Hiljaisilla yksinäisillä on helpompaa kuin puheliailla yksinäisillä!
Perustelu: hiljainen ihminen toisen seurassa enimmäkseen VAIN kuuntelee toista.
-> voi lukea kirjoja/ katsoa televisiota ja siinäkin kuulee ja näkee samanlailla
Puhelias sen sijaan sekä kuuntelee että myös itse puhuu. Kun on perusluonteeltaan hiljainen, silloin ei ole yhtä suuri tarve ilmaista itseään kuin puheliaalla ihmisellä.
Puhelias ihminen toisin sanoen kärsii enemmän jos ei löydä ketään kelle puhua.
Sanokaa vain, että tekstini olisi sekava! Siitä vain haukkumaan... Itse olen puhelias, mutta en pysty toteuttamaan itseäni. Kukaan ei kuuntele. Eli olen sitten väkisin hiljainen!
Voi kunpa olisikin niin että perusluonteeni olisi todella hiljainen. Silloin en ollenkaan kärsisi siitä, ettei juuri kukaan minua kuule. Nyt olen hiljainen olosuhteiden pakosta.
Perustelu: hiljainen ihminen toisen seurassa enimmäkseen VAIN kuuntelee toista.
-> voi lukea kirjoja/ katsoa televisiota ja siinäkin kuulee ja näkee samanlailla
Puhelias sen sijaan sekä kuuntelee että myös itse puhuu. Kun on perusluonteeltaan hiljainen, silloin ei ole yhtä suuri tarve ilmaista itseään kuin puheliaalla ihmisellä.
Puhelias ihminen toisin sanoen kärsii enemmän jos ei löydä ketään kelle puhua.
Sanokaa vain, että tekstini olisi sekava! Siitä vain haukkumaan... Itse olen puhelias, mutta en pysty toteuttamaan itseäni. Kukaan ei kuuntele. Eli olen sitten väkisin hiljainen!
Voi kunpa olisikin niin että perusluonteeni olisi todella hiljainen. Silloin en ollenkaan kärsisi siitä, ettei juuri kukaan minua kuule. Nyt olen hiljainen olosuhteiden pakosta.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Katsos kun voi esim. olla että Hiljainen ihminen kärsii siitä että on hiljainen ja haluis olla puhelias.
ettei hyväksy itseään sellaisenaan.
Mutta entäpä jos hiljainen ihminen on sellaisen ihmisen seurassa, joka ARVOSTAA HÄNTÄ kokonaisuudessaan (hiljaisuus mukaanlukien)? Haluisiko hiljainen ihminen silloin olla enää erilainen, kun joku hänet täysin hyväksyisi sellaisenaan?
Yksin ollessaan hiljaisen ihmisen ei tarvi vakuutella kellekään, että olisi puhelias! Seurassa se on sen sijaan vähän vaikeampaa... Silloin hiljainen ihminen yleensä huomaakin, kuinka mykkä onkaan muihin verrattuna!
rentoutuessaan ja luottaessaan toiseen hiljaisesta saattaa kuoriutua puhelias!
nyt et tarkoita OIKEASTI HILJAISIA ihmisiä.
On ihmisiä, jotka ovat jännittyneenä hiljaisia. Itse olen siitä esimerkki.
Mutta on myös ihmisiä, jotka ovat suurimman osan ajasta täysin hiljaa ja nyökkäävät vain päätä, VAIKKA OLISIVAT KUINKA RENTOUTUNEITA TAHANSA. Veljeni eräs kaveri on sellainen... Hän on aina ihan rento, ei millään lailla esitä, mutta ihan mykkä! Ei kiinnosta vain puhuminen, yksinkertaisesti. Kaikki ihmiset eivät pidä keskustelusta...
Huomasin tosiaan, että me käsitämme ihan erilailla sanan "hiljainen"
On myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat tuttujen seurassa hyvinkin puheliaita, mutta vieraampien ihmisten seurassa tyytyvät usein enemmän kuuntelemaan, tarkkailemaan ja kommentoimaan harvemmin. Silti he voivat olla täysin rentoja molemmissa tilanteissa.
Tämä saattaa myös vaihdella ihan hetkestä riippuen.
Mikäs minä sitten olen:)? En voi kutsua itseäni puheliaaksi, sillä en sitä kaikissa tilanteissa ole. Mutta en ole kyllä mykkäkään ja tykkään puhumisesta. (Tiedän ihmisiä, jotka juuri ja juuri vastaavat siihen, mitä heiltä kysytään.)
"Tiedän ihmisiä, jotka juuri ja juuri vastaavat siihen, mitä heiltä kysytään"
Tämä alkaa kuulostaa varmaan jo lipevältä, mutta olen niin samaa mieltä kanssasi!
Itse olen juuri tuossa asiassa samanlainen kuin sinäkin: juttelee mielellään tuttujen kanssa, mutta ei niinkään vieraiden. Ja se johtuu juuri tuosta epävarmuudesta, mikä kotoolta tulee, kun keskeytetään... Kiitos että sinä ymmärrät minua :)
Ja mitä tuohon ylempänä olevaan kommenttiini tulee, niin jostain kumman syystä uskon että ainakin osa ihmisistä on miltei "mykkiä" ihan omasta tahdostaan. Näkökantani on, että se riippuu ihmisestä, pitääkö keskustelusta toisen ihmisen kanssa vai ei. Yleistä on että ihminen pitää, mutta kai niitä poikkeuksiakin löytyy... (?)
Vaikea sanoa kuitenkaan varmasti, että joku olisi kaikissa tilanteissa "miltei mykkä". Ehkäpä heilläkin on joku ihminen, jonka kanssa tykkäävät jutella. Jos toiselta joutuu "lypsämään vastauksia" tulee helposti itselle sellainen fiilis, että ehkä tätä toista ei vain kiinnosta jutella juuri minun kanssani. Ehkä juttelen niin typeriä, että toista ei yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa juttuni?:)
Tai sitten on tosiaan kyseessä ihminen, joka ei jostain syystä pidä juttelusta yleensä ottaenkaan, tai hänelle on ihan sama, puhutaanko vai ei. Vaikea sanoa, mikä on totuus, kun toisen ajatuksia ei pääse lukemaan.
Silti aion jatkaa näiden hiljaisten "aktivoimista" kysymällä heiltä jotakin, ja olen iloinen, jos minua puheliaammat tulevat juttelemaan minun kanssani:).
"Jos toiselta joutuu "lypsämään vastauksia" tulee helposti itselle sellainen fiilis, että ehkä tätä toista ei vain kiinnosta jutella juuri minun kanssani"
Koettu on myös täällä! :(
Joka päivä, kun puhun äidilleni, joudun suorastaan lypsämään häneltä vastauksia... Siinä ei voi mitään muuta kuin tuntea itsensä mielenkiinnottomaksi :(
"Tai sitten on tosiaan kyseessä ihminen, joka ei jostain syystä pidä juttelusta yleensä ottaenkaan - - - Vaikea sanoa, mikä on totuus, kun toisen ajatuksia ei pääse lukemaan"
Siinäpä se. Jos kuulisinkin vain lauseet: "Hänellä on rankkaa, ei se mitenkään sinusta johdu ettei häntä kiinnosta", tulisin hyvin iloiseksi!
Mutta kun en kuule, vaan vastaus tulee tuollaiselta ihmiseltä päin naamaa: "Mua ei voi ollenkaan kiinnostaa...äää... Anna mun nyt jo olla!". Puhun äidistäni siis... Toinen tapaus tuosta on minun nykyinen kaverini, jonka olen tuntenut jo yläasteajoilta. Itse en yleensä tee tuolla lailla kenelläkään. Jos ei minua jostain syystä kiinnosta kuulla juuri joku tietty juttu, pakotan itseni kuuntelemaan. Toisen kuunteleminen on ihan ihmisyyden perusasioita... Jokainen haluaa tulla kuulluksi ja jokaisella on myös oikeus siihen. Kuunteleminen on toisen kunnioittamista.
En minä haluaisi olla puhelias vaikka olenkin hiljainen. Kärsin silti yksinäisyydestä vaikka en haluaisi muuttua puheliaaksi.
Itsekin olen sitä mieltä, että ei hiljainen ihminen mikään puhelias haluaisi edes olla!
Mutta tuosta kyllä hämmästyin, että hiljainen ihminen voi jopa KÄRSIÄ yksinäisyydestä... Olen aina luullut, että hiljaiset ihmiset olisivat itsenäisimpiä kuin puheliaat.
"Kärsimys on varmaan vaan parisuhteen puutetta lulisin tai ehkä "kärsimys" on vahva sana. Mutta olen varmasti monen mielestä hiljainen ja itsenäinen, enkä haluaisinkaan olla puheliaampi, olen ihan tyytyväinen itseeni, mutta ahdistaa hieman varmaan just kaipaus läheisyyteen, jos olis parisuhde en tuntisi ehkä näin...riippuu tietysti siitä toisesta...
Tiedän että kukaan ei jaksa lukea, ketään ei kiinnosta, mutta siitä huolimatta kírjoitan tänne!
Minun tilanteeni on:
Opiskelen tällä hetkellä. Ensimmäinen opiskeluvuosi menossa. Asun kotona. Minulla on äiti, isä, 20-vuotias veli ja 8-vuotias pikkusisko. Saan nukuttua ja syötyä niin paljon kuin haluan. Saan osteltua tavaroita itselleni ihan tukuttain: kirjoja, cd:eitä, elokuvia jne. Käyttämästäni rahasta ei ole pulaa. Pystyn pitämään myös puhtaudestani niin paljon huolta kuin itse vain jaksan. Saan asua kotona ja minun kuuluu sen ansaitakseni vain opiskella. Mitään duunia en ole koskaan tehnyt, en edes kesätöitä! Ja silti rahaa on minulla riittänyt... en halua mitenkään leveillä, mutta kuitenkin.
Huonona puolena kotona asumisessa on se, että päivällä äänet kuuluvat olohuoneesta minun huoneeseeni. Saan ihan selvästi sanoista selvää. Jos esim. luen jotain kirjaa, minun on käytettävä kuulokkeita. Se on rankkaa, mutta siitä huolimatta olen kiitollinen, etten joudu asumaan sellaisessa opiskelija solukossa. Aina meillä ei tietenkään ole meteliä: se on täysin sattumasta kiinni milloin on ja milloin ei. Mutta yöt tosiaan pystyy nukkumaan ihan täydessä hiljaisuudessa. Sitä arvostan.
Perheestäni sen verran, että kukaan ei kuuntele minua. Äitini ennen kuunteli minua valtavasti (kun olin jotain 10), mutta nykyisin hän ei jaksa kuunnella juuri ollenkaan. Kun "keskustelen" hänen kanssaan noin kolmen minuutin ajan, hän ei yhtään välitä siitä, saanko sanottua asiaani loppuun. Yleensä en saa. Aika harmillista, sillä olisin sen ehkä juuri siinä neljässä minuutissa ehtinyt sanoa! Mutta äidilläni on "kova kiire", vaikkei hänen tarvitse edes käydä töissä! Se "kiire" on sitä keski-iän kriisiä, jonka olen havainnut hänellä: pakko tehdä koko ajan jotain. Äitiäni ei kiinnosta minun tunne-elämäni p*skaakaan, pääasia kunhan valmistun suunnilleen sopivassa ajassa. Olen siis 19, en muista mainitsinko. Joka tapauksessa, äitini on opettanut 8-vuotiaalle pikkusiskolleni sen, että kun MINÄ puhun hänelle (äidilleni siis), minut saa keskeyttää ihan koska tahansa, koska ei minulle ole milloinkaan mitään tärkeää. Se loukkaa minua. On rasittavaa puhua äidilleni, kun hän ei ole kuulolla. Pikkusiskoni puhuu päälleni, äitini ei kuuntele silloinkaan vaikka hänellä olisi siihen tilaisuus (muuta kuin tasan minuutin!). Isäni väittää, että minun pitäisi puhua vähemmän. Puhun ehkä nykyään sellaiset kymmenen minuuttia yhteensä päivän aikana äidilleni. Se ei ole varmaankaan paljoa? Isäni sanoo, että minun kuuluisi kerätä tärkeät asiat lapulle ja sanoa ne äidilleni vain kerran viikossa. Hän siis sanoo, että minulla ei olisi oikeutta keskustella tavallisesti ihmisten kanssa kotona? Aivan epäinhimillistä minusta. Äitini on tuota "kerran viikossa" ideaa vastaan ja sanoo, että saan puhua joka päivä. Ainoa vain ettei hän seiso sanojensa takana: hän ehkä kuulee minua juuri tuon kerran viikossa. On hvyin ristiriitaista, että isäni kritisoi muiden puhumista, vaikka itse pälpättää perheessä yhteensä kaikkein eniten. On ikävää, että aikuinen ihminen haluaa purkaa pahaa oloaan lapsiinsa huonontamalla heidän itsetuntoaan.
