Historiallinen..

xxxxx kirjoitti:

1785

Aamun kajo virtasi sisään hytin pienestä, ympyrän muotoisesta ikkunasta. Valo olisi voinut olla voimakkaampikin, mutta koska lasia peitti paksu harmaa likakerros, osa valosta jäi suodattumatta lävitse. Silti se herätti Violan joka nukkui ohuen villapeitteen alle, jonka hän oli käärinyt vartalonsa ylle, muistuttaen aivan pienikokoista vuoristomunkkia.
Hytissä oli jäätävän kylmä. Lämpötila laski pahimpina öinä kymmenen asteen alapuolelle Atlantilta puhaltavan kostean tuulen ja vetoisten ikkunoiden takia. Nytkin Viola melkein näki oman hengityksensä huuruavan ilmassa vasten lohkeillutta mäntylipastoa.
Hän nousi istumaan ja tunsi halua venytellä puutuneita jäseniään, mutta tajusi että se olisi mahdotonta pienessä vuoteessa herättämättä muita. Hänen kolme kanssamatkustajaansa kuorsasivat kukin omalla vuoteellaan ja tuntuivat olevan niin sikeässä unessa ettei edes ukkosmyrsky olisi heitä herättänyt. Viola ei tosin voinut moittia heitä. Toissapäivänä kun he olivat ohittaneet Irlannin, usva oli noussut vuorten takaa ja saartaneet heidät kallioiden väliin niin että jokainen elävä olento laivalla oli komennettu ruoreihin ja purjeisiin, matkustajia myöten. Se oli ollut täpärällä hetken. Ja juuri kun kaikki olivat huokaisseet helpotuksesta eräs kippari huomasi taivaanrantaan ilmestyneet tummat pilvet, eikä mennyt kuin puoli tuntia kun ne olivat saavuttaneet heidät ja kietoneet heidät murskaaviin aaltoihin ja piiskaavaan sateeseen. Siinä vaiheessa heidät matkustajat oli komennettu hytteihin, sillä jos miehen oli vaarallista olla liukkaalla kannella, silloin se oli naiselle hengenmeno.
Mutta Viola ei ollut kyennyt menemään makuulle, kuten muut. Hän oli noussut keinuvia rappusia ylös kannelle ja katsellut silmät pyöreinä hämmästyksestä kolmenkymmenen miehen raakaa taistelua luonnonvoimia vastaan. Se kuva eli vieläkin hänen mielessään kun hän kietoi kädet polviensa ympärille ja yritti suojautua kylmyydeltä vetämällä huopaa tiukemmin ympärilleen.
Itätuuli oli ollut armoton. Se oli piiskannut sadetta niin että se oli tullut miltei viistossa alas ja kastellut kannen muutamissa sekunneissa. Se oli nostattanut hurjat aallot joissa heidän laivansa oli sinnitellyt nousten aallonharjalle ja liukuen sitten sen pohjaan. Se oli tuntunut taistelevan omaa henkilökohtaista taisteluaan vasten armotonta luontoa, samalla kun miehet kannella olivat muodostaneet oman huutavan joukkonsa. Kannelle oli pingotettu köysiä, jotta miehet olivat saaneet kädensijaa ja Violan mielessä he olivat olleet pelkkiä tummia hahmoja jotka sulautuivat vähän väliä pimenevään yöhän.
Kaikki oli kuin hidastettua kuvaa Violan mielessä. Suolapärskeet jotka kohisten lensivät ilmassa, raivoisasti ulvova tuuli, joka tuntui ajattelevan jokaisen hurjan iskunsa ja laivan miehistö jotka pingottivat köysiä, reivasivat, huovasivat ja pistivät jokaisen hermonsa peliin jotta laiva saataisiin pois myrskyn kourista. Ja he olivat onnistuneet. Aamun ensimmäisinä tunteina myrsky oli luovuttanut ja tuuli oli puhaltanut heitä piinanneet pilvet kauas horisonttiin jättäen heille peilikirkkaan, jäisen meren.
Sinä aamuna miehistö oli ollut hiljainen. Vain laiva valitti hiljaa omaa kohtaloaan. Prammi – ja märssypurjeet lepattivat heikossa tuulenvireessä, pingotetut köydet natisivat ja keula kynti merenpintaa aiheuttaen pärskeiden kohinaa.
Silloin Viola oli noussut kannelle ja katsellut kuinka nouseva aurinko värjäsi meren verenpunaan ja karkotti repaleiset sumupilvet merenpinnalta. Kaikkialla oli ollut rauhallista. Ilmassa oli tuoksunut jään raikas tuoksu ja merilevien sekä suolaisen meren kirpeä haju.
Kurkistaessaan ikkunasta hän huomasi pienet vaahtopäät jotka rikkoivat meren pinnan ja kuuli etäisesti merimiesten huudot. Ne olivat tulleet heidän matkallaan jo melko tutuiksi.
Viola heitti jalkansa vuoteen reunan ylitse ja irvisti niin kuin hän teki joka aamu jääkylmän lattian takia. Vikkelästi, ääntä päästämättä hän otti vaatteensa vuoteen jalkopäästä ja veti kaikki nopeasti ylleen. Hän laittoi niiden päälle pitkän viitan, koska tiesi peiliin katsomatta että ilman viitan peittävää suojaa, hän olisi ollut hullunkurisen näköinen. Kaikki muut paitsi Viola olivat vielä matkan alkaessa pukeneet päällensä kaikki alushameet, korsetit, korut, maalit ja laittaneet vielä hiuksensakin, mutta kahden viikon jälkeen kukaan ei enää välittänyt miltä näytti. Ainoa mikä merkitsi jäätävän kylmällä Atlantilla, oli kapteenin viisaasti antamat villahousut. Kukaan ei enää edes kuvittelukaan nukkuvansa, tai tekevänsä mitään ilman niitä, ja silti heitä palelsi.
Viola vilkaisi taakseen vielä ennen kuin sulki oven. Hän nousi kapeat portaat ylös pitkälle käytävälle, jossa sijaitsivat kapteenin hytti ja ruokailutilat. Merimiehet nukkuivat alimmissa hyteissä. Kävellessään käytävää pitkin, mekkala kannella kävi äänekkäämmäksi ja aukaistessaan kajuuttaan laskeutuvan oven, hän saattoi haistaa raikkaan ilman ja suolaisen meren.
Kannella vallitsi täysi työ. Miehet trimmasivat purjeita, kiristivät köysiä, käärivät purjeita kokoon ja jakelivat ympärilleen käskyjä kuin koulutettaville koirille. Spartacus, heidän laivansa voihki ja natisi heidän ympärillään kuin omaa elämää eläen. Meri vaahtosi sen ympärillä kuin yrittäen saada otteen sen kyljistä ja voidakseen repiä sen alas pohjaan, omaan kitaansa.
Viola ymmärsi että hänen oli vaarallista olla kannella. Ei pelkästään sen takia että pienikin aallonharja voisi horjauttaa hänet veteen, vaan myös merimiesten takia. Kapteeni oli yrittänyt selittää heille lähdön aikana, että he olivat olleet kauan ilman naisia, ilman että he olisivat edes nähneet yhtäkään, joten luonnollisesti heidän ei tulisi häiritäkään näiden mielenrauhaa. Viola vieläkin virnisteli muistaessaan kuinka kapteeni oli punastellut ja yskinyt vaivautuneena yrittäessään selittää asiaansa, vaikka kaikki heistä oli ymmärtänyt mitä hän oli tarkoittanut. Mutta Viola tiesi että hänen ei tarvitsisi pelätä. Tuntui kuin merimiehet olisivat jo tottuneet hänen pieneen, viittaan kääriytyneen hahmonsa aina aamukuudelta keulan luona ja ilta kuudelta perän luona. Joskus hän kävi ulkona jopa yöllä, kun maailma oli musta heidän ympärillään ja ainoa valo tuli ruorimiehen pään yläpuolella riippuvasta lyhdystä. Kukaan ei kysellyt häneltä mitään, vaan antoivat hänen olla omissa oloissaan, koska miten niin pieni olisi edes voinut olla tiellä.
Viola rakasti kävellä kannella. Hän saattoi katsella alapuolella vaahtoavaa merta tunninkin. Se oli niin kesytön, niin raivoisa ja villi. Hän nautti ajatuksesta ettei sitä voisi kesyttää millään tavalla ja että aina silloin tällöin, vaikka se merkitsikin uhkaa heidän kaikkien hengelle, se näytti miten voimakas se kykeni olemaan. Ja sitä kuinka se välillä saattoi maata peilikirkkaana ja tyynenä kuin suuri matto ja heijastamaan kuun, auringon ja taivaan itsestään. Kaikki tämä oli tullut Violalle tavattoman tärkeäksi, ja hän rakasti olla yksinään vain meri ympärillään, mutta sinä aamuna hänelle ei sitä iloa suotu.
Spartacuksen kapteeni Aldrich oli harmaapartainen, suuri ja voimakas mies, jolla oli vuosia merellä viettäneen miehen katse – vanha, mutta silti viisas. Viola piti miehestä. Tällä oli syvä ääni ja miellyttävät käytöstavat ja jollain tavalla hän oli ollut ainoa joka oli saanut Violan kanssamatkustajat rauhalliseksi myrskyöinä.
Nyt hän tuli uteliaana Violan vierelle isonmaston juurelle, josta tyttö piteli kiinni.
- Neiti on ajallaan, kapteeni sanoi hymyillen. – Huomaan että ette ole tuoneet seuralaista mukananne. Ovatko rouvamme uupuneet työstä?
Viola katsoi kapteeniin hermostuneesti. – Ovat sir. Se oli kaikille meille kova ponnistus.
- Mutta nyt alkaa hellittää. Katsokaa taivaanrantaa. Ei pilvenhattaraa. Kohta olemme Lontoossa ja saavumme sinne peilikirkkaalla aallonharjalla.
- Kauanko vielä on matkaa?
- Sanoisin kaksi päivää. Miehet ovat väsyneitä. Voi viedä kolmekin, mutta jos sää on hyvä ja miehistö jaksaa niin…
- En vaatisi teinä heiltä kovin paljon. He ovat tehneet kovan työn.
- Totta maar neiti, kapteeni sytytti piipun ja vilkaisi syrjäkarein Violaa. – Teistä voisi tulla mainio kapteeni neiti. Olette peloton kuin hilleri metsäpellolla, järkevä ja lempeä.
Viola nauroi ja kapteeni Aldrich oli mielissään saadessaan hymyn kohoamaan tytön kasvoille.
- Voisi olla kapteeni, mutta pelkäänpä etten koskaan voisi yltää teidän suorituksiinne.
Kapteeni pullisti hieman rintaansa. – No, minä jo pikkupoikana tiesin että kyntäisin merta kuten isäni perunapeltoa. Se oli kutsumukseni. Äitini tiesi sen, koska näki minun uittavan kaarnalaivoja talomme takana joessa tuntikausiakin. Ja arvatkaapa kuinka moni niistä pysyi pinnalla? Kaikki! Kapteeni nauroi niin sydämellisesti että Violan oli pakko hymyillä.
- Pelkäänpä etten saisi edes tammenlehteä pysymään pinnalla jos yrittäisin, Viola sanoi naurahtaen.
Joku merimiehistä huudahti kapteenia ja tämä pyysi anteeksi ja poistui paikalta.
Viola oli tyytyväinen päästessään omaan rauhaan. Hän käveli lähemmäs kantta ja kurkisti sen yli, mutta vetäytyi nopeasti takaisin, koska meri oli aina meri. Pienen pienikin ristiaallokko, niin hän saattaisi olla laidan yli.

PS: Olen kirjoittanut tätä romaania jo 400 sivua, vielä olisi muutama sata jäljellä.. Historialliset romaanit.. heikkouteni.. onko kohtalotovereita..?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä