Sanomalehti Kalevassa torstaina 29.12 oli kolumni otsikolla Netti vaaliaseena. Kolumnin sisältö herätti ajattelemaan, voiko sama periaate toimia myös keskusteltaessa vanhoillislestadiolaisuudesta tällä palstalla.
Kolumnin mukaan internetin keskustelupalstoilla toimii puolueaktiiveja, jotka nimimerkkiensä takaa agitoivat ehdokkaalleen julkisuutta ja siten yrittävät muokata yleistä mielipidettä. Puhdas poliittinen propaganda naamioidaan netissä anonyymiksi kansalaismielipiteeksi.
Mielestäni sama periaate toteutuu tämänkin palstan kirjoittelussa."Päivystävä" kirjoittelija kirjoittaa nimimerkin suojassa säännöllisesti vanhoillislestadiolaisten opillisista tai elämäntapakysymyksistä huolestuneen mielipidekirjoituksen. Kannanotto näyttää tavallisen kansalaisen jokapäiväiseltä mielipiteeltä. Keskustelua ruoskitaan netissä liikkeelle samansisältöisillä kirjoituksilla ja kun on saatu kirjoittajat kiihotetuksi mielipiteiden vaihtoon, ruoskinta muuttuu ruokinnaksi. Palstaa seurataan ja jos kirjoitusten sävy muuttuu, sen suuntaa korjataan uudella viestiryöpyllä. Silloin samansuuntaisia, toisiaan myötäileviä kirjoituksia ilmestyy sivulle yhtä aikaa runsaasti. Luodaan illuusio, että esitettyjen näkemysten takana on väkevä kansalaismielipide.
Kalevan kolumnissa painotettiin, että vaaditaan erityistä medialukutaitoa erottaa vaalikampanjaviestit aidoista yksityisistä mielipiteistä. Onko tällä pastalla mahdollisuutta erottaa "kampanjaviestit" muulla tapaa kuin huutamalla feikki, feikki? Miten voisimme kehittää medialukutaitoa uskonnollisista asioista puhuttaessa vai käykö näidenkin palstojen niin kuin Kalevassa ennusteltiin poliittisten palstojen käyvän. Kalevassa katsottiin, että toiminta on paha takaisku netin puhtauteen ja tasapuolisuuteen uskoneille ja että vapaa verkkoviestintä tuskin palaa entiselleen näiden vaalien jälkeen.
Artikkeli Netti vaaliaseena Sanomalehti Kaleva 29.12.2005,sivu 19, kirjoittajana toimittaja Jouni Tervo
Kolumnin mukaan internetin keskustelupalstoilla toimii puolueaktiiveja, jotka nimimerkkiensä takaa agitoivat ehdokkaalleen julkisuutta ja siten yrittävät muokata yleistä mielipidettä. Puhdas poliittinen propaganda naamioidaan netissä anonyymiksi kansalaismielipiteeksi.
Mielestäni sama periaate toteutuu tämänkin palstan kirjoittelussa."Päivystävä" kirjoittelija kirjoittaa nimimerkin suojassa säännöllisesti vanhoillislestadiolaisten opillisista tai elämäntapakysymyksistä huolestuneen mielipidekirjoituksen. Kannanotto näyttää tavallisen kansalaisen jokapäiväiseltä mielipiteeltä. Keskustelua ruoskitaan netissä liikkeelle samansisältöisillä kirjoituksilla ja kun on saatu kirjoittajat kiihotetuksi mielipiteiden vaihtoon, ruoskinta muuttuu ruokinnaksi. Palstaa seurataan ja jos kirjoitusten sävy muuttuu, sen suuntaa korjataan uudella viestiryöpyllä. Silloin samansuuntaisia, toisiaan myötäileviä kirjoituksia ilmestyy sivulle yhtä aikaa runsaasti. Luodaan illuusio, että esitettyjen näkemysten takana on väkevä kansalaismielipide.
Kalevan kolumnissa painotettiin, että vaaditaan erityistä medialukutaitoa erottaa vaalikampanjaviestit aidoista yksityisistä mielipiteistä. Onko tällä pastalla mahdollisuutta erottaa "kampanjaviestit" muulla tapaa kuin huutamalla feikki, feikki? Miten voisimme kehittää medialukutaitoa uskonnollisista asioista puhuttaessa vai käykö näidenkin palstojen niin kuin Kalevassa ennusteltiin poliittisten palstojen käyvän. Kalevassa katsottiin, että toiminta on paha takaisku netin puhtauteen ja tasapuolisuuteen uskoneille ja että vapaa verkkoviestintä tuskin palaa entiselleen näiden vaalien jälkeen.
Artikkeli Netti vaaliaseena Sanomalehti Kaleva 29.12.2005,sivu 19, kirjoittajana toimittaja Jouni Tervo
Vastaukset 29
Vanhimmat
Tuskin tällä palstalla. Poliittiset palstat ovat eri asia, kiihkokin eri tasolla.
Sen kuitenkin voi sanoa, että "seurakuntailloissa" ja "puhujainkokouksissa" yms. toteutuu juuri tämä. Yksi käy sanomassa jotakin, johon porukka ryntää kiittelemään. Ja tällaisella "keskustelulla" luodaan todellisuudessa illuusio, että "seurakunta" on tätä mieltä. Tässä se harha piilee. Yhden mielipide = seurakunnan mielipide.
kirjoitit: "...Luodaan illuusio, että esitettyjen näkemysten takana on väkevä kansalaismielipide. "
Älä viitsi. Joululoman aikana en törmännyt lukuisten tuttavien joukossa yhteenkään ns. "tiukkikseen". Oikeastaan ajattelinkin, että missäkähän ne tiukkikset luuraa. Onko Päivämies käytännössä yksin mielipiteineen?
Juuri saman olen huomannut, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tuosta. Nimenomaan yksi tai useampi on jotka täällä kirjoittavat "päivystäen", että kokoajan on jokin juttu pelissä. Ne huomaa suhteellisen helposti ja usein tulee 2-5 samanlaista aloitusta peräkkäin. Jutut on niin säälittäviä, että itse en useinkaan jaksa ottaa kantaa.
Yleensä kirjoitukset on verhottu aika oivallisesti erilaisin sanakääntein jotka on uskollemme tuttuja, mutta kuitenkin nuoremmalle sukupolvelle vähemmän käytettyjä. Joku asia aina ampuu yli. Ja toisekseen, jos kirjoitus on ihan tavallista "ei mitään" asiaa käsittelevä, herää kummastus, että miksi se on tänne kirjoitettu ja vielä yliampuvan uskonnollisella sävyllä. Kyllä joillakin taitaa olla tekemisen puute ja käsittämätön tapa käyttäytyä.
Vastauksena munkille ja lisäyksenä avaukseen: avaukseni tarkoituksena ei ole alkaa mittailemaan kenenkään pipon sopivuutta pään ympärysmittaan vaan herättää keskustelua keskustelusta. Onko se keskustelua, että pyöritetään etupäässä samoja pinnallisia "kestosuosikkeja", jotka eivät loppujen lopuksi aiheuta muuta kuin juupas-eipäs-tilanteen? Mikä olisi paras suhtautumistapa ns.provoihin, jotta ne jäisivät vähemmälle ja tilalle tulisi asiallisempaa keskustelua? Tulisiko niiden kohdalla vaieta vaiko lähteä puolustautumaan? Tai tietenkin myös tukemaan niitä. Vai onko "provoilla" oma tehtävänsä nettikeskustelussa? Kumpi on keskustelun tarkoitus, paljon nimimerkkejä vähistä asioista vai vähemmän nimimerkkejä ja enemmän asiaa?
Onko mahdollista, että ns. feikit valtaavat keskusteluareenan niin, että itse asia hukkuu niiden alle? Onko silloin enää mitään mieltä otsikoida esim. tämä palsta keskusteluksi vanhoillislestadiolaisuudesta, ellei se todellisuudessa ole sitä, vaan etupäässä se on uskomuksia vanhoillislestadiolaisuudesta.
Pyydän että lukisitte avaukseni "mediakriittisesti". Ei niin että tämä on nyt yhden lessun mielipide ja pannaan se matalaksi, vaan että yksi JIA on pohtinut asiaa, joka voisi olla hyväksi kaikille palstaa lukeville ja sinne kirjoittaville. Poliittisilla palstoilla on todellakin nyt kiihkeitä aikoja ja siinä on valjastettu kaikki keinot käyttöön, mutta poliittisten palstojen pohjalta tehtyjä havaintoja voi soveltaa muihinkin palstoihin, etenkin tähän palstaan, joka taitaa olla jatkuvasti S24:n "kiihkeimpiä".
mutta kun katsot keskustelun määrää ja lukijoiden määrää, niin pystyy aika hyvin havatseman että suurin osa provoista ei saa juuri minkäänlaista huomiota. tällä voi vapaasti valita luettevansa, ja sitä paitsi osa on kiinnostuneita opista, osa muusta.
parempi olisi jos ihmiset virallistaisivat nickinsä. toisaalta, nickin perusteella alkaa syntyä helposti ennakkoluuloja ja keskitytään vain "nickin" moittimiseen eikä lueta itse tekstiä.
Avauksesi oli minusta ihan mielenkiintoinen, ja päätin ottaa rekisteröidyn nimimerkin käyttööni, jos vaikka jatkossa tulisi kommentoitua enemmän tänne muutenkin kuin ihan täysin anonyyminä. :-) Joka tapauksessa, onhan se totta, että tietyt ihmiset käyttävät tätä palstaa hauskanpitoon ja aina samojen, väritettyjen näkemystensä esiin tuomiseen. Kuitenkin räikeimmät tapaukset erottaa valovuosien päähän, eikä niistä tarvitse mielestäni sen enempää välittää. Usko on tärkeä ja tunteita nostattava asia hyvin monille, joten kummakos tuo, jos tännekin mahtuu joukkoon kaikenlaista.
Itse vl-uskovaisena pidän kuitenkin palstan asiallisten kirjoittajien ja viestiketjujen antia varsin hyvänä. Tietyt vakionimimerkit jaksavat ilahduttaa raittiilla mielipiteillään viikosta toiseen. Toiset kirjoittajat saavat taas ahdistumaan - ihan uskonnosta/liikkeestä riippumatta. Mutta sitähän se on, me olemme ihmisinä erilaisia ja katsomme maailmaa eri silmin, olimme sitten vl-uskovaisia tai emme.
Jos kokee jonkin keskusteluaiheen pelkäksi hupailuksi tai pilkaksi, niin miksi siihen ottaisi osaa? Raamattukin kehoittaa meitä välttämään hyödyttömiä ja turhia riitoja. Opillisista kysymyksistä sen sijaan on mielestäni jopa velvollisuus puhua, eikä siinä saa tehdä rajaa sen välillä, kuka on kenenkin mielestä samalla tavalla uskomassa. Opin täytyy kestää Raamattuun perustuva tarkastelu ilman, että luodaan valmis malli, jonka mukaan osa keskustelijoista on automaattisesti väärässä, tai ainakin heidän mielipiteisiinsä täytyy suhtautua todella suurella varauksella.
Tiettyä yliherkkyyttä olen kyllä toisinani havainnut siinä, keitä leimataan "feikeiksi". Luulen tämän johtuvan siitä, millä tavalla "yksimielisyys" näyttäytyy eri uskovaisille. Toiset ovat sitä mieltä, että yksimielisyys evankeliumista ja sakramenteista riittää yksimielisyyteen (kuten Luther), toiset taas käsittävät yksimielisyydellä moninaiset elämäntapoihin liittyvät asiat. En ihmettele lainkaan, että jälkimmäisen ihmistyypin on vaikea uskoa, että toinen uskovainen puhuisi kriittisesti esimerkiksi Päivämiehen kirjoituksista (niin kuin taannoisessa, erittäin mielenkiintoisessa keskustelussa kävi). Tällaiselle ihmistyypille lienee myös hyvin vaikea hyväksyä todeksi sitä, että useampikin uskovainen voi ajatella asiasta eri lailla kuin hän itse.
Itse olen toteuttanut, ja toteutan myös jatkossa linjaa, jonka mukaan en kommentoi epäuskottavina pitämiäni kirjoituksia. Kuitenkin joku toteaa esim. pilkkaavaan kirjoitukseen vastineeksi "höpöhöpö", joten miksi minun pitäisi enää tehdä sama? Viestien määrä ketjuissa sekä lukijalaskuri ohjaavat ihmisiä kuitenkin tietyssä määrin valitsemaan luettavat ketjut, joten miksi turhaan kasvattaa jonkin epämääräisen ketjun suosiota?
Ylipäätään olen sitä mieltä, että feikkiepäilyt voivat pahimmillaan olla erittäin loukkaavia. Koskaan ei pitäisi kevyin perustein lähteä epäilemään toista valehtelijaksi, varsinkin jos kysyjä onkin tosissaan. Ihmisinä olemme erilaisia, meillä on erilaiset elämänkohtalot ja -tilanteet, lankeamme eri tavoin. Se, mikä ei itselle olisi koskaan mahdollista, voi hyvinkin olla totta toiselle. Ollaan siis maltillisia ja suhtaudutaan rakkaudella kanssakeskustelijoihin. Pilkkaajien leikkiin ei ole mikään pakko lähteä mukaan.
Minä en usko mitään erityisen järjestäytynyttä mielipiteenmuokkusta täällä harjoitettavan. Säännöllisesti kylläkin toistuu uskomus, että seurakuntailloista poikkeava keskustelutyyli sinänsä muokkaisi mielipiteitä "väärään suuntaan".
Ja feikit, onhan täällä niitäkin, ovat yleensä puolen sekunnin silmäyksellä havaittavissa. Itse en kiinnitä juuri mitään huomiota näihin "synnytyskone" juttuihin ym. asenteellisiin tai ylitunteellisesti taivasteleviin kommentteihin ("LUKUISAT vl-äidit ovat uskoutuneet minulle olevansa pelkkiä synnytyskoneita miehilleen...:)). Uskon, että suurin osa meistä havaitsee äkkiä saman, feikkaaminen on lähes mahdotonta.
Sen suurin ongelma siinä, että feikkaaja lähtee sorvaamaan kertomustaan yleisen, pinnallisen mielikuvan pohjalta ja menee poikkeuksetta metsään. Sisältä asiat näyttävät kuitenkin toiselta ja tietyt painotukset ja sanamuodot ovat käytännössä mahdottomia asiaan paremmin perehtyneelle. Lisäksi kirjoittajan kirjoitustyyli yleensä näyttää hänet hyvin paljaana lukijoiden edessä. Tämä koskee tietysti meitä kaikkia kirjoittajia.
Eli, feikeistä ei minun mielestäni kannata huolta kantaa, heidän toimintansa tällä palstalla ei ole kovinkaan ammattimaista. Mopillakin näyttää olevan aika hyvin silmää feikeille...
Suurempana ongelmana tai ikävämpänä keskustelun piirteenä pidän meidän vilpittömästi huoltamme esilletuovien leimaamista. Sellaista harjoittava voi tulla huomaamattaan tehneeksi aikamoista vääryyttä. Itseäni sellainen loukkasi varsinkin kirjoitteluni alussa todella paljon, kun hyvin tiesi itse, miten pakottava ja tosiasioihin (ja kokemuksiin) perustuva tarve oli ja on ajatustensa julki tuomiseen.
Näen tällaisen keskustelumahdollisuuden tällä hetkellä vallitsevassa tilanteessa Jumalan lahjana meille vanhoillislestadiolaisille. Yksi puoli asiaa on se, mihin nimim. Munkkikin tuossa ylempänä viittasi, että asiat esitellään meille usein koko siionin käsityksenä, mutta käytännössä ei koskaan kohtaa livenä missään sellaista käsitystä.
Jossain kait se heikko veli sitten lymyää kun siitä niin paljon puhutaan, mutta taitaa olla heikkoutensa lisäksi aika arka ja ujokin...
Niin kuin eräs vl-muusikko taannoin ihmetteli, että on se kumma kun näitä hommia ei saisi tehdä koska "Jumalan valtakunnassa on niin nähty" mutta koskaan ei ole vielä tullut vastaan sellaista vl-uskovaista, joka sanoisi itse niin nähneensä. Päin vastoin kannustuksen ja rohkaisun sanoja joka puolella ja kirkot täpötäynnä ihmisiä aina kun joku vl-muusikko esiintyy. Olen aika varma, että tällaisten näkemysten takana on muutamia harvoja siionin asuvaisia, jotka kernaasti kertovat edustavansa koko populaa.
On hirveän hyvä, että meillä on mahdollisuus keskustella asioista siten, että oikeasti tavoittaa suuren joukon eri puolilla maata asuvia vl-uskovaisia. Minulle tämä on ollut sen sortin henkireikä että eipä sanotuksi saa.
Oikeastaan minulla ei ole mitään kritisoitavaa avaukseesi. Senhän tarkoitus oli juuri herättää keskustelua ja jotainhan siitä on syntynytkin.
Itse olen vuoden vakionikkiä käyttänyt suht aktiivinen palstan seuraaja (vl). Luovuin nikistä, koska nikki leimautui liikaa. Ihmiset eivät edes luen nikin tekstiä vaan arvioivat kirjoitusta pelkästään nikistä luomansa kuvan perusteella. Sorrun itse ihan samaan eli eiköhän se ennakkoasenne ole meissä kaikissa sisällä oleva piirre.
Mitä provoihin tulee, niin se onkin mielenkiintoisempi juttu. Mikä on provo? Kuka sen voi määritellä? Varmaankin synnytyskonejutut voidaan luokitella provoiksi, mutta entäs jutut vl-perheen elämästä sellaisena, jota se ei ole. Kyse on siis siitä, että jos juttu ei ole täyttä faktaa, niin onko se silloin provo? Onko kaikki kirjallinen tuotanto provoilua - vaikkapa Seitsemän veljestä? Eihä se kerro mitään todellista sen aikaisesta elämästä vaan on aika kärjistetty kuvaus aikansa suomalaisesta ilmapiirista (muistissani on huono tulkinta Impivaaran joulusta, jonka taas kerran radiosta kuuntelin). Muutaman kerran olen mennyt provon edessä lankaan ja alkuärtymyksen jälkeen olen jopa onnistunut nauramaan itselleni. Tällaisessa tapauskessa annan täydet pisteet provon tekijälle.
Minun näkemykseni on, että provoilla/feikeillä/vedätyksillä on ihan merkittävä osa nettikeskustelussa. Sen merkitys on luotus jo silloin, kun ihminen on oppinut kirjoittamaan jasen jälkeen on yrittänyt eritellä lukemastaan sitä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.
Pari kysymystä sinulle JIA:
Mitä haet palstalta?
Mikä on asiallista keskustelua?
Jos käymme keskustelua, niin se ei ole aitoa, jos olemme kaikki samaa mieltä. Se ei ole todellisesta elämästä. Lisäksi koko ajan on vaarana, että pyrimme (vaadimme?) keskustelun ohjautuva itsellemme edulliseen suuntaan. Hyökkäämme niitä vastaan, jotka ovat eri mieltä. Kyse on siis keskusteluun osallistumisen motiiveista. Onko se esim sinulla aivon keskustelun luominen vai omien näkemysten levittäminen ja muiden ohjaaminen (vahtiminen)?
Omat mielipiteeni ja kannanotot ovat rehellisiä ja omakohtaisia. Myönnän että pyrin vedättämään/vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin koska nykyinen VL-kulttuuri ei ole sisimpiään myöten terveen uskonyhteisön mukainen. Yksi monista esim. Siionissamme oli seurakuntailta jossa puitiin näitä elämäntapa-asioita. Vanha nainen käytti puheenvuoron jossa kysyi ohjeita jotta tietäisi kilvoitella niinkuin uskovaiset. Vieraileva alustaja käytti seuraavan puheenvuoron: Edellisessä puheenvuorossa kuulimme sielunvihollisen äänen...
Puheenvuorot loppuivat siihen kuin seinään puheenjohtajan maanitteluista huolimatta. Se oli minulle penkkiläisenä yksi havahduttavista kokemuksista, mielessäni kysyin, mitä tässä tapahtui.
Miksi sitten tällä palstalla vedättäminen ja keskustelu on välttämätöntä, olen Ma rian tavoin aiemminkin tuonut esille palstan siunauksellisuuden Jumalan lahjana. Miksikä ajattelen näin. Tämän joukon sisällä uskossamme on se Jumalan valtakunnan siemen, evankeliumi. Jumala ei anna siemenensä kadota maan päältä. Tätä menoa VL-kulttuuri itsessään tuhoaa tämän siemenen elämäntapa ym. säädösten alle. Tällä palstalla on tuotu esille sitä evankeliumin ydintä joka pelastaa ja toisaalta eroitettu toisarvoisia organisaattorisia ja kulttuurellisia toisarvoisuuksia. Virallista tietä pitkin näiden asioiden käsittely on mahdotonta.
Maailma on muuttunut, Jumalan valtakunnan siementä on kylvetty laajasti, on tarpeen tämän pelastavan raamatunmukaisen sanoman ympäriltä riisua "kuonaa" pois jotta uskon mahdollisuudet ovat tarjolla siellä Afrikassa ja Etelä-Amerikassakin. Sinne soisi oleva tarjolla Jumalan valtakunnan evankeliumi Jeesuksesta kristuksesta eikä suomalainen vl-kulttuuriperimä.
kirjoitti nuori musliminainen islamia käsittelevässä kirjassaan.
Parhaimmat kiitokset sinulle, JIA, tavattoman hyödyllisestä ja tarpeellisesta keskusteluamme koskevasta avauksesta, joka herättää ajatuksia. Asiallisen tekstisi innoittamana ajattelin mennä vähän syvemmälle tapaamme keskustella.
Voidaan ajatella, että uskovaisten yhteisössä eletään siinä mielessä keskustelun kannalta ristipaineessa, että vuorovaikutustilannetta hallitsevat samanaikaisesti kahtalaiset, keskenään ristiriitaiset voimat.
(1) Yhtäältä kristillisyydessä on jo itsessään olemassa muuttumattomana nähty, perinteisiin nojaava totuuden auktoriteetti, Raamattu, ja sen vuosituhantinen selitys- ja tulkintatraditio. VL-tulkinnassa pitäydytään tiukasti herätysliikkeen luomissa traditioissa. Eletään siinä käsityksessä, että dogmi Jumalan armoevankeliumin sanan muuttumattomuudesta merkitsee myös kristillisen uskon käytännön sovellusten muuttumattomuutta, eräänlaista historiattomuutta ja paikattomuutta. Tämä on tietysti absurdia, koska ihmisolentoina tietoisuutemme ja elämämme on tiettyyn historialliseen aikaan ja maatieteelliseen kulttuuriseen paikkaan sidoksissa emmekä arjessamme elä parintuhannen vuoden takaisten paimentolaisten elämää. Voimme tietenkin yrittää eläytyä siihen, mutta se ei liene Jumalan tarkoitus.
(2) Toisaalta kristittyjen yhteisö halutaan nähdä, kuten Raamatun mukaan kuuluukin, keskenään yhdenvertaisten taivaan tien matkaajien yhteisönä, jossa eivät vaikuta kenenkään asema, tietämys, oppineisuus, sukupuoli eikä varallisuus tai muut hierarkioita luovat ominaisuudet. Näemme, että uskon kysymyksissä kaikki ovat tasa-arvoisia ja vapaita tuomaan ajatuksiaan esille, niin mökin mummo ja vaari kuin teologian tohtori. Tämän yhteisön tunnusmerkkinä Jeesuksen mukaan on keskinäinen rakkaus, vapaus ja rauha. Aidosti vapaassa yhteisössä tulisi luonnollisesti olla mahdollisuus keskustella avoimesti myös traditioista ja auktoriteeteista. En usko että tämä missään inhimillisessä porukassa voi toteutua täysin puhtaana, mutta tätä voinee pitää kristillisen yhteisön ihanteena, joka perustuu Raamattuun.
