Heips!
En tiedä tuleko tästä nyt mitään, mutta yritetään.
Eli olen 17 vuotias tyttö. Olen ollut koulukiusattu yläasteen 7 luokalta. Ellen peräti jo aiemmin ala-asteelta. Ala-asteella vielä olin puhelias ja koko luokan ilopilleri.
Yläasteella kaikki tuntui sortuvan niskaan. Jotenkin tunnuin saavan kaikki kimppuuni, vaikka olinkin nyt se luokan hiljaisin ja hiljennyin vaan kokoajan enemmän ja enemmän.
Koulunkäynti ei enää kiinnostanut, eikä kiinnosta vielä tänäkään päivänä. Poissaoloja kertyi, kun pahaolo, suru ja pelko valtasi mielen. Opettajat alkoivat soittelemaan kotiin, että miksikäs se teidän neiti ei ole koulussa. Aina piti keksiä joku tekosyy miksi ei koulun penkillä näkynyt. Porukoille en ole puhunut asiasta mitään. En voi puhua asioistani kenellekään. Poikaystävä on ainut jolle olen avautunut, eikä hänkään tiedä kaikkea.
Nyt olen amiksessa 2. vuotta. Sielläkään ei tahdo mikään luistaa. Päin vastoin kaikki tuntuu pahenevan. Paine kasvaa kokoajan. Ammattiin pitäisi valmistautua. Tuntuu, että pitäisi olla vähintäänkin muiden tasolla koulussa, vaikka tosiassa en pysty juuri mihinkään.
Ensinnäkin saan monta kertaa kysyä, että mitenkäs se tämä pitikään nyt tehdä(itselläni on todella huono muisti, unohtelen asioita vähän väliä; mitä piti tehdä, minne piti mennä). Ei ainakaan paranna asiaa se, kun opettaja sanoo, että "johan minä sen jo kerran sanoin". Mieli tekisi itkeä ja huutaa. Jos jotain yritän tehdä itsenäisesti, niin sen teen sitten väärin ja taas tulee haukut. Ei voi tehdä mitään oikein, joten parempi vaan kun tapittaa hiljaa paikoillaan. Ei uskalla tehdä mitään.
Ammattikoulussa ei enää niinkään ole tuota kiusaamista, tietysti aina muutama seläntakana puhuja. Ja nekin saavat heti epäröimään joka liikkeen.
Koulun loputtua poikaystäväni tulee hakemaan koulusta ja heti autoon päästyä purskahdan itkuun(en aina).
Lähes aina olen todella väsynyt. Uni ei tahdo tulla silmään illalla ja lähes joka yö herään ainakin kerran. Aamulla kun pitäisi nousta, tuntuu ettei millään jaksa. Nukun helposti kellon ympäri ja olen vielä silloinkin väsynyt. Päivälläkin päiväunet kelpaavat.
Itsetuohoisat ajatukset käyvät silloin tällöin mieleen. Ja usein ajattelen, että voisin kuolla pois, ei vaan millään jaksa tätä.
Itken usein, alakuloinen olen lähes jokapäivä, ahdistun todella helposti ja joskus tullut myös panikkikohtauksia. En jaksa kiinnostua juuri mistään.
Ajattelin, että olisikohan koulun terveydenhoitajasta tässä asiassa mitään hyötyä? Ehkä lähettäisi jonnekin eteenpäin?
Onko lääkkeistä todellakin apua? En oikein millään jaksaisi uskoa, että lääkkeet tai mikään saisivat minut pois täältä pohjalta.
Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän loppuun asti ja voisi ystävällisesti vastata.
En tiedä tuleko tästä nyt mitään, mutta yritetään.
Eli olen 17 vuotias tyttö. Olen ollut koulukiusattu yläasteen 7 luokalta. Ellen peräti jo aiemmin ala-asteelta. Ala-asteella vielä olin puhelias ja koko luokan ilopilleri.
Yläasteella kaikki tuntui sortuvan niskaan. Jotenkin tunnuin saavan kaikki kimppuuni, vaikka olinkin nyt se luokan hiljaisin ja hiljennyin vaan kokoajan enemmän ja enemmän.
Koulunkäynti ei enää kiinnostanut, eikä kiinnosta vielä tänäkään päivänä. Poissaoloja kertyi, kun pahaolo, suru ja pelko valtasi mielen. Opettajat alkoivat soittelemaan kotiin, että miksikäs se teidän neiti ei ole koulussa. Aina piti keksiä joku tekosyy miksi ei koulun penkillä näkynyt. Porukoille en ole puhunut asiasta mitään. En voi puhua asioistani kenellekään. Poikaystävä on ainut jolle olen avautunut, eikä hänkään tiedä kaikkea.
Nyt olen amiksessa 2. vuotta. Sielläkään ei tahdo mikään luistaa. Päin vastoin kaikki tuntuu pahenevan. Paine kasvaa kokoajan. Ammattiin pitäisi valmistautua. Tuntuu, että pitäisi olla vähintäänkin muiden tasolla koulussa, vaikka tosiassa en pysty juuri mihinkään.
Ensinnäkin saan monta kertaa kysyä, että mitenkäs se tämä pitikään nyt tehdä(itselläni on todella huono muisti, unohtelen asioita vähän väliä; mitä piti tehdä, minne piti mennä). Ei ainakaan paranna asiaa se, kun opettaja sanoo, että "johan minä sen jo kerran sanoin". Mieli tekisi itkeä ja huutaa. Jos jotain yritän tehdä itsenäisesti, niin sen teen sitten väärin ja taas tulee haukut. Ei voi tehdä mitään oikein, joten parempi vaan kun tapittaa hiljaa paikoillaan. Ei uskalla tehdä mitään.
Ammattikoulussa ei enää niinkään ole tuota kiusaamista, tietysti aina muutama seläntakana puhuja. Ja nekin saavat heti epäröimään joka liikkeen.
Koulun loputtua poikaystäväni tulee hakemaan koulusta ja heti autoon päästyä purskahdan itkuun(en aina).
Lähes aina olen todella väsynyt. Uni ei tahdo tulla silmään illalla ja lähes joka yö herään ainakin kerran. Aamulla kun pitäisi nousta, tuntuu ettei millään jaksa. Nukun helposti kellon ympäri ja olen vielä silloinkin väsynyt. Päivälläkin päiväunet kelpaavat.
Itsetuohoisat ajatukset käyvät silloin tällöin mieleen. Ja usein ajattelen, että voisin kuolla pois, ei vaan millään jaksa tätä.
Itken usein, alakuloinen olen lähes jokapäivä, ahdistun todella helposti ja joskus tullut myös panikkikohtauksia. En jaksa kiinnostua juuri mistään.
Ajattelin, että olisikohan koulun terveydenhoitajasta tässä asiassa mitään hyötyä? Ehkä lähettäisi jonnekin eteenpäin?
Onko lääkkeistä todellakin apua? En oikein millään jaksaisi uskoa, että lääkkeet tai mikään saisivat minut pois täältä pohjalta.
Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän loppuun asti ja voisi ystävällisesti vastata.
Vastaukset 17
Vanhimmat
tosiaan sinne kouluterveydenhoitajaan. Katsotte sitten yhdessä asiaa eteenpäin. Ja voit pyytää itsekin lähetettä lääkärille.
Itsetuhoajatukset on aina otettava vakavasti!! Muutenkin vaikuttaa masennuksen oireilta. Kyllä ne lääkkeet auttaa, on auttanut monia muitakin. Voit tarvita lisäksi terapiaa.
Mut tsemiä ja mene puhumaan terkkarille!!
Moi! Sun pitää ehdottomasti ottaa yhteyttä terkkariin tai sitten suoraan esim. terveyskeskuksen lääkäriin. Näin saat lähetteen kaupunkisi psykiatrian yksikköön jossa ongelmaasi voidaan hoitaa. Sinä kärsit masennuksesta ja se aiheuttaa juuri tuollaisia oireita mitä kuvasit. Silloin pelkää kaikkia tilanteita ja mikään ei tunnu luistavan. Myöskin voi olla jotain selittämättömiä pelkoja jotka vain johtuvat siitä yksinkertaisesta syystä että olet masentunut. Lääkkeillä saadaan aivojen kemia taas tasapainoon (kestää n.2 vkoa ennenkuin alkaa vaikuttaa) ja sitten muut ongelmatkin ratkeaa pikkuhiljaa. Kannattaa puhua siellä kaikki asiat mitkä mieltä painaa vaikka hieman tuntuis oudolta puhua ventovieraalle tai tuntuu joku asia nololta. Ne ihmiset on siellä sinua auttamassa. Voin omasta kokemuksesta sanoa että kannattaa syödä niitä lääkkeitä mitä lääkäri määrää ja hoitaa tällainen asia kuntoon. Joskus käy niin että joku tietty lääke ei toimikaan sinulla(esim. aiheuttaa sivuvaikutuksia) ja se vaihdetaan sitten toiseen. Voi myös käydä niin että annostusta joudutaan hieman lisäämään että rupeaa vaikuttamaan.Mutta kun vaan sinnittelet etkä lopeta siellä lääkärissä käyntiä niin kohta olet kuin uusi ihminen!!! monet ihmiset ratkasee rupeamalla juomaan ja vetämään huumeita ongelmiinsa - älä sinä ainakaan tee niin. Muista että masennuksessa ja peloissa ei ole mitään hävettävää ne vaan pitää ratkaista. Eikä kannata koulua jättää kesken jos siltä sattuisi tuntumaan - mieluummin jotain tekemistä ettet jää kotiin jumiin! Ja olet niin nuori että voit opiskella vaikka kuinka paljon. Toimi jo tänään!!!
Kiitoksia kummallekin todella kannustavista viesteistä.
Ehkäpä sitten uuden vuoden jälkeen, kun koulu alkaa jälleen niin saan itseäni niskasta kiinni ja menen tuonne terkkarille. Pakko ainakin yrittää. Pelottaa vaan sinnekin meno ja vielä enemmän pelottaa tulevaisuus, jos jätän menemättä.
Mieltäni kuitenkin painaa, että jos kuitenkin kuvittelen kaiken. Vaikka en kuitenkaan kuvittele. Jos en olekaan oikeasti masentunut? Kuitenkin minulla on kokoajan paha olla. Meidän koulun terveydenhoitaja voi aivan hyvin sanoa, ettei sinua mikään vaivaa.
Päihteitä en kuitenkaan ala käyttämään. Toisaaltaan lääkkeiden käyttökin pelottaa, jos sattuu todella huono päivä ja teen jotain itselleni. Tuntuu jotenkin mahdottomalta, että voisin olla edes yhden tai useamman paivän, niin ettei minulla olisi huono olla.
Toivottavasti saan itseni sinne terveydenhoitajalle ja apua tähän. Mutta kuitenkin saan vaan kuulla, jotain murrosiän oikuista ja että se menee kyllä ohi, vaan kun tätäkin on jo kestänyt useamman vuoden. Entä, jos asia onkin näin? Itse en kylläkään jaksa uskoa siihen.
Ei tuollainen mene itsestään ohi vaan tee tosiaan asialle jotain. Kuulostaa siltä että sulla ei oikein oo ihmistä joille asioistas voisit puhua. Voit suoraan mennä terveyskeskuslääkärille ja pyytää lähetettä psykiatrian yksikköön. Mulla kävi niin että lääkäri suoraan määräsi mulle lääkettä ja psykiatrian yksikön tapaamisaika oli hieman myöhemmin. Katso tämä linkki:
http://www.glaxosmithkline.fi/asiakaspalvelu/potohjeet.htm#psykiatria
Kuullosti melkoisen tutulle ja voin kertoa että ainakin omalla kohdallani tuo em. oli vakavan masennuksen oireita. Pääsin kyllä psykologille mutta se ei auttanut ja yritin itsemurhaa, jolloin pääsin/jouduin (saatte itse päättää) psykiatriselle nuoriso-osastolle. Siitä vihdoin oli apua. Kävin läpi rankan vaiheen, mutta selvisin. Eli hae ihmeessä apua. Mikäli kiinnostaa jutella ja vaihtaa kokemuksia ni laita mailiossas tänne ni voin mailailla...
Kiitoksia taas vastauksista ja miehelle linkistä.
Mahtaakohan tuo psykologilla käynti maksaa? En kuitenkaan vielä täysi-ikäinen ole joten mitenköhän mahtaa olla.
Ja eipä kyllä ole oikein kenelle puhua.. poikaystävälle melko avoimesti, mutta on jotain mitä en ole kertonut menneestä. Pelottaa myös tuo, jos jonnekin osastolle laittavat. Sinne en halua ja jospa asiat omalla kohalla ei kuitenkaan olisi vielä niin paha, vaikka itsetuhoisat ajatukset mielen valtaa joskus. Ja jos menen sinne terveydenhoitajalle, niin en tiedä miten kerron asiasta. Olen muutenkin huono puhumaan omista asioistani. Ja vanhempien en halua tietävän tästä.
Kuka ne lääkkeet sitten loppujen lopuksi määrää? Psykologi, lääkäri vai kuka?
Särkynyt enkeli, onnistuisiko, jos sinä laittaisit maili osas tänne? Kokemuksien vaihdosta tuskin haittaakaan on.
Minkähän hintaisia yleensä ovat nuo lääkkeet ja minkälaisia sivuvaikutuksia?
ole kovin kalliita mielestäni, sillä tyttäreni on käyttänyt vuosia Seroxat nimistä lääkettä ja kolmen kk.n annoksen omavastuu on n. 20e. Jonkin verran hinnoissa on eroja, sillä samaa vaikuttavaa lääkeainetta on montaa merkkiä ja hintaa.Tyttärelläni ei ole ollut lääkkeistä haittavaikutuksia/sivuvaikutuksia. Tytär on 16v. Yritetty ilman lääkitystäkin mennä eteenpäin, mutta heti tulee ahdistus/masennus, epätoivo yhä voimakkampana, joten voi olla, että joutuu käyttämään lääkettä vuosikausia - jopa loppuelämän. Tsemppiä sinulle! Tarvitset apua ilmiselvästi, joten hae sitä. Th henkilöstö ei saa ilmoittaa vanhemmillesi, eikä sitä tee ilman sinun lupaasi/suostumustasi.
... kun käy siellä psykiatrian yksikössä juttelemassa niin se ei maksa yhtikäs mitään. Lääkkeet ei tosiaan kauheita maksa ja kela korvaa osan. Lääkkeet voi määrätä psykiatri tai normaalikin lääkäri. Et sinä millekkään osastolle joudu jos et halua. Jos et osaa/halua poikaystävälle kaikkea puhua niin ei tarvi. Se mitä terkkarille tai lääkärille sanot ni kerrot omin sanoin miltä tuntuu tai sitten vaan otat tuolta linkistä noita oireita mitä sulla on ja kerrot ne sille. Sanot että olet ahdistunut ja masentunut eikä koulu suju - kyllä sen pitää riittää että saat lähetteen. Puhuminen auttaa! Tsemppiä!
Psykologilla käynti ei maksa.. Mutta sinne täytyy saada lähete lääkäriltä.
Ei tarvitse pelätä että jos menet asioista puhumaan että ensimmäiseksi tungetaan osastolle, kyllä ensin pääset avohoitoon ja mikäli tilanne on niin paha että katsotaan olevan vaaraksi itselleen niin sitten aletaan miettimään osastohoitoa. Tai näin oli ainakin mun kohdalla. Silloinkin mun omaa mielipidettä kysyttiin eikä mua sinne väkisin tungettu, kun itse sanoin etten mene. Vasta kun itsemurhaa yritin olisi luultavasti laitettu osastolle vaikka pakkohoidolla, mutta silloinkin menin vapaaehtoisesti.
Ei sitä tarvitse pelätä puhua asioista. Kerrot yksinkertaisesti millasia oireita sulla on ollut, mutta muista olla rehellinen.
Lääkkeet määrää psykiatrian lääkäri. Samoin kuin kirjoittaa lähetteen psykologille.
Mun maili on: [email protected]
Sinne voit mailailla..
On silti niin epäröivä olo tuonne menemisen kanssa, vaikka tiedänkin, että tarvitsen apua. Poikaystävä tietää seurusteluajalta kyllä kaiken ja paljon myös menneisyydestä ja on myös huolissaan minusta. Olisi vaan niin helpompaa, jos olisi joku tuttu jonka kanssa puhua, siis joka tietäisi myös mistä puhun. Tiedä sitten voisinko tällekään puhua. Enkä ole varma pystynkö olemaan niin oma aloitteinen, että menisin sinne terveydenhoitajalle. Mitä minäkin sille osaisin sanoa, jos kysyy, että miksi tulin. Sanoisin, että vaivaa masennus tai ainakin luulen niin? Kumpa vain joku tekisi tuon minun puolestani.
"Sanoisin, että vaivaa masennus tai ainakin luulen niin?"
tuo käy vallan hyvin - kyllä se terkkari tajuaa ettet turhaan sinne mene hakemaan apua.
Joku muukin voi sinulle ajan tilata.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000012648625
Mene ehdottomasti koulun terveydenhoitajalle tai kuraattorille. Kaverini pakotti minut aikoinaan koulukuraattorille ja tämä oli laittamassa terapiaan ja mainitsi lääkkeistäkin. Lopetin kuitenki kuraattorillä käynnit ja masennukseni on nykyään parempi. Rakkaus antaa voimia joka päivä enemmän.
Kirjoitin oman keskustelun siitä kun pelkään murtuvani kun keväällä on kirjoitukset. Ajattelin aloittaa taas kuraattorilla käynnit ja pyytää häntä auttaamaan..myöskin kavereille voisin sanoa, että tarkkailevat vähän sivusta miten menee, ettei tulisi tehtyä mitään tyhmää.
Tänään olisi tarkoitus lähteä siellä lääkärissä käymään. Sain sen verran sanottua äidille, että minusta ei yksinkertaisesti ole kouluun lähtijäksi(en siis tänään mennnyt kouluun taaskaan). Mitenköhän heti lääkäri voi määrätä lääkkeet, ensikäynnillä? Vai pitääkö sitä käydä jutustelemassa jonkun kanssa ennen kuin saa lääkkeet?
Itse olen 18, ja koulukiusattu esikoulusta lähten. Elämä on ollut tänne asti melko vaikeaa, kun aina on ollut semmoinen tunne, etten ole yhtä hyvä kuin muut, ja että kaikki pitävät minua huonona. Eroon on tunteesta monia kertoja yritetty päästä, ja vähäksi aikaa onnistunutkin.
Kun löysin nykyisen mieheni luulin jo tilanteen parantuneen, mutta eihän se rakkaus niitä omia traumoja ja patoutuneita pahoja oloja paikkaa...
