Avi(o)erossa ei erota lapsista, mutta niin siinä vain käy, että lapsien kanssa vietettävä aika menee kahtia. Erostani on jo vuosia, mutta vieläkään en ole päässyt irti tästä tunteesta, joka minut murtaa, kun lapset painavat oven perässään kiinni. Isällä on omat oikeutensa ja sen toki ymmärrän. Nuorempi lapsistani reagoi voimakkaasti alkuaikoina juuri näihin ympäristönvaihdoksiin. Isän poika ikävöi isän luo, kun tuli viikonloppulomalta luokseni viikoksi ja arvaatkaas, miten se koski.
Joskus osaan ottaa asian "omana aikana". Nauttia siitä, että saan olla niinkuin huvittaa, mutta sitten tulee masennuksen hetkiä...Vanhempi lapsista on kohta täysikäinen, totta kai silloin tulee mieleen myös se, kun hän muuttaa pois kotoa. Miten sitten? Olenkohan ihan erikoinen tapaus, kun kuitenkin joskus lapset kypsyttävät ja tuntuu, että pää hajoaa. Sitten kuitenkin itken perään. Onko teitä muitakin?
Joskus osaan ottaa asian "omana aikana". Nauttia siitä, että saan olla niinkuin huvittaa, mutta sitten tulee masennuksen hetkiä...Vanhempi lapsista on kohta täysikäinen, totta kai silloin tulee mieleen myös se, kun hän muuttaa pois kotoa. Miten sitten? Olenkohan ihan erikoinen tapaus, kun kuitenkin joskus lapset kypsyttävät ja tuntuu, että pää hajoaa. Sitten kuitenkin itken perään. Onko teitä muitakin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Erosta 3 vuotta, nyt osaan jo hiukan nauttia yksinolosta jokatoisena viikonloppuna. Voi kuinka sitä silloin joskus kaipasi omaa aikaa, että saisi olla edes joskus yksin, ilman että piti rynnätä paapomaan ja passaamaan tai muuten vaan touhuamaan. Nyt kun sitä omaa aikaa olisi, aika kuluu sohvalla nyyhkien, kamalaa tyhjää tunnetta rinta täynnä, kun lapset menevät viettämään iskäviikonloppua. Aikani tartuin pulloon, se hieman (muka) häivytti sitä surkeata oloa. Nyt saatan siivoilla, tai lähteä kyläilemään, en ymmärrä miksi en ennen pystynyt tekemään mitään. Tämän voi käsittää vain saman kokeva, kokenut. Olen 38v, lapset ovat kymmenen hujakoilla kumpanenkin.
Tunteen ymmärtää vain, kun sen itse kokee. Siksipä olenkin yrittänyt sanoa heille, jotka aikovat erota vain sen takia, että "pitää saada elää vielä" ja "pitää saada kokea rakkaus vielä kerran" , että yrittäkää järkätä asianne muutoin kuin eron kautta. Minun tapauksessani ero oli ainoa keino jäädä eloon, joten ei ollut vaihtoehtoja. Itsekukin miettiköön kohdallaan... ja mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle. Kun vaan sais niistä hetkistä kiinni, että osaisi käyttää yksinolon voimaksi viikkoa varten.
Päteä!!
Katsos ,lapset vihaavat eniten niitä joita rakastavat..
Elikkäs, anna heidän rakastaa omalla tavallaan.
Kyllä Äiti aina on lapsille rakas, eihän lapset aina osaa sitä sanoa mutta kyllähän se rakkaus aina siellä on...
KYLLÄ ME ISÄT TIEDETÄÄN OLAAN ERIPUOLILLA RINTAMAA. TEHÄN OLETTE KAIKKIVALTIAITA. JA ME ISÄT AINA ALKOHOLISTEJA JA VÄKIVALTAISIA SIKOJA. OLEN KASVATTANUT YKSIN POIKANI MIEHEKSI JA NYT OLEN EROAMASSA NAISESTA JOKA VIHAA AIKAISEMMASTA SUHTEESTA OLEVAA POIKAANI. AINUT ASIA JONKA VOIN TEHDÄ EROAN HÄNESTÄ. MINULLE JÄÄ TAAS RAKAS VIISI VUOTIAS POIKA JONKA AIJON KASVATAA MIEHEKSI. OLETTE NAISET TÄYSIÄ TÖRKYKASOJA KYLLÄ TEITÄ VOI NUSSIA MUTTA KAIKILTA PUUTTUU INHIMILLINEN KÄYTÖS. OLISITTE KAIKKI JOUTANEET VIIME SOTIEN AIKANA sAKSALAISTEN MUKAAN.
Etkö sie tiedä, ettei keskel yötä saa huutaa?..
Niin et, laittasitko tuon volyymin pienemmälle?.. :DDD
Ja, kielenkäytössäkin ois "vähän",
korjaamisen varaa.. :DDD
Harmi tosiaan, kun saksalaiset ei tajunneet
siivota, täältä kaikkee törkyy pois.. :DDD
Arvaa, oisitko sie silloin siellä?...
on oikeita ja hyvinkin harvinaista sekä imeellistä että jossain kerrotkin että lastensuru kosketaa ja toivon mukaan kasvattaa. HArmi vain että se lastenkin suru on oikeata ja mikä pahinta se on vanhempien aiheuttama.
Eroista niin että oma etu on se joka ajaa aina lasten edun edelle ja kyvyttömyys olla "aikuinen" kun vastuu on edessä siitä kuinka laselle on tärkeää että suhde aikuisten välillä on (aikuisten oikeesti) kunnossa.
Sitäkin ihmettelen miksi se kasvetaan ymmärtämään vain lasten kyyneleiden ja oireiden kautta ? Miksi me aikuiset ei opita ja hankita tietoa ja vastata vastuistamme edes omista lapsistamme tällä kohtaa.
Tuolalla edellä viitattiin "uuteen rakkauteen" ja sen kokemiseen ja haluamiseen!
Kysyinsinkin minkä ihmeen uuden rakkauden? Itse en ole koskaan kokenut niin suurta rakkautaa kuin lapsiini. Empä usko että kun rakkudesta puhutaan niin tuskin kukaan muu "nainen" voi tarjota vastavaa mitenkään joten ero tai muu muutos ei tät ymmärtämystä rakkudesta muuttaa mitenkään.
Yleinen ajan ilmiö: Naiset eroaa ajan hengen mukaan ja vaatii lapset "esiliinakseen" todistakkseen olevansa "äiti" ja hyvä sellainen. No myös elarit suorastaan pakoittaa vaatimaan niin. Myös viha miestä ja sen heikkouksia ja ym kohtaan velvoittaa siihen koska kuinkas muuten satutat ja voitat miehen parhaiten.
Ongelmia tulee ja ainut ehkä vaikein lienee saada lapset vihansa välineeksi isäänsä vastaan ja sille yhteiskunna tuki siten että isäsästä saataisiin vieläkin se "peikko" kaikkeen mihinkä äiti "korvauksen" ja huomion tarvitsee.
En vo muuta kuin toivoa että äitit ja naiset katsoisi aisiaa pidemälle ja oikeasti ottaisi omakohtaisesti kiinni olemassa olevasta kasvumahdollisuudesta rakkauden arvostamisen tiellä joka antaisi lapsille turvaa ja iloa sekä hyvää oloa vastuineen , kyynelten sijaan.