Käytämme mielellämme itsestämme nimitystä elävä kristillisyys. Mitä ”elävä” tässä tarkoittaa? Elävä merkitsee kasvua ja uusiutumista, muutosta, jatkuvaa liikettä. Jos kristillisyys on aidosti elävää, se nostaa esiin raikkaita uusia, uusien tilanteiden mukanaan tuomia kysymyksiä ja vastaa haasteisiin raikkaita tulevaisuushakuisia ratkaisuja etsien, ei taustapeiliin katsellen. Elävässä kristillisyydessä käydään moniäänistä keskustelua, jossa näkemyksiä kehitellään, jokainen puheenvuoro tuo oman kontribuutionsa aiheeseen. Kukin keskustelija voin muokata esitettyä näkemystä laajentaen, tarkentaen, syventäen tai korjaten edellä esitettyä. Syntyy jatkumo, elävä prosessi. Kukin keskustelija voi sanoa suoraan, mistä hän on samaa tai eri mieltä, mitä pitää totena ja mitä epäilee, tietenkin hyvin perustellen kantansa. Erilaisten mielipiteiden esittämistä ei koeta fundamentaaliseksi uhkaksi ja kenen tahansa puheita voidaan avoimesti kommentoida, hyväksyen tai kieltäen.
Useimmiten kuitenkin kristillisyyden kannanotot rakentavat keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja turvallisuutta sementoimalla ratkaisut ulkonaiseen käsitysten ja tapojen muuttumattomuuteen. Niistä pidetään kiinni ikään kuin jonkin yksittäisen kannan tai tulkinnan muuttaminen tuhoaisi mahdollisuutemme luottaa Jumalan ikuisesti muuttumattomaan olemukseen. Turvallisuutemme uskotaan syntyvän tapojen muuttumattomuudesta. Emmekö näe että kyse on Sanan, Jumalan armon muuttumattomuudesta, Sanan joka ylivoimaisen yleispätevänä kestää kaikki maailmanajat? ”Alussa oli Sana, ja sana oli Jumalan tykönä.” (Joh. 1:1.)
Tästä on käytännössä seurannut sekin epäjohdonmukaisuus, että kun jokin aikaansa sidottu inhimillinen mutta uskon ehdoksi asettamamme näkemys on osoittautunut kestämättömäksi, sitä ei ole virallisesti eikä avoimesti kumottu. On vain pikkuhiljaa liu’uttu toiselle kannalle ja vaivihkaa yksinkertaisesti ”unohdettu” vanhat ajastaan jääneet käsitykset. Vankempaa luottamusta rakentaisimme tarkastelemalla aika ajoin tulkintojamme uudelleen ja myöntämällä rehellisesti, että aikaansa sidoksissa olleet tulkinnat eivät nykypäivänä enää ole tarpeellisia tai että ne ovat saattaneet jo omana aikanaankin olla jopa virheellisiä Raamatun pohjalta tarkastellen. Virheiden tunnustaminen ei heikennä luottamusta vaan päinvastoin vahvistaa sitä.
Kirjeessään kolossalaisille (Kol. 3: 9-11) Paavali puhuu tavattoman syvällisesti (suorastaan päätä huimaa kun tätä jää miettimään) kristityn henkisestä ja hengellisestä kasvusta, uudistumisesta ja keskinäisistä suhteista:
"Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen. Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa."
Elävässä kristillisyydessä ei ole erimielisyyttä Raamatun tulkinnasta.
"Elävässä kristillisyydessä ei ole erimielisyyttä Raamatun tulkinnasta."
Tämä on äärimmäinen mielipide Raamatussa puhutusta yksimielisyydestä. Näin ei ole aina opetettu, ja mikäli lainauksen ajatuksessa pitäydyttäisiin aina ja ikuisesti, ei seurakunnan opin tarkastelu olisi koskaan mahdollista, vaikka Jumalan sana kehottaa uskovaisia pysymään koko ajan valppaina opetuksen suhteen.
Luther opetti, että samanlainen oppi evankeliumista ja sakramenteista riittävät todelliseen yksimielisyyteen. Edellisen kirjoittajan ajatuksen mukaan Luther opettaa väärin, joten hän olisi elävän kristillisyyden ulkopuolella. Luther opettaa myös toisin seurakunnan neuvoista (kieltämällä jyrkästi kaikenlaiset elämäntapaan liittyvät neuvot) ja ainakin avioerosta huoruuden tähden. Johannes: jos pidät kiinni ajatuksestasi, joudut hylkäämään myös Lutherin opit väärähenkisinä ja sulkemaan Lutherin elävän kristillisyyden ulkopuolelle.
Nykyään seurakunta neuvoo myös pidättäytymään täydellisesti alkoholin käytöstä. Erinomainen neuvo, jollei sitä olisi hengellistetty. Jos joku vl-uskovainen alkaisi julkisesti opettaa, että alkoholin kohtuukäyttö ei ole uskovaiselta kielletty, häntä nuhdeltaisiin hyvin nopeasti, koska alkoholin totaalinen kielto perustuu Raamattuun. Kuitenkin sekä Jeesus että apostolit (kuin myös mm. Luther) käyttivät alkoholia kohtuudella. Ovatko Jeesus ja apostolitkin nyt siis elävän kristillisyyden ulkopuolella?
Kirjoitin nyt melko kärkevästi, mutta tarkoitukseni ei kuitenkaan ole pahoittaa kenenkään mieltä tai alkaa keskustella sen tarkemmin esimerkiksi ottamistani opillisista seikoista. Haluan vain osoittaa sen, että täydellisen yksimielisyyden vaatimus kaikissa asioissa ilman, että asioista voidaan keskustella on Jumalan sanan vastaista ja tekee jo muutenkin hyvin kapeasta tiestä tarpeettoman kapean.
ja aikaisemmista kommenteistasi päätellen sinä oletkin vain toisella jalalla mukana "elävässä kristillisyydessä". Varokaa näitä vääriä profeettoja, jotka eivät tiedä Raamatusta mitään ja silti väittävät tietävänsä kaiken.
Tästähän on sukeutumassa todella mielenkiintoinen meilipiteidenvaihto!
Ensiksikin, aika monet ovat kysäisseet minun henkilökohtaisia intressejäni palstan suhteen. Olen samaa mieltä Ma_rian kanssa, siunattu henkireikä! Kun olen joutunut luopumaan opiskelu-
ja työyhteisöistäni, tarjoaa keskustelupalsta eräänlaisen yhteisön niiden tilalle. Ja koska olen uskovainen, on aika luontevaa hakeutua palstoille, joissa niistä asioista puhutaan. Täytyy sanoa, että tältä palstalta olen saanut monenlaisia haasteita elämääni. Olen joutunut pohtimaan oman uskoni perusteita ja mikä tärkeintä, olen saanut uudenlaisen suhteen Raamattuun.
On totta, että eri ihmisillä on erilaiset tarpeet ja odotukset nettikeskustelujen suhteen, mutta en ole aiemmin tullut ajatelleeksikaan, että joku voi huvitella uskontopalstoilla, kuten eräs kuvasi "provojen" kirjoittelua. ja toisaaltahan provoilla on kyllä oma tehtävänsä palstalla, vähän kuin aikoinaan narrilla hovissa. Narrihan saattoi sanoa hallitsijalle asioita, joista muilta olisi katkennut pää! Minulla ei ole oikein paukkuja lukea eikä kommentoida niitä, jotka provoiksi arvelen, se varmaan johtuu siitä, että haen palstalta tyystin erilaisia asioita.
Vulgatan linjoihin: Olen samaa mieltä, että avoin keskustelu sekä uskon perusteista että traditioista ja auktoriteeteista olisi se ihanne, mutta näemmekö me ihmiset liian suppeasti, vain omalta kohdaltamme, sen suunnan, mihin uskomme tai maailma on menossa? Ja onko tarpeen kovin nopeasti käännellä kurssia, jotta se suunta, mihin käännytään, olisi koeteltujen oppien mukainen? Ja onko tarpeen purkaa vuosituhantista selitys-ja tulkintatraditota, eikä juuri muuttumattomuudessa ole se turva ja varmuus, jota uskosta etsitään? Ettei olla niin tuulen liikuteltavissa kuin esim.luin vasta mormonien palstalta. Siinä eräs oli epätietoinen Adamin jumaluudesta, kun ei tiennyt tällä hetkellä voimassa olevaa selitystä.