Nyt tosiaan, kun hänet minulta vietiin pois, armeijaan, niin on alkanut ahdistaa älyttömästi. Se tukipylväs mikä mua on ollu auttamassa eteenpäin omien ongelmieni kanssa, on nyt jossakin tavoittamattomissa. Enhän viitsi häntä sinne hermostuttaa hirveästi... Tänään aamulla laitoin kyllä viestin, missä kerroin kaiken. En vain enää halunnut salata mitään. Kerroin siitä, että viime päivinä en ole saanut ruokaa alas, juomaakin melko vaikeasti, nukkunut en ole paria kolmea tuntia enempää ja oksennellut olen aamuisin. Rakastan miestäni yli kaiken, hän on paljon muutakin kuin tukeni.
Sinua Tupiuh en osaa juuri auttaa, mutta ainoa sinä et ole. Tämä on ensimmäinen kerta, kun itsekin tämän asian näin myönnän, että sen pystyn kirjoittamaan. Ja se on hieno asia... Ehkä sitten osaa alkaa apuakin hakemaan, ja varmaan sitä tulee sitten saamaankin. Puhuminen helpottaa, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Itsekin luulin silloin, kun tapasin oman poikaystäväni, että elämä alkaisi hymyilemään. Noh, muuten kyllä, mutta koulu ei edelleenkään luistanut ja mikä myös heijastui suhteessa.
Onneksi meillä on jo tuo armeija aika mennyt, kun poikaystävä lähti 2005 tammikuussa ja oli siellä sen 6kk. Etenkin alku oli vaikeaa aikaa, itse myös oksentelin alkupäivinä ja itkin lähes kokoajan. Onneksi se sitten siitä helpottui ainakin vähän ja yllättävän nopeasti se aika sitten kuitenkin meni. Vaikka kyllä silloinkin itkin varmasti joka päivä. Ja jos hyviä puolia ajatellaan inttiajalta, niin onpahan erikiva nähdä pitkästä aikaa. Etenkin, jos ennen armeijaan lähtöä on vietetty paljon yhdessä aikaa.
Itse kävin tänään psykologin juttusilla ja maanantaina olisi uusi aika ja silloin olisi tarkoitus saada lääkkeet. Suosittelen sinuakin käymään, jos et ole ennen käynyt. Minun piti ottaa itseä niskasta kiinni ja hakea apua. Ja kuten itse sanoit, puhuminen helpottaa, minun tapauksessa myös lääkityksen avulla. Ammattiin pitäisi vuoden päästä valmistautua ja tulevaisuus pelottaa.
Ja yritä saada koottua itseäsi. Vaikka tiedän kyllä itsekin kokemuksesta, että tuo inttiaika on todella vaikea. Tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan. Mutta sen jälkeen teillä on vaikka koko loppuelämä yhteistä aikaa. Ja hyvä, että voit myöntää olevasi masentunut. Itseä pelotti ottaa ensimmäinen askel, nyt se on otettu ja toivottavasti sen arvoista.
Jos sinulla on hyviä ystäviä, niin pidä vaikka hauskaa kavereiden kanssa tai vaikka hemmottele oikein kunnolla itseäsi. Itseä ei kyllä juuri tuolloin kiinnostanut muiden seura, eikä kiinnosta nytkään.
Mutta suosittelen kokeilemaan, jos pidätte molemmat leffoista, niin valitset jonkun sellaisen leffan, minkä olette yhdessä katsoneet aiemmin laitat sen pyörimään ja paaaljon herkkuja kasailet sängylle tai sohvalle, käperryt peittoon ja muokkailet vielä toisesta peitosta tai tyynystä miehesi ja kuvittelet viereesi. :) Eihän se tietenkään omaa rakasta korvaa, mutta itsellä ainakin oli näin helpompi olla. Ja hyvä, että olet miehellesi pystynyt kertomaan, miltä sinusta tuntuu. Varmasti hänelläkin on kova ikävä sinua.
Toivottavasti tästä sai nyt jotain selkoa. Suosittelen jälkimmäistä leffailtaa "pehmorakkaan" kainalossa. :) Paitsi jos liikkua jaksaa ja kiinnostusta riittää niin, mikäs siinä sitten. Liikkumaan vain. Voimia sulle ja koita jaksaa!