Kotona en saa siis puhuttua. Tai kyllä saan, mutta se olisi samaa kuin puhuisi seinille. Äitini ei kuuntele, isäni arvostelee minua ("onpa lapsellisia ja rasittavia juttuja"), lisäksi 8-vuotias pikkusiskoni onnistuu aina välillä puhua päälleni. Enkä nykyisin puhu kotona kuin sellaiset 10 minuuttia päivässä! Mutta sekään ei taida onnistua... Jos puhun veljelleni, saan olla todella varpaillani. Hän on nimittäin hyvin tempperamenttinen nykyisin ja saattaa ärähtää yhdestäkin väärästä sanavalinnasta. Siinä oli perheeni... Ei ketään, kenelle puhua!
No entäs sitten kaverit! Tasan kaksi löytyy. Toinen on jo monen vuoden ajan ollut kaverini, joten en jännitä ollenkaan hänen seurassaan (yläasteelta lähtien ollaan tunnettu). Ainoa vain, että hänellä on masennus eikä jaksa kenenkään kanssa keskustella. Hän ei kuuntele kunnolla, on masennuksen takia täysin välinpitämätön ja sanoo miltei joka juttuun aina vain "aha". Ja tuo masennus ei ole millään vaarallisella asteella: se on vain sitä, että ei huvita tehdä mitään. En siis tiedä onko "masennus" oikea sana tähän, mutta täysin samanlailla hän käyttäytyy. Hän ei kuule minua, eikä häntä kiinnosta juttuni.
No sitten tuo toinen kaverini. Hänet olen tuntenut sellaiset puoli vuotta. Mukava ihminen kyllä, mutta hänen passiivisuutensa tekee hänestä mielestäni melko tylsän. Se EI OLE se hiljaisuus, miksi hän olisi tylsä, vaan ihan vain se että hän ei jaksa eikä häntä aina kiinnosta juttuni (tuskin juuri koskaan). Hän siis puhuu niukasti ja kuuntelee niukasta. Antaa "köyhää" seuraa, mutta ihan OK henkilö on.
Kaksi kaveria perheeni, kukaan näistä ei kuuntele minua normaalissa määrin kuin ihmistä yleensä. Siksi aina välillä ajattelenkin: kunpa olisin hiljainen tyhjäpää. Kunpa minulla ei olisi mitään sanottavaa koskaan kenellekään, niin en kärsisi tästä,etten saa ilmaista itseäni.
Ja mikään ultrapuhelias en myöskään ole. Olen keskimääräinen! Keskimääräisellä ihmisellä on kuitenkin tarvetta joskus sanoa se, mitä itsekin ajattelee.
Olen yhden hyvän puolen huomannut tuosta kaikesta: minusta on tullut hyvä kuuntelija, paljon parempi kuin aikaisemmin. Kun olen herkistynyt, olen alkanut havaita ihmisten tarpeita selvästi paremmin. Mutta tulleesta epävarmuudestani huolimatta perusluonteeni ei ole muuttunut: olen normaali-puhelias, en mikään mykkä.
Tuli huojentunut olo, kun sai edes KIRJOITETTUA.
Itse en asu enää kotona, mutta käyn vanhempien luona kylässä viikonloppuisin säännöllisesti. Perhe on minulle edelleen tärkeä.
Tiedän ainakin osittain, miltä sinusta tuntuu. Isälleni nyt en edes yritä puhua, häntä eivät paljon minun juttuni kiinnosta. Äiti kyllä useimmiten kuuntelisi, mutta meilläkin pikkusisko usein puhuu päälle (tai isä, joka ei pidä minun asioitani tärkeinä), kun yritän puhua äidille. En nykyään enää viitsi aloittaa lausetta uudestaan, kun pikkusisko tai isä on minut keskeyttänyt. Ajattelen, että antaa sitten olla. Osoitan äidille, että en viitsi kilpaa huutaa asiaani, puhukoon sisko sitten vaikka koko ajan, eiväthän minun asiani niin tärkeitä ole. Hullua on se, että äiti on joskus huomauttanut, että en juttele asioistani hänelle yhtä avoimesti kuin isoveljeni (, joka kyllä sai äänensä kuuluviin perheessämme).
Minusta tuntuu, että tilanne kotona heijastuu ehkä myös muuhun käyttäytymiseeni keskustelutilanteissa. En ole koskaan ollut älyttömän puhelias vieraampien ihmisten seurassa.(Tuttujen ihmisten kanssa tykkään jutella paljonkin.) En ole kuitenkaan enää yhtä ujo kuin ennen. Tuntuu kuitenkin, että mitä enemmän puheeni keskeyttäminen kotona on lisääntynyt sitä epävarmemmaksi olen tullut muissa keskustelutilanteissa. Otan puheenvuoron hyvin epävarmasti, saatan sanoa jotakin hiljaisella äänellä, ikään kuin anteeksipyytävästi "ei teitä varmaankaan kiinnosta, mitä minä sanon". Tämä johtaa aina siihen, että toinen kysyy, mitä minä sanoin, mikä taas saa minut tuntemaan oloni tyhmäksi.
Tsemppiä sinulle! Pikkusiskoni on suunnilleen siskosi ikäinen. On ikävää, että perheen kuopukset jyräävät. Tietysti lasten pitää antaa puhua, mutta pitäisi heille myös opettaa, että toisia ei saa koko ajan keskeyttää.
Kuuntelen kyllä mielelläni, kun muut puhuvat, mutta tuntuu masentavalta huomata, ettei muita oikeasti kiinnosta kuunnella minua. Äitinikin syyllistyy tähän myös silloin, kun siskoni ei ole häiritsemässä. Veljeni on aina kaatanut pienimmätkin huolensa äitini niskaan (joka taas valittaa veljeni ongelmista minulle). Olen oppinut pitämään asioita sisälläni, koska minusta on tuntunut, että äitini tekisi niistä liian suuren numeron (koska veljeni on kertonut huolistaan aina dramaattisesti).
Pelkään, että epävarmuuteni takia minustakin tulee päällepuhuja, jos löydän itselleni sellaisen rakkaan ihmisen, joka kuuntelee minua.
Kiitos VALTAVASTI kantaanotostasi!!
Tuli helpottunut olo kun huomasi, että nykyään löytyy vielä samantyyppisiä ihmisiä kuin minä...
Voisitko kertoa ikäsi ja sukupuolesi? Kiinnostaisi todella kuulla.
parikymppinen tyttönen olen...entä sinä?
kahdeksan kuukauden päästä myös parikymppinen :)
Ja nainen olen! :)
Ei kyllä tullu tossa yhtään perusteluja, jotka selittäisi miksi 'hiljaiselle ihmiselle' yksinäisyys olisi helpompaa kuin 'puheliaammalle'...Vaikutti, että olet sitä mieltä, että 'hiljaiset ihmiset' eivät ole yhtä yksinäisiä kuin puheliaammat, koska kirjallisuus, elokuvat, telkkari jne. ovat heille kuonteenomaista seuraa, mutta oletkos tullut ajatelleeksi, että ne eivät korvaa toisen ihmisen antamaa läheisyyttä ja kaikki 'hiljaiset ihmiset' eivät edes välttämättä ole kovinkaan innokkaita telkkarin katsojia ja kirjojen lukijoita. 'Hiljaiset ihmiset' haluavat myös todennäköisesti puhua muiden ihmisten kanssa ihan yhtä paljon kuin nämä puheliaammatkin...