Joku kysyi minun käsitystäni avoimesta keskustelusta ja motiiveistani siihen. Että onko haluni levittää omaa näkemystäni vai vahtia muita. Minusta avoimesta keskustelusta puhuttaessa kumpikaan motiiviehdotus ei ole mahdollista. Jos avoimuus parhaimmillaan toteutuisi, se olisi kaikkien tasavertaista ja kunnioittavaa kuuntelemista ja huomioonottamista ja ongelmapaikkojen yhteistä pohtimista ja ratkaisuehdotuksia. Ja kun kaivattiin esimerkkiäni asiallisesta keskustelusta, ei sitä kaukaa tarvitse hakea. Tämä ketju on sitä mitä suurimmassa määrin. Palataan asiaan ja oikein hyvää uutta vuotta!
"Ja onko tarpeen purkaa vuosituhantista selitys-ja tulkintatraditota, eikä juuri muuttumattomuudessa ole se turva ja varmuus, jota uskosta etsitään?"
Hyvä kommentti. Mutta kuinka näet sen? Minusta mm. 70-luku, tämän päivän eristäytyminen (=Rauhanyhdistysläisyys), Päivämiehen lakihenkiset kirjoitukset yms. joista täällä on keskusteltu, poikkeavat tästä pitkästä traditiosta. Samoin mm. seurakuntaopin vääristymä (seurakunta = totuus), Jumalan toiminnan rajaaminen vain ajalliseen seurakuntaan yms. eivät edusta EDES "vanhoillislestadiolaista" perinnettä, puhumattakaan kristinuskosta.
Mutta on yksi muuttumaton: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa. (Matt 24:35)".
Palatkaamme aina tämän muuttumattoman Sanan ääreen. Silloin palaamme aina seimen luokse, josta löytyy Jeesus Kristus: TIE Isän luokse.
Kiitos JIA mielenkiintoisesta avuauksesta ja hyväntuulisen asiallisesta kommentoinnista.
Minun täytyy todeta olevani eri tilanteessa kuin Sinä, minulla on perheeni ja työyhteisöni sekä ystäväpiirini ja erään harrastusyhteisöni johdosta liikaakin "yhteisöjä" elämässäni, mutta siitä huolimatta yritän repiä aikaa myös palstan seuraamiseen. Keskustelu on täällä niin mielenkiintoista ja sen taso on vielä viime aikoina monien uusien kirjoittajien ansiosta parantunut.
Olen munkin kanssa samaa mieltä siinä, että vanhoillislestadiolaisuus muuttui selvästi 70-luvulla. Silloin juuri käännettiin pitkän tradition kurssia monella tavalla. Nyt kun näiden muutosten kanssa on eletty muutama vuosikymmen, alkaa kestämättömällä tavalla näkyä se, että niiden perustus ei ole Jumalan sanassa vaan inhimillisissä oppirakennelmissa. Ne eivät kestä aikaa niin kuin Jumalan sana, vaan muuttuvat sisällyksettömiksi ja jopa hullunkurisiksi.
Olisi oltava rohkeutta ja nöyryyttä tarkastella avoimesti näitä asioita.
Viisaan tuntuista keskustelua tässä ketjussa, mutta vähän mietityttää pari asiaa. Mihin lestadiolaisuutta tarvitaan, kun Suomessa se perusseurakunta on luterilainen kirkko? Jos olette saaneet tarpeeksenne vl-liikkeen säännöistä, miksi kuulutte siihen?
Ym. "ongelmat" ovat enemmän ajattelemattomuutta ja tietämättömyttä kuin "väärää oppia". Näissä asioissa meidän tulisi tarkistaa kurssia Jumalan Sanan avulla.
Suurin yksittäinen tekijä johtuu Raamatun aseman heikkenemisestä KÄYTÄNNÖSSÄ (ei puheissa/ajatuksissa). Tähän syynä ovat käännösongelma (Bibliaa ei ole tarkoitettu nykysuomalaisille), kiire ja ehkä vääränlainen asenne (kun junaan hyppää, niin perille menee). Ja kun Raamattu ei kiinnosta/avaudu, niin keksitään omia juttuja (= mm. säännöt, vaarat yms.). Jostakinhan pitää 45 min puhua.
Toisaalta, ei se yhtään kummemmaksi muutu kirkkokuntaa vaihtamalla. Luterilaisen kirkon sisällä mielipiteden hajonta on suurta. Arvostan sinänsä suuresti luterilaista kirkkoa ja sen työtä ja käynkin kirkossa aina kun vaan aikataulu antaa periksi, riippumatta siitä kuka siellä saarnaa. Kirkossa sentään luetaan suomenkielistä Raamattua, ja usein selitetään sitä erittäin taitavasti. Raamatun selitys rakentaa ja rohkaisee, tekipä sen kuka tahansa.
Uskoni kohde ei ole "seurakunnassa" vaan Kristuksessa. Siinä mielessä ei pidä fiksoitua liikaa tähän kirkko/seurakunta -kiistaan. Ensin Kristus, sitten seurakunta. Siis kaikki kunnia ja ansio Jumalalle. Toisaalta, uskon Raamatun mukaisesti, että Pyhä Henki avaa synnin siteet vain sellaisen ihmisen kautta, jonka sydämeen Hän on asettunut asumaan (ns. "avainten valta"). Kuten Luther sanoi, "...me vain avaamme suumme ja sanomme: Minä annan syntisi anteeksi, en itsestäni tai oman valtani perusteella vaan Jeesuksen Kristuksen sijasta ja hänen nimessään."
Ihmisen on mahdotonta löytää täältä maan päältä juuri se oikea ihminen. Uskon kuitenkin, että Jumala ohjaa etsivän ihmisen oikeaan paikkaan. Näinhän juuri kävi Saulukselle; ei hän tuntenut etukäteen Ananiasta, eikä hän mennyt tunnettuun synagoogaan tai kirkkoon. Vaan Jumala ohjasi Ananiaksen ja Sauluksen "tapaamisen".
Olen syntynyt vanhoillislestadiolaiseen perheeseen ja elänyt ikäni liikkeen parissa. Se on leimannut vahvan positiivisesti lapsuuttani ja nuoruuttani, kokemukseni liikkeestä ovat pääasiassa hyvin lämpöisiä.
Ajattelen, että liikkeen julistuksessa elää kristinuskon perussanoma ja ydin. Omalla haparoivalla uskollani koen liikkeen piirissä saarnattavan sitä evankeliumia, jonka itse Vapahtaja on opetuslapsilleen jättänyt ja sen sydänäänissä kuulen Hyvän Paimenen kutsun. Vl-liike on minulle koti, rauhan ja lohdun tyyssija. Jos jättäisin liikkeen, kokisin loittonevani kristinuskosta ja Kristuksesta.
En ole juuri miettinyt liikkeestä eroamista. Oikeastaan ensimmäisen kerran asia nousi tarkemman pohtimisen aiheeksi, kun sain omia lapsia. Silloinkin tuntui selvältä, että haluan lasteni juurtuvan vl-yhteisön turvalliseen lämpöön. Yhteisön erityispiirteet tuntuvat aina vaan hienommalta asialta, etenkin kun katselen maailman menoa valtakulttuurin nuorten parissa työskentelevänä.
"Jos olette saaneet tarpeeksenne vl-liikkeen säännöistä, miksi kuulutte siihen?"
Nykyisen kaltaiset säännöt ovt suhteellisen tuore asia vl-liikkeen historiassa. Niiden alkuperäinen sisältö ja tarkoitus on ollut ihan hyvä. Mutta kun elämäntapaa koskevat "rakkauden neuvot" muuttuvat yhteisössä laeiksi, joilla jopa ehdollistetaan evankeliumi, ovat elämän- ja uskonvanhurskauden käsitteet menneet sekaisin.
