, että elän miesten kautta, jotka eivät jaksakaan vastata siihen mitä heiltä tarvitsen. Aina jokin mättää, kuka on kukasta kukkaan juoksija, hermosairas, henkisen väkivallan harjoittaja tai taivaanrannanmaalari ja juoppo, joka vaihtaa perheensä parhaat hetket kaljaan ja viinaan. Että mustasta taivaasta tänäkin aamuna uneksin ja siitä että sinne pääsisi pois kokonaan. Kuinkahan kauan jaksan, kun aina väsyttää ja vituttaa ja tapahtuu kaikenlaista ikävää.Nyt oon 38 ja yh, mutta jatkuvasti haudon kuoleman ajatuksia, vaikka kaksi lasta. Sulle vinkkinä sanoisin, että ei tossa tilanteessa olisi temppu eikä mikään hommata toiselta paikkakunnalta asunto ja päästä veloista pois.Siis tee se parempana päivänäsi, älä jää vetkuttelemaan kalliiseen Helsinkiin. Ite ahdistuneena tiedän, että parempiakin päiviä on. Silloin pitää vain muistaa toimia.
menet heti ja käyt lastasi katsomassa!
Tai ainakin soitat sille.
Muut jutut hoidat myöhemmin...
Huh, huh....olet ainakin jaksanut kirjoittaa pitkän storyn tai sitten joku muu on kirjoittanut sen sun puolesta. Sen verran ajattelin kuitenkin kommentoida, että vaikka on parisuhteessa ja kaikki näyttäisi olevan meidän perheellä OK, mutta minä olen niin vitun yksinäinen sisälläni.....tarkoitan siis sitä, että lasteni takia uhraan oman elämäni, jotta he eivät olisi yksin.
Nyt kuitenkin alkaa mitta tulla täyteen.....olen 42 v ja todella upean näköinen nainen....siis kaikki hyväthän ovat aina varattuja....no kuitenkin....minä olen yksinäinen, kaipaisin vain vielä säpinää elämääni, en mitään uutta kumppania, mutta ihmistä, joka olisi yhtä yllytyshullu kuin minä, toisaalta seksihän väistämättä tulee kuvioihin mukaan, mutta mitäs siitä, kyllähän vaihtelu virkistää. Yksinäisyyttä on siis niin monenlaista, että et ole ainoa, joka on masentunut, tarttis siis tehdä jotain,mutta kun pelkään niin vitusti miehelleni sanoa, että hei ruoka on valmista ja jälkkärinä on sitten eropaperit.....johan siinä ois silmä persesilmää myöten mustana.....mutta joku kaunis kevät aamu, minä vain lähden....en jaksaa enää yksinäisyyttä parisuhteessani!!!
Tunnistan nuo merkit itsestänikin. Vaikka yksinäisyys ja rakkauden kaipuu on kova on onnea aika kohtuutonta etsiä toisesta ihmisestä. Hain sitä sillätavalla itsekkin, kunnes ymmärsin että tukehdutan vain kaiken hyvän vaatimuksillani. Nyt olen koittanut opetella nauttimaan omasta elämästäni ja niistä ystävistä joita minulla on. Kunhan saan omaan elämääni pienenki onnen kipinän, ehkä joku haluaa lisätä siihen sitten omansakin.