Aina sanotaan, ettei saisi etsiä netistä mitään tukea/neuvoja, mutta tuntuu että tällä hetkellä se on ainoa paikka mihin uskallan tukeutua... :/
Oon 24-vuotias nuori nainen ja tiedän, että päällisin puolin kaikki näyttää oikeen hyvältä.. Oon koulussa hyvin menestynyt, kaunis koti, hyvät vanhemmat, kunnollinen ja ihana poikaystävä, paljon kavereita ja "mahdottoman kaunis" (niin sanovat muut, voi että kun sen itsekin näkisin....)
Aloitin ekan kerran laihduttaan lukiossa ja laihdutinkin 5 kiloa.. ne tulivat takaisin, lähtivät, tulivat takaisin jne.. kunnes vuosi sitten laihdutin pysyvästi n. 6-7 kiloa.. Itsetunto oli kohdillaan, nautin elämästä ja olin ns. normaalipainoinen (167/63).. kunnes taas löysin sanan "laihdutus"... ja siitähän se lähti..yksityiselämässä tuli ongelmia ja ystävyyden solmin laihdutuksen kanssa.. siitähän se lähti ja jatkuu tähän päivään..
Painan 59 kiloa ja tiedän, että enää en saisi laihtua.. olen kokenut oksentamisen, nälän, itseinhon jne. mutta mikään ei tunnu auttavan.. kaiken energian siirrän kouluun, liikuntaan jne. ja kiellän itseltäni ruoan.. syön, mutta en tarpeeksi.. kun menen vaa`alle ja huomaan että paino on tippunut, kauhistun ja ilostun.. pelkään terveyteni puolesta, sekä henkisen, että fyysisen.. iltaisin istun parvekkeella tupakalla (keksin tämä ilkeän tavan laihdutuksen yhteydessä) ja katselen kaupungin valoja ja ihmisiä jotka liikkuvat niiden keskellä ja mietin, olenko ainoa..? En kärsi anoreksiasta, eli toisin sanoen, en näännytä itseäni, mutta ruoka on minulle vihollinen.. monet kerrat olen itkenyt poikaystäväni sylissä ja rukoillut häntä lopettamaan tämän kärsimyksen, mutta eihän hän pysty.. ei kukaan pysty... pystynkö itse parantamaan itseni..? Tarvitsenko apua ulkopuolelta..? On varmasti ihmisiä, jotka tietävät vastauksen.. en tohtisi olevani ainoa...
Kiitos jo jaksoit lukea.
Oon 24-vuotias nuori nainen ja tiedän, että päällisin puolin kaikki näyttää oikeen hyvältä.. Oon koulussa hyvin menestynyt, kaunis koti, hyvät vanhemmat, kunnollinen ja ihana poikaystävä, paljon kavereita ja "mahdottoman kaunis" (niin sanovat muut, voi että kun sen itsekin näkisin....)
Aloitin ekan kerran laihduttaan lukiossa ja laihdutinkin 5 kiloa.. ne tulivat takaisin, lähtivät, tulivat takaisin jne.. kunnes vuosi sitten laihdutin pysyvästi n. 6-7 kiloa.. Itsetunto oli kohdillaan, nautin elämästä ja olin ns. normaalipainoinen (167/63).. kunnes taas löysin sanan "laihdutus"... ja siitähän se lähti..yksityiselämässä tuli ongelmia ja ystävyyden solmin laihdutuksen kanssa.. siitähän se lähti ja jatkuu tähän päivään..
Painan 59 kiloa ja tiedän, että enää en saisi laihtua.. olen kokenut oksentamisen, nälän, itseinhon jne. mutta mikään ei tunnu auttavan.. kaiken energian siirrän kouluun, liikuntaan jne. ja kiellän itseltäni ruoan.. syön, mutta en tarpeeksi.. kun menen vaa`alle ja huomaan että paino on tippunut, kauhistun ja ilostun.. pelkään terveyteni puolesta, sekä henkisen, että fyysisen.. iltaisin istun parvekkeella tupakalla (keksin tämä ilkeän tavan laihdutuksen yhteydessä) ja katselen kaupungin valoja ja ihmisiä jotka liikkuvat niiden keskellä ja mietin, olenko ainoa..? En kärsi anoreksiasta, eli toisin sanoen, en näännytä itseäni, mutta ruoka on minulle vihollinen.. monet kerrat olen itkenyt poikaystäväni sylissä ja rukoillut häntä lopettamaan tämän kärsimyksen, mutta eihän hän pysty.. ei kukaan pysty... pystynkö itse parantamaan itseni..? Tarvitsenko apua ulkopuolelta..? On varmasti ihmisiä, jotka tietävät vastauksen.. en tohtisi olevani ainoa...
Kiitos jo jaksoit lukea.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuo on oikeasti niin yleinen ongelma nykyään,ettei sun kannata ajatella että olisit yksin tuon asian kanssa. Itselläni on samanlaisia ajatuksia ollut ja sitten kun oon alkanut jutteleen kavereiden kanssa niin niillä on ihan samanlaisia ongelmia..nykyään vaaditaan niin paljon ulkonäöltä ja ihanne on ihan vaarallisen laiha kroppa.
Nykyään voin jo paljon paremmin noiden syömis ongelmien kanssa.niiden kanssa vaan pitää tulla toimeen.Ymmärsin, että mikäli mulla ei ole terveelliset elämäntavat, en jaksa laihduttaa mikäli haluan. Laihdutus loppuu lyhyeen ja ruoan kanssa ei tule sinuksi, jos kituuttaa itseään..
Olen itse 167/59 ja paino on pudonnut n. 5kg kun lopetin ainaisen paastoamisen. Kun oli pari viikkoa jaksanut paastota ja kiloja tippunut, niin tuli repsahdus,eikä jaksanut.Kaikki tuli takaisin plus paha mieli.ja sitten alkoi taas ajatukset,että millon aloitan uudestaan paastoamisen.
Nykyisin urheilen paljon, vähintään 4kertaa viikossa ja järjestän aikaa ystäville. Samoin myös syön kunnolla, ja makeaakin saa syödä, kun tietää kuluttaneensa lenkkipolulla tai salilla. liikunta on mielestäni parasta terapiaa, sen avulla oma fyysinen kunto kasvaa ja se auttaa saamaan paremman itsetunnon ja mielialan.
Tsemppiä sinulle, ja muista, että jokainen on oma yksilö ja arvokas sellaisenaan!
Aivan, kuin olisit kirjoittanut minusta. (Sillä erotuksella, että olen 18 vuotias, eikä minulla ole poikaystävää ja mittani ovat 165cm/57-58kg).
Tämä on helvettiä. Tiedän, että en oikeastaan saisi enää laihtua. Vanhemmatkin huomauttelevat ja ystävät, mutta en näe itseäni niin, kuin he.
Keväästä 2004 olen laihtunut 20kg (ja kasvanut 2cm pituutta) ja en vain osaa ajatella itseäni laihana, kun olen tottunut siihen, että ennen olin se lihava ja lihavin. Peilistä kurkkaa edelleen se lihava tyttö, joka olin n. 2 vuotta sitten. Haluaisin niin elää normaalisti, mutta joka päivä ajattelen vain ruokaa ruokaa ruokaa ja miten voisin välttää syömisen tai ainakin jättää määrät hyvin pieniksi.
Ja kuitenkin haluaisin vieläkin laihtua. Ensimmäinen tavoitteni oli, että pääsisin alle 70kg:n, seuraava oli 65kg, sitten oli 63kg, sitten oli 60kg, sitten oli 59kg ja nyt 55kg. Mitä sitten? Entä, jos pääsen 55 kiloon? Mikä on seuraava? 50kg? 45kg?? Tarvitsisi ehkä tehdä jotain, mutta nolottaa liikaa.
Kaikki alkoi; buumi laihduttaa yläasteella. Kuusi vuotta sitä kamppailua viidentoista kilon laihtuminen ja todella anorektinen vaihe välissä.
Pari vuotta meni ihan hyvin siis syömisen kannalta, iski vakava masennus ja hymy oli poissa. Nyt on taas masennuksesta selvitty ja ahaa, tajusin taas tuijottavani itseäni peilistä hieman pidempään mittaillen katseellani itseäni ja se puntari näyttää sitä 60 kiloa edelleen. Olen vain 165cm ja painan 60kg mutta useimmat veikkaavat viittäkymmentä koska olen suvusta jossa on "raskaat luut". Mutta eihän se puntari sitä kerro, ja omin silmin sitä ei peilistä nää.
Armotonta dieettiä ja kuntoilua pitää taas katsoa mihin tämä johtaa... Kaikki oireet viittaa anoreksiaan tai jopa bulimiaan. Itse päädyin hakemaan apua terveyskeskuksen kautta. Mielenterveys ongelmahan tämäkin on.. :)
Koitetaanhan jaksaa me kevyet yhden gramman keijukaiset...