Toivon ja uskon, että avoimuuden lisääntyessä ja sukupolvien vaihtuessa historian painolasti tässä suhteessa helpottaa ja voimme taas uskoa vapaina armolapsina, siinä osassa, johon Kristus meidät vapautti.
Kiitos vastauksestasi, jota vähän kommentoin. Toteat, ettei "se yhtään kummemmaksi muutu kirkkokuntaa vaihtamalla". Käsittääkseni vl-liike ei ole kirkkokunta, vaan ainakin muodollisesti luterilaisen kirkon alla toimiva yhdistys. Mielestäni vl-liike on eristäytynyt luterilaisesta seurakunnasta kaltaisiasi poikkeuksia lukuun ottamatta. Ryhmän jäsenet haluavat erottautua muista kristityiksi tunnustautuvista järjestämällä "tosi uskovaisten" tilaisuuksia eli seuroja. Eikö sellainen toiminta ole eriseuraisuutta?
Toteat myös, että luterilaisen kirkon sisällä mielipiteiden hajonta on suurta. Käsitin, että pidät sitä huonona asiana. Toisaalta tekstistäsi voi ymmärtää, että pidät vl-liikettä erillisenä luterilaisesta kirkosta. Miten mielestäsi luterilaisen kirkon (pois lukien vl:t) sisällä näkyy suuri mielipidehajonta? Kaikki kristityiksi tunnustautuvat pitävät käsittääkseni Kristusta ensisijaisena kuten sinäkin.
Tällä palstalla olevien kirjoitusten mukaan mielipidehajonta liikkeenne sisällä näyttäisi olevan melkoisen suuri. Mainitsen vain muutamia asioita. Toiset, kuten "Johannes", pitävät kaikkia perinteisiä kehotuksia uskovaisille tarpeellisina sääntöinä, toiset pitävät niitä joko tarpeellisina tai tarpeettomina ohjeina. Eräät pitävät Raamatun vuoden 1776 käännöstä ainoana oikeana, muutamat kanssasi haluaisivat käyttöön uuden käännöksen, toiset kannattavat "vain me -oppia" toiset eivät.
En kiittele avarakatseisuuttasi, koska joku liikkeenne äärilaidan edustaja voisi surkutella kohtaloasi: "voi niitä, joita maailma kiittää". Mukava kuitenkin huomata, etteivät kaikki vl:t ole tynnyrissä kasvaneita.
Olisiko niin, että vl-liikkeen kokevat positiivisiksi pääasiassa sellaiset ihmiset, joiden lapsuus on ollut turvallinen? Arvelisin hyvän käsityksesi liikkeestänne johtuvan ennen kaikkea onnellisesta lapsuuskodistasi. Jos vanhempasi olisivat opettaneet sinua remmin kanssa tai rakkauden menettämisen uhalla suorittamaan kunniallisesti uskovaisen elämää, käsityksesi vl-uskosta saattaisi olla nyt aikuisena katkera. Tosin on täällä keskustelupalstalla näkynyt ex-vl:iä, joilla tuntuu olleen ihan hyvä koti. Kaiken kaikkiaan kirjoituksesi ovat avanneet vähän valoisamman kuvan liikkeestänne, minkä eräät tiukkapipot sinulle ehkä synniksi saarnaavat. Pitäähn liikkeenne näyttää ulkopuolisten silmissä hakomajalta.
Nimimerkki Johannes antoi lyhyessä viestissään sanamuodon sille suurelle harhalle, jota on pari vuosikymmentä yritetty ujuttaa "elävän kristillisyyden" jäsenille. Tuossa muodossa asiaa ei kehtaa kukaan vähänkään vastuullinen vallanpitäjä ilmaista, niin räikeässä ristiriidassa väite on jo Raamatun oman todistuksenkin kanssa. Silti tämä viesti on ilmeisesti tullut esimerkiksi nimimerkki Johannekselle selväksi mm. Päivämiehen yksiäänisissä linjauksissa ja puhujainkokousten keskusteluttomassa sananvaihdossa.
Tämä myytti yksimielisyydestä raamatuntulkinnassa voi perustua vain siihen tosiasiaan, että ihmiset ovat vieraantuneet Raamatusta. Jokainen, joka on lukenut Uutta Testamenttia itse, tietää, että jo alkukirkossa oli hyvin suuria erimielisyyksiä tulkinnoissa. Ero tähän päivään on siinä, että alkuaikoina keskustelua ei tukahdutettu!
Ehdottoman yksimielisyyden vaatimus tappaa ensin keskustelun ja lopulta uskon!
Onneksi Päivämies ja ilmeisesti koko SRK on nyt vihdoin ottanut askeleen kohti uudemman raamatunkäännöksen virllistakin hyväksymistä. Kun uskaltaa tarttua hyvällä omallatunnolla äidinkielellään kirjoitettuun Raamattuun, uskaltaa lukea sieltä myös sellaisia asioita, joista ei jostain syystä ole viime aikoina saarnattu.
"Nykyisen kaltaiset säännöt ovt suhteellisen tuore asia vl-liikkeen historiassa. Niiden alkuperäinen sisältö ja tarkoitus on ollut ihan hyvä. Mutta kun elämäntapaa koskevat "rakkauden neuvot" muuttuvat yhteisössä laeiksi, joilla jopa ehdollistetaan evankeliumi, ovat elämän- ja uskonvanhurskauden käsitteet menneet sekaisin."
Tämä on juuri se asia, josta itse tunnen kipua. Ihminen on kuitenkin jostain syystä rakennettu siten, että vallan tunne valtaa kaikki aistit. Se, mikä voi lähteä vilpittömästä huolesta ja rakkaudella neuvomisesta, voikin päätyä toisen ihmisen ohjailemiseksi ja hallitsemiseksi, jopa tämän uskomisen esteeksi. Jos asiaa ajattelee yhtään tarkemmin, niin oli kyse kenestä ihmisestä tahansa, niin omien neuvojen vastaan ottaminen tuntuu aina hyvältä, kun taas neuvoista kieltäytyminen kirpaisee, ainakin vähän. Kun neuvot kytketään hengelliseen viitekehykseen, tämä kipu näyttäytyy uskomisen asiana, minkä seurauksena asiaa täytyy korjata hengellisenä asiana. Tämä puolestaan on - niin rumalta kuin se kuulostaakin - hengellistä väkivaltaa, jossa vaaditaan toista ihmistä täyttämään OMA tahto pukemalla se Jumalan tahdoksi.
Tämä on mielestäni erittäin valitettavaa ja korostaa aivan liikaa elämäntapoihin liittyviä valintoja. Neuvo ei ole neuvo, jos siitä ei voi hyvällä mielellä kieltäytyä. Näen tässä asiassa vaaran kahteen suuntaan: ne, jotka hakevat uskolleen vahvistusta erilaisista elämäntapaohjeista, ahdistuvat valtavasti, jos näkevät toisen uskovaisen poikkeavan näistä ohjeista edes mielipiteen tasolla. Toisaalta nämä uskovaiset, jotka suhtautuvat elämäntapakysymyksiin kriittisesti, valvoen niiden Raamatun mukaisuutta ja raittiutta, ahdistuvat näiden sääntöihin turvautujien pelokkaasta ja joskus kireästä linjasta. Seurakunnan ohjeita ja neuvoja elämäntapakysymyksissä on perusteltu sillä, että yksimielisyys lisää rakkautta. Mielestäni asia on kuitenkin juuri toisin päin: yksimielisyys asioissa, jotka eivät liity uskomiseen mitenkään, ainoastaan aiheuttavat ristiriitoja ja asettavat keskinäisen rakkauden toisinaan kovallekin koetukselle.
Ma_ria sanoi aivan oikein elämän ja uskon vanhurskauden rajan häviämisestä. Tämä on suuri huolen aihe, ja jos joku asiasta eri mieltä oleva vl-uskovainen lukee nyt tätä, niin voisi painaa mieleensä seuraavan seikan: Moni uskovainen on huolissaan siitä, että teot nousevat liian suureen osaan uskovaisten keskellä. Tällöin uskovaiset keskittyvät väärään valvomiseen, ja se oikea rakkaudessa kilvoittelu unohtuu. En ole tällä palstalla nähnyt vielä kenenkään vl-uskovaisen puhuvan esim. juopottelun tai pop-tähteyden puolesta, joten kyse ei todellakaan ole siitä, että kaikkeen pitäisi suhtautua hyväksyvästi tai kannustavasti. Kyse ei ole "tiukka-vapaamielinen" tai "synnistä varoittaminen-synnin luvallisuus" -vastakkainasettelusta, vaan aidosta huolesta ja valvomisesta asian parissa, joka on meille niin rakas ja tärkeä.
"Vl-liike on minulle koti, rauhan ja lohdun tyyssija. Jos jättäisin liikkeen, kokisin loittonevani kristinuskosta ja Kristuksesta."
Tuohonkaan ei voi sanoa muuta kuin Amen.
Minun täytyy omalta kohdaltani sanoa, että "ehdottomuus" ja "yksimielisyys" ja "vain me" olivat minullekin itsestäänselvää arkipäivää vielä 5-v sitten. Ja olin sentään lukenut Biblian kannesta kanteen!
Sitten jouduin elämäntilanteeseen, jossa "pääsin" seuroihin harvemmin, ehkä noin 1x/kk. Silloin minulla oli vihdoinkin aikaa Raamatulle. Avasin Uuden Käännöksen, suomenkielisen, ja ihastuin. Silloin moni asia kirkastui. Ennen kaikkea Kristus. Oma ehdottomuus väheni ja oman varmuuden sijalle tuli Kristus. Ei se ollut mitään uudestisyntymistä, olinhan aina ollut uskovainen. Mutta koin selvästi, että omakohtainen Raamatun tutkiminen ja lukeminen vahvisti uskoa, rohkaisi ja rakensi.
Siksi niin painokkaasti täällä puolustan suomenkielistä Raamattua. Meidän tulee juurtua Kristukseen, ei seurakuntaan!
Minusta on selvää, että kun lähdetään hengellistämään lähinnä mielipiteisiin perustuvia näkemyksiä elämäntapoihin liittyen, niin loukkaantumisia, riitaa ja eripuraa syntyy. Ja on harhaanjohtavaa syyttää silloin eripurasta niitä, jotka Raamatulla perustellen vastustavat tällaista vahingollista uskontulkintaa.
Yhdyn Douloksen määritelmään siitä, että neuvo on neuvo vasta sitten, kun sen voi harkintansa mukaan myös jättää noudattamatta. Jos sen sijaan noudattamatta jättämisestä tulee seuraamuksia (sosiaaliset sanktiot, puhuttelut, sitominen) ei voida enää puhua neuvosta, vaan säännöstä jota on käytännössä pakko noudattaa.
Ja jos tällaisen "neuvon" antamisen motiivina on vielä asenteellinen kapea-alaisuus, itsekkyys, vallanhalu, sosiaalisen arvonannon tavoittelu, kollegiaalinen tai muu kateus, menettää alkumäärite "rakkauskin" sisältönsä.
Viimeksi eilen kuulin puhujanpöntöstä selitettävän, että seurakunnan näkemyksessä (tarkoitti eilen, että liikkuva kuva ja konsertit ovat syntiä) ilmenee Jumalan tahto. Joka tekee näissä asioissa vastoin seurakunnan neuvoa, toimii siis vastoin Jumalan sanassaan ilmaisemaa tahtoa. Puhuja korosti useaan otteeseen, kuinka me haluamme pitäytyä Jumalan sanassa. Jäi melko ristiriitainen olo, sillä Raamatun mukaanhan tilanne on juuri päinvastainen!
En tiedä onko asioiden sekoittaminen tahallista vai pelkkää ajattelemattomuutta, kuten munkki yllä ehdottaa, mutta silti ihmetyttää, miten joku Raamattua lukenut ihminen voi sorvailla tuollaisen ajatuksen. Onhan se hämmentävää, että "Jumalan tahtona" esitellään asioita, joista Raamattu nimenomaan varoittaa (elämäntapasääntöjen laatiminen)!
Asiasta Luther:
"...Ajatus tässä on seuraava: Sydämen vanhurskaus on luonteeltaan hengellinen asia ja tekee sydämen eläväksi. Toisaalta on varmaa, etteivät inhimilliset perinnäissäännöt tee sydäntä eläväksi eivätkä ole Pyhän Hengen aikaansaannosta, kuten ovat lähimmäisenrakkaus, siveys jne. Eivät ne liioin ole välineitä, joita käyttäen Jumala taivuttaa sydämiä uskoon, niin kuin sana ja Jumalan asettamat sakramentit, vaan ne ovat käytännön asioita, joilla ei ole ollenkaan tekemistä sydämen kanssa. Näin ollen ei pidä ajatella, että ne olisivat välttämättömiä Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden saavuttamiseksi. Tätä samaa apostoli tarkoittaa Room.14: "Ei Jumalan valtakunta ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä." (Luther, Ausburgin tunnustus)
Ei varmasti tee yhdellekään lapselle hyvää saada hengellistä kasvatusta remmillä tehostettuna!
Ja onnellinen lapsuus on tietysti hyvä lähtökohta onnelliselle aikuisuudelle uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta.
Uskon, että esim. perheväkivalta kertoo eniten ihmisten ja perheiden henkisestä pahoinvoinnista, eikä nouse esim. uskonnosta. Tosin ahdistus muuttuu vakaan vakaumuksen ihmisillä usein epäterveeksi uskonnollisuudeksi eli epäterve uskonnollisuus nousee käsitykseni mukaan lähes poikkeuksetta eri asteisista henkisistä ongelmista.
Omat vanhempani olivat kyllä lapsuudessani, joka sijoittui 70-80-luvuille, selvästi mukana sen aikaisessa ajattelussa, että synti oli lähellä miltei kaikissa käytännön asioissa. Opin lapsena kaikki vl-tapakulttuurin nyanssit, joista monet ovat tähän päivään mennessä jo muuttuneet tai painuneet kokonaan unholaan :)
Mutta vanhempani eivät olleet ankaria näissä asioissa. Minun kanssani ei varmaan tarvinnutkaan, olin tunnollista ja herkästi syyllistyvää lajia.
Ne kai ne ovat ne eniten käytetyt kasvatuskeinot. Tosipuheessa, minkäänlaista kasvatusta ei ole hyvä antaa remmin voimalla. Itse en ole pahemmin saanut tämän tyylistä kasvatusta enkä ole kasvattanut omianikaan siten. Täytyy myöntää, että tukkapöllyä olen antanut ja sitten sananrieskaa.
Ma_rian viestin loppu minua kiinnosti. Siinä kiteytyi eräs ajatus, jota olen pyöritellyt mielessäni, kun on puhuttu näistä neuvoista. Nimittäin minäkin olen samaa lajia, tunnollinen ja herkästi syyllistyvä ja velvollisuudentuntoinen jopa yli tarpeellisen määrän. Sitten olen vielä lapsuudenperheeni esikoinen ja toiminut terveydenhuoltoalalla. Siis kaikki kliseet. Olen miettinyt, johtuuko juuri meidän ihmisten erilaisesta "syyllistyvyyden" asteesta, miten uskonasiat ja niissä neuvominen koetaan. Tällainen minun malliseni ihminen elää mimosa-omantunnon kanssa. Helposti tuntee oman haavoittuvuutensa ja heikkoutensa, helposti myös lankeaa ja helposti katuu ja tekee parannusta. Tähän ei oikeastaan kovin moniin asioihin "seurakunnan neuvoja" tarvita, mikäli asiat riippuvat minusta. Tämän seurauksena saattaa olla, että neuvot ottaa itsestään selvinä niin, ettei niitä edes neuvoiksi huomaa, saati että alkaisi niitä epäilemää.
Muistan lukioajaltani erään tapauksen. En ollut silloin uskomassa, mutta kuljin uskovaisten porukoissa. Eräästä pojasta kaverini sanoivat, että vaikka se on niin raisu, kuitenkin pysyy uskomassa ja käy seuroissa. Minusta, maailmanlapsesta, tuo poika tuntui enemmän maailmanlapselta kuin minä. Mutta hän pysyi uskomassa ja on edelleenkin. Jos hänelle ei kukaan olisi neuvonut ja pitänyt huolta, miten vain olisi käynyt. Uskovainen koti ja uskovaiset kaverit olivat niitä saattomiehiä. Arvelen, että hän joutui monta kertaa neuvotuksi.
En kirjoita näitä siksi, että tuntisin itseni jotenkin paremmaksi, vaan havainnollistamiseksi. Joskus kun tuntuu, että ihmiset puhuvat aivan eri uskosta, joku sanoikin aivan vasta niin. Käsitysten ja kokemusten erilaisuus saattaa johtua tässäkin asiassa vastaanottopäästä tai -päiden erilaisuudesta. Mitäs sitten? Muutetaanko opetusta sen mukaan, millaisia päitä on kuulemassa, vai muutetaanko opetusta jompaankumpaan suuntaan? Vai pidetäänkö opetus ennallaan ja annetaan tarvittaessa tukiopetusta?
Minusta tuntuu, että tästä taisi tulla hajanainen esitys, kun tein sitä monessa osassa, mutta täsmennetään jos tarvitsee.
Ma_rian kuvaama tilanne, jossa elämäntapaohjeet nostetaan samalle tasolle Jumalan sanan kanssa, on malliesimerkki siitä vieraudesta, jota toisinaan joutuu kokemaan. Sekä Jeesus että myöhemmin Paavali painottavat opetuksessaan sitä, että mikään ulkoinen asia ei ole syntiä, vaan synti tulee ihmisestä itsestään ja että on paljon opetuksia, jotka näyttävät viisailta, mutta palvelevat vain ihmisen omaa ylpeyttä. Opetus, jonka mukaan liikkuvan kuvan seuraamisen välttäminen on yhtä lailla Jumalan tahto kuin esimerkiksi "Älä tapa", kuulostaa räikeältä. Lisäksi Jumalan sanan ja seurakunnan äänen yksioikoinen yhtenäistäminen on Raamatun valossa ongelmallista: mitä, jos kaikki ne seurakunnat, joihin Paavali lähetti paimenkirjeitään olisivat olleet sitä mieltä, että heillä on oppi, joka on kaikissa asioissa poikkeuksetta yhtä Jumalan sanan kanssa? Eivät olisi kelvanneet Paavalin neuvot vikaan menneille seurakunnille.
Jeesuksen sovitustyö oli lähes 2000 vuotta sitten ihmeellinen, liki mahdoton asia uskoa. Miten ainoastaan uskomalla Jeesuksen sovitustyön omalle kohdalleen saattoi saada kaikki syntinsä anteeksi? Ihminen ei ole noista päivistä muuttunut yhtään vahvemmaksi, vaan vanha osa hakee jatkuvasti tapoja kelvata Jumalalle, jotta itse tuntisi ansaitsevansa armon paremmin. Tämän vuoksi olen huolissani seurannut Päivämiehen juttuja, joista tälläkin palstalla on ollut paljon viestejä. Uskon vapauden ja vanhurskauden sijaan esille tuodaan viime vuosikymmenten aikana päätettyjä sääntöjä, jotka saattavat aiheuttaa lukijalleen sen harhan, että "tämän kun jätän tekemättä, niin synti välttää minut". Sorrutaan henkiseen paastoon, jossa ihminen kieltää itseltään asioita sen tähden, että joku antaa ymmärtää Jumalan tahdon olevan tämän. Kaiken lisäksi minua hätkähdyttää se, että en tunnista ystäväpiiristäni, aikuisista, rakastavista ja älykkäistä ihmisista niitä kireitä näkemyksiä, joita lehdessä on viime aikoina esitetty.
Mitä sitten on se kuuluisa kilvoittelu, josta Paavali puhuu Timoteukselle? "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Olisiko se siinä? Itse ainakin haluan kilvoitella rakkauden kaksoiskäskyssä päivittäin tietäen, että tämä on varmasti Jumalan tahto.
Entä ne, jotka kokevat jonkin elämäntapa-asian olevan niin tärkeän, että he aidosti haluavat välttää esim. liikkuvan kuvan seuraamista? Mielestäni he eivät voi toimia omaatuntoaan vastaan. Niinhän Paavalikin sanoo, että hän tietää varmasti kaiken olevan puhdasta, mutta jos jokin on jollekulle epäpuhdasta, niin sitten se vain on niin. Kuitenkaan tällaisen ihmisen uskoa, joka näkee epäpuhtautta ja syntiä kaikkialla, ei mielestäni missään nimessä pitäisi ottaa opetuksen ohjenuoraksi, vaan sen sijaan seurakunnan tulisi rohkaista uskomisen vapauteen ja siihen, että Jumala kyllä pitää huolen lapsistaan. Kyllä tällaisiakin puheita saa onneksi kuulla, mutta vähemmistössä ne ovat.
Tuohon kiristys, lahjonta ja uhkailuasiaan täytyy kyllä äitinä ja ammattikasvattajana esittää vilpitön kysymys, että onko niitä muka muitakin kasvatuskeinoja olemassa? Kiinnostaisipa kuulla, mitä :)
Kyselet seuraavaa:
"Muutetaanko opetusta sen mukaan, millaisia päitä on kuulemassa, vai muutetaanko opetusta jompaankumpaan suuntaan? Vai pidetäänkö opetus ennallaan ja annetaan tarvittaessa tukiopetusta?"
Minun mielestäni on yksiselitteinen vastaus, että ei tietenkään. Eihän Jumalan sanakaan sellaiseen kehota. Sen sijaan riippumatta kuulijoista tai aikakaudesta, opetuksen tulisi perustua vankasti Jumalan sanaan, joka ei muutu.
Kun puhut tuosta esimerkkisi nuorukaisen "neuvomisesta", niin luulen, että tarkoitamme vähän eri asiaa. Sinä tarkoittanet "neuvomista" kyseisen verbin tosiasillisessa merkityksessä. Raamattukin kehottaa kristittyjä kanssapuheisiin, Paavali sanoo: "Neuvokaa toisianne". Kristittyjen välinen keskustelu ja kristillisten tapojen opettaminen sinänsä on ihan raamatullista.
Kokonaan toinen asia ovt tiukat elämäntapaa koskevat säännöt, joita kutsutaan "rakkauden neuvoiksi" ja joita on käytännössä pakko noudattaa vaikka näkisi niiden noudattamisen uskolleen vahingolliseksi. Joiden noudattamatta jättämisestä seuraa sanktioita - pahimmillaan uskonyhteyden ulkopuolelle joutuminen. Tällainen on Jumalan sanan mukaan yksiselitteisesti väärin.
Luther toteaa Augsburgin tunnustuksessaan, että perinnäissääntöjen ja elämäntapaohjeiden opettamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta jos näistä säännöistä poikkeavan sanotaan tekevän yksiselitteisesti syntiä, on kysymys hurmahenkisestä opetuksesta.
(Ja tässä ei siis ole kysymys sellaisista "elämäntapavalinnoista" kuten oikeudesta tehdä henkirikos tai pettää aviopuolisoa, jotka ovat itsessään syntiä ja joista Jumala on antanut omat käskynsä)
Luther:
"Tuota ihmisten säätämiin menoihin liittyvää petollista viisauden ja vanhurskauden harhakuvaa vastaan meidän tulee näin ollen varustautua Jumalan sanalla. Kaikkein ensimmäiseksi meidän tulee olla selvillä siitä, ettei noilla menoilla Jumalan edessä ansaita syntien anteeksiantamusta eikä vanhurskautusta ja etteivät ne ole välttämättömiä vanhurskauttamiseen. Yllä viittasimme joihinkin todisteihin. Paavalin kirjeet ovat niitä täynnä. Kol. 2. hän kirjoittaa selvästi: (Kol. 2:16s.) "Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta, jotka vain ovat tulevaisten varjo, mutta ruumis on Kristuksen."