Lyhyesti sanottuna yksinäisyyn on varmaankin aikalailla yhtä rankkaa kaikille, jotka siitä kärsii.
"Lyhyesti sanottuna yksinäisyyn on varmaankin aikalailla yhtä rankkaa kaikille, jotka siitä kärsii"
Mieti luontokuvaajia... He ovat kuukausikaupalla yksin ja ihan vapaasta tahdostaan! Ei tuota voi yleistää kaikkiin ihmisiin, vaikka suurimman osan kohdalla se pitääkin paikkaansa. Jotkut ovat vain erakkoja, ja viihtyvät sellaisinaan. Ehkä se tässä hämää, kun heitä on niin harvassa, mutta kyllä heitä on! Juuri noista erakoista puhuin, kun mainitsin "aidosti hiljaiset ihmiset". Sellaiset siis, jotka eivät tykkää olla toisten ihmisten kanssa pahemmin tekemisissä, vaan viihtyvät enemmänkin omissa oloissaan. Sellaisia ovat ihmiset, jotka ovat äärimmäisen itsenäisiä, eivätkä kaipaa muiden ihmisten läheisyyttä. Väitätkö, ettei sellaisia ihmisiä ole muka olemassa??
Itse haluaisin tulla tuollaiseksi, mutta en pysty. Olisi todella helppoa, jos olisi erakka. Silloin ei haittaisi se, vaikka ketään ei kiinnostaisikaan... Ei ottaisi ihmisten "mielipiteitä" (lue:suunsoittoja) itseensä, vaan tulisi toimeen yksikseen.
tai niin ainakin itselleni väitän. yksinäisyyskin on jännä homma, silloin kun mulla oli vuosia kestänyt kaukosuhde, jossa oltiin välillä kuukausiakin erossa ja yhteyttä pidettiin lähinnä tekstviesteillä, ei mua suuremmin haitannut se että asuin sellaisella paikkaukunnalla, jossa en tuntenut KETÄÄN ja olin vieläpä ilman töitä/opiskelua. silloin oli tieto siitä että X kuukauden päästä olen taas yhdessä poikaystäväni kanssa useita kuukausia. toki silloin tuntui joskus olo tosi erkaolta jos ei viikkoon edes sanonut sanaakaan:)
mutta nyt on tilanne se että olen sinkku, asun uudella paikkakunnalla jossa on ainoastaan työkavereita, joiden kanssa kyllä päivisin puhutaan paljon ja joskus käydään ulkona. mutta nyt on uuden vuoden aatto ja istun yksin kotona, seurana viinipullo ja tietokone...vaikea sanoa tuntuuko tämä yksinäisyys ahdistavalta, ei paljon, jotenkin olo olisi vielä yksinäisempi jos olisin mennyt juhlimaan jonkun työkaverini kaveriporukan kanssa, ulkopuolisuusden tunne on pahempi kuin yksinäisyyden tunne mun mielestä.
oikeastaan olen sellainen ihminen että mulle riittaa kun on yksikin hyvä ystävä/poikaystävä, silloin on olo hyvä vaikka ei nähtäisi kuin kerran pari viikossa, muut ajat viihdyn yksinkin.
että ihmisillä voi olla muunlaisiakin tarpeita kuin vain puhuminen, kaipaavat läheisyyttä, hellyyttä jne.
Mutta puhumis-ongelma on silloin jo pois alta...
Siksi kirjoitinkin, että hiljaisilla ihmisillä on HELPOMPAA olla yksinään kuin puheliailla :)
Kummallakaan ei ole helppoa olla ypöyksin, mutta puheliaalle ihmiselle se on vielä rankempaa.
Minusta saisit juttu ja kuuntelukaverin. Jos kiinnostaa, niin laita tänne vaikka mailiosoitteesi. Voin minäkin tietty pistää. Tai kenties sovittaisiin tapaaminen jonnekin chattiin. Tuli vaan mieleen :)
tässä ihan julkisesti.
Haluaisin vain iän ja sukupuolen tietää, sekä motiivin sille, miksi haluaisit olla avuksi.