LiianPieni? Olen täysin saman pituinen ja painoinen ja itse sekä ystäväni pitävät minua hoikkana. en kyllä tiedä mistä voisin laihduttaa pois. no joo, ainahan löytää kohtia joista muka voisi vieläö nipistää sen ja sen verran mutta mitä sitten? luuletko että laihduttuasi olisit jotenkin onnellisempi ja varsinkin jos sukulaisesi ja muut veikkaavat painoksesi sen 50 kg niin mikä sulla on hätänä? vai haluatko oikeasti laihtua siihen 50 kg. voin kyllä sanoa että jos minä painaisin 50 kg niin joutuisin varmaan letkujen jatkoksi sairaalaan...
Lietsominen sikseen, tuollaisilla pituuksilla ja painolla varustettuja (itse 166/50) täysin terveitä(kin) ihmisiä on olemassa. Eikä sinne letkujen jatkoksi ole kukaan ollut koskaan minua laittamassa! Puheita ja epäilyjä on kyllä aina riittänyt selän takana, mutta en koe olevani mitenkään tilivelvollinen hoikkuudestani, joka on ns. sukurasite.
Luonnostaan tällaisena hoikkana ihmisenä toivoisin, ettei näitä asioita lähdettäisi yksinkertaistamaan liikaa. Jokainen hoikka tai edes alipainoinen ihminen EI ole syömishäiriöinen.
Minä tässä luin näitä juttuja, ja nuo kuulostaa minun korviini aika normaaleilta painoilta..?
Mutta eihän syömishäiriö aina tarkoitakaan että on sairaalloisen laiha eikä myöskään (sairaalloisen) laihat ihmiset aina välttämättä ole syömishäiriöisiä.
Itselläni on varmaan aina ollut jonkin asteinen syömishäiriö, jonka vasta nyt tunnistan/myönnän. Aina on ollut taistelua syömisen kanssa, aina olen miettinyt aivan liikaa ruokaa ja kaloreita. Kuudennella luokalla olen pitänyt tarkkaa päiväkirjaa siitä mitä suuhuni pistän...
Nyt olen 22-vuotias, mitoiltani 166/47 ja jokainen suupalanen, jonka suuhuni laitan, alkaa heti ahdistaa... En liiku hullun lailla, enkä koskaan oksenna, mutta se tunne, joka syömisen jälkeen minulle tulee, ei ole normaali... On paha olla, vaikka on ystäviä, ihana poikaystävä ja perheasiat kunnossa.
Mutta tämmöistä tää on... Ja kyllä minä onnellinenkin olen. Ainakin silloin kun olen syönyt hyvin kevyesti. Ja vähän.
165/50. Ennen tasapainoinen terveelisesti syöjä. Nyt..Paastoan, ahmin, oksennan ja syön ulostuslääkkeitä. Tänään vihdoin soitin campuksen psykologille ajanvarauksesta. Mulla on huomenna tentti kansantaloudesta ja se tulee menemään päin helvettiä.
Minä eksoottisen kaunis, hauska ja sosiaalinen nainen. mitä minusta on tullut??! Käytän aikaani ulkonäköön enemmän kuin opiskeluun. Olen perfektionisti mun ulkonäön suhteen. Ennen se oli koulumenestys. Paino oli alhainen muutenkin.
Aloitin syksyllä yliopistossa täällä ulkomailla. Kielen kanssa oli koko syksyn tupla työ. Stressi kasaantui ja pettymys siitä että paino nousi välivuotena 51(165cm) kilosta 57 kiloon. Laihdun kumminkin kivaan kesäkuntoon 55 kiloa ennen yliopistoa. Syksyllä alkoi bulimikon oireet. Ahmimis kohtauksia ilman oksentamista. Myöhäis lokakuussa aloin oksentamaan ahmimisten yhteydessä. Kuljetin suuria määriä ruokaa omaan huoneeseeni. Valvoin jopa myöhempään että muut opiskelija-asuntolamme asukit poistuvat keittiöstä ja pääsen hakemaan ruokaa, syömään ilman silmäpareja. Oksentaminen oman huoneen vessassa on useimmiten piinallista kun seinät eivät eristä paljon ääniä. Pitää tehdä se hiljaa tai laittaa musiikki kovemmalle.
Jouluna menin kotiin lomalle. Jo seuraavana päivänä lähdin "hakeen kellarista tavaroita". Päivällä ei tietty pystynyt toteuttamaan kuvioita oman opiskeluarjen mukaan ja siis paastosin päivin ja öisin annoin intohimoilleni vallan. Lähdin kotoa kahta viikkoa suunnittelemaani aikaisemmin takaisin campukselle jotta kerkeän laihduttaa ennen lukukauden alkua.´ja opiskella tulevaan tenttiin. Viikot meni shoppaillessa, juhliessa, uusissa harrastuksissa,paljon aikaa luottamus- ja organisoiti tapaamisissa ja illoissa ja terveellisissä elämäntavoissa. En tehnyt tenttiä. Nyt edessä on kaksi tenttiä päällekäin. Kolme kirjaa : 800 s. , 550 s. ja 150 sivua.
Motivaatio hukassa, epäonnistuminen ja häpeä pelottavat.
Joskus saattaa mennä viikkon paastoillessa ja sitten syödessä itsensä tyytyväiseksi, vähän ja terveellisesti. Joskus valvoo yöllä nälissään.
Toisinaan taas kauheita jaksoja kun ruokaa voisi syödä niin paljon kuin maha leviää. Ja sitten oksentaa. ja illalla ottaa lääkkeen jonka seurauksena suoli tyhjenee täysin aamulla(parin päivän., päivän takaiset ruoat).
Tänään tapasin poikaystäväni koululla, käytiin yhdessä lounaalla ja loikoiltiin eri tiedekunnan kuin omamme oleskelutilassa rauhassa katseilta. Hän on komea ja romanttinen, ihana mies. Ja oi kun olin tyytyväinen hänen kätensä koskettaessa langan laihaa mahan seutuani:)
Mulla on aina ollut korkea libido ja seksielämäni on ihanaa:) Puhuessani kuuntelen intensiivisesti, olen mukana. Campus on suuri. Nautin kävellä itsevarmasti tiedekuntani lukuisia käytäviä. Olla ihailtu ja kysytty. Myös ihanaa tuntea olevani tärkeä uudessa minulle myönnetystä vastuullisessa asemassa jne.
Kotimatkalla poikaystäväni erotessa ostin suklaa karkkipussin suklaa patukkoineen. Söin ja tunsin syylisyyttä.
Nyt olen 50 kiloa, jossa näytän ihanalta ja haluan pysyä. 50 kiloa on normaalin rajoissa vielä. olen aina ollut hoikka ja lähellä 50:tä. Toivon vain saavani nyt apua psykologin vastaanotoilta kevään aikana. Tiedän että kuvani itsestäni ja arvostani on VÄÄRISTYNYT. Elämän tarkoitus ei ole pyöriä painon ympärillä tai omanarvon riippua painosta. Karkkien jälkeen selailin jotain googlaamia sivuja "syömishäiriö"-sanalla ja kauhistuin etenkin sitä että ulostuslääkkeen käyttö oli oireissa. Se oli jotenkin niin osuva. En ajatellut tosissani olevani bulimikko/syömishäiriöinen. Myös puhelu psykologin kanssa ja hänen osuvat kysymykset saivat haukkomaan henkeä!!! (ensim. kerta elämässä.Eihän mulla "täydellisellä ja tunnollisella" ole koskaan ollut ongelmia)
Tiedän olevani fiksu. Surullista että asiat ovat alkaneet tällä lailla mättäämään elämässäni, että sairastun bulimiaan ja hukkaan suunnan. Uhraan aikaa valehtelulle, kavereille ja loistolle ja rappaan tulevaisuuteni pohjaa taivaan tuulien vietäväksi.
Ihanaa ja valoisaa kevättä
Bulimikon ajatus maailmasta. olo on nyt taas parempi kun oksensin pois rohmuamani massan. Sisälsi lautasellisen pastaa chili-kantarelli kermakastikkeessa, hot dogin lisäkkeineen, lautallisen hedelmämysliä kevyt maidon kera, suklaa polly karkki pussillisen 200g.Ja nyt paino on nyt sama kuin aamulla. Mutta ensi kerran virtsaamisen jälkeen puoli kiloa vähemmän koska join paljon. Ja se oli vieläpä omenaviiniettiikajuoma(lasi vettä 2teelus omen.v.etiikkaa. Ajattelin palkita itseäni kun olen laihtunut(olen hoikka)tällä viikolla. Sit se vaan pääsi käsistä. Huolehtikaa itsestänne että ette sairastu bulimiaan!!!!!
Mitenköhän, kun minä (58/169) olen jatkuvalla laihiksella ja poden ikuista huonoa omaatuntoa syömisestä. Mielestäni oon liian pyöreä, jalkani ovat liian paksut jiiänee. Hoikimmillani olin reilu vuosi sitten kun painoin 53 kiloa.
Olen aina ollut "normaali".
Viime aikoina on kuitenkin alkanu tuntua että onko sittenkään kaikki kunnossa kun jatkuvasti ajattelen ja suunnittelen mitä syön ja paljonko missäkin on kaloreita. Käsistä tää ei oo ryöstäytynyt, mutta silti, olis mukavaa olla ns. tasapainoinen tän kehonkuvan suhteen.