Kysynkin nyt teidän mielipidettä ongelmaani...
Olen tanssinut aina, olen tanssinut melkeinpä ennen kävelemistä. Olen ollut satubaletissa alle 3v ja jatkanut harrastustani yli 10 vuotta. Aluksi balettia, sitten modernia jazzia, steppiä.... Näiden klassisten harrastusten rinnalle tuli kilpatanssi. ja lopuksi se vei minut kokonaan mukanaan. Aloittaessani olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Rakastin tanssia yli kaiken. Kilpatanssista löysin sen, mitä oikeasti halusinkin. Lapsena kävin kerran, kaksi salilla, mutta iän karttuessa ja tason noustessa myös harjoittelut lisääntyi. Lopuksi se oli jo lähes ammattimaista. Mutta rakastin sitä silti. Minua ei ole koskaan pakotettu mihinkään, joten otin kaiken vastaan vapaaehtoisesti. Olihan minulla muukin elämä... koulut, ystävät, muut harrastukset ja sukulaiset. Mutta tanssi oli se, mitä elämältä halusin. Myös suurin osa ystävistäni tanssi ja muistelen yhä lämmöllä kaikkia niitä ihania hetkiä heidän kanssaan. Kävimme kilpailuissa ympäri Suomen ja ulkomailla, otimme valmennusta aina kuin oli mahdollista, kävimme salilla lähes joka päivä. Kesäisin kävimme leireillä eri puolilla Suomea. Meillä oli mahtava seura, upea tiimi kasassa ja sain aina tukea vanhemmiltani. Vaikka vanhempani eivät olleet mitään suuri tuloisia, niin koskaan en joutunut luopumaan harrastuksestani rahojen vähyyden takia....
Toki minulla oli poikaystäviä siinä missä muillakin. Mutta tanssi oli jotenkin niin vahvasti elämässä, että asiasta ei tarvinnut edes keskustella. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut tanssiani tai epäillyt rehellisyyttäni. Paras mahdollinen tilanne oli, että sekä minun poikaystäväni, että parini tyttöystävä seisoivat vierekkäin parketin reunalla kannustaen meitä uskomattomiin suorituksiin ja mahtaviin sijoituksiin. En tietenkään tanssinut saman kaverin kanssa koko aikaa. Aina silloin tällöin pari vaihtui ja yhteistyö alkoi alusta. Yhteistyö on ehkä paras nimitys tanssiparille.
Lopetin tanssimisen sinä vuonna, kun kirjoitin YO:ksi. Silloin ajattelin ensimmäisen kerran muutakin elämääni kuin tanssia. Ja aika pian sain 10kg lisää painoa. Lopetin oikeastaan koko liikkumisen. Tietenkin jatko-opinnot olivat minulle silloin tärkeä juttu. Mutta tanssin halu ei ole koskaan sammunut sisimmästäni. Ajattelin pitää taukoa sen verran, että saisin opintoni suoritettua ja vakiintuisin jonnekin. Tietenkin olin myös helpottunut, että sain pitää taukoa. Valinta oli vaikea, mutta tein sen ratkaisun. Enää ei tarvinnut järjestellä asioita salivuorojen mukaan, rahaa jäi valmennuksista vähän enemmän, vapaa-aikaakin oli.
Nyt kaipaan tanssia paljon, siis todella paljon. Tapasin aviomieheni n.7 vuotta sitten. Se oli siinä kirjoitusten jälkeen, joten en silloin enää tanssinut. Olimme todella rakastuneita ja halusimme elää toistemme kanssa. Hän tiesi, että olin tanssinut. Mutta sillä ei ollut sen suurempaa painoarvoa, sillä en tanssinut enää. Muutamia vuosia sitten menimme naimisiin ja rakennamme kotia…aivan ihania asioita! Olemme palanneet takaisin lapsuuskylääni. Nyt kun kaikki on rauhoittunut ja tasaista, olen alkanut kaivata uudelleen tanssia. Juurikin kilpatanssia. Olen liittynyt kuntani tanssiseuraan, kasvattiseuraani ja harrastan rivitanssia, bailatinoa ja muutakin tanssimista. Olen saanut tanssia ihania tansseja ja olen saanut sitä kautta uusia mahtavia ystäviä. Siinä on vain pieni mutta…mikään niistä ei korvaa kilpatanssia, jota todella haluaisin harrastaan, juurikin latinalaisia. Aina ottaessani miehelleni puheeksi ilta päättyy huutoon ja itkuun. Hän ei voi ymmärtää minua. Aina hän jaksaa jankuttaa, että eikö sulle ne riitä. Ei riitä, ne eivät ole sama asia. Voisin jopa luopua muusta, jos saisin harrastaan kilpatanssia.
Rakastan miestäni hyvin paljon. Olen vain niin pettynyt, että hän ei ymmärrä minua. Itse hän ei tanssi oikeastaan ollenkaan. Hän osaa ihan mukavasti lavatansseja, mutta hän ei tykkää tanssimisesta. Ja toiset ikävät asiat ovat mustasukkaisuus, omistushalu ja määräysvalta, jotka hän omistaa luonteessaan. Tietenkin ymmärrän häntäkin, sillä voihan se ulkopuolisen silmiin näyttää oudolta, että nainen ja mies tanssii eroottisia kuvioita niiden tarkoittamatta mitään.
Minä taas olen kasvanut siihen. Se on näyttelemistä täysin. En ole koko tanssiurani aikana rakastunut omaan pariini koskaan. Päinvastoin, siitä on tullut omalla tavalla ns. veli ja työtoveri. Ovathan monet huippuparit myös pareja parkettien ulkopuolella, mutta aviopareja löytyy työelämästä varmasti muiltakin aloilta.
Olen monesti sanonut, että en pettäisi häntä. Jos haluaisin pettää, niin voisin sen yhtä hyvin tehdä jonkun muunkin asian tienoilta. Jos hän pelkää, että löydän uuden. Miksi löytäisin, minun hakukoneeni on ollut suljettu jo vuosia sitten. Sitä paitsi voin löytää uuden mistä tahansa muualtakin. Voin vaikka törmätä huomenna liikennevaloissa tai saada töissä asiakkaakseni tai istua konsertissa hänen vieressään. Kaikki mahdollisuudet ovat auki, mutta niin kuin sanottu, en etsi ketään. Se on itsestä kiinni. Ja mitä määräysvaltaan tulee, niin minusta hän ei omista minua. Ei ihmistä voi omistaa! Jos ihmisen tahtoisi omistaa ja varjella kaikelta, niin häkkiin se täytyisi laitaa sinne undulaattien viereen. Olen monesti sanonutkin hänelle, etten ole mikään häkkilintu. Vaikka olemmekin aviopari, niin minusta meillä on sekä yhteinen elämä, että omat elämät. Meillä on yhteiset haaveet sekä omat unelmat. Miellä on yhteinen päämäärä sekä omat tavoitteet. Paras kuvaus olisi ehkä kolmio, jossa ylin kärki olisi yhteinen elämä ja avioliitto.
Ja tietenkin yksi eroavaisuus on kasvatus. Se, mihin kotona opitaan. Niin kuin sanottu, meillä on aina tuettu lasten harrastuksia. On tuettu, vaikka onkin tiedetty, että ei siitä välttämättä ammattiuraa tule. On uumoiltu, että ehkä jossain vaiheessa se loppuu. Meillä on ollut aina vapaus harrastaa, valita ja toteuttaa. Toki edellytyksenä oli tietenkin, etteivät harrastukset häirinneet koulun käyntiä. Koskaan he eivät vaatineet koulusta huippunumeroita, riitti että pärjäsi. Etenkin kun emme veljeni kanssa olleet mitään ”lukuihmisiä”. Oikeastaan sekä minä, että veljeni emme olleet kielellisesti emmekä matemaattisesti lahjakkaita. Mutta liikunta, kuvaamataito, käsityö, kotitalous, musiikki ja muut EI -lukuaineet, olivat meidän kiitettäviä numeroita. Edelleen minua harmittaa nykypäivän koulumaailma, että lukuaineille annetaan niin paljon painoa. Muut aineet ovat kuin täytettä lukujärjestykseen. Juurikin tämän takia menetämme monia nuoria lahjakkuuksia, jotka eivät taas ole ruudinkeksiöitä koulumaailmassa.
Mutta parketin reunalla ja jääkiekkokaukalon katsomossa oli aina perheestä joku kannustamassa. Ja olen edelleen kiitollinen heille. Mieheni kotona taas vaadittiin koulumenestystä ja kovaa työntekoa. Työtä, työtä, työtä niin siitä tulee rahaa. Mieheni isä omistaa yrityksen, joten pojat ovat pienestä pitäen oppineet tekemään työtä. Koskaan heillä ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia, sillä kotitehtävien jälkeen on ollut puuhastelua yrityksellä. Ovatko he koskaan halunneet harrastaa mitään? En tiedä. Vai onko kasvatus ollut niin tiukkaa, että ei ole tarvinnut kysyä kun tietää jo vastauksen. Vaikea sanoa. Onhan heillä ollut jotakin harrastuksia, VPK ja lentopallo. Mutta niille ei ole koskaan annettu mitään painoarvoa. Niihin on menty jos on jäänyt aikaa kouluhommista tai yritykseltä. En halua sanoa, että heidän kasvatuksessa olisi jotain väärää. Ei, siinä on vain painotettu eri asioita.
Hyviäkin puolia siinä on. Pojat ovat aina tienneet rahan arvon. Ja ovat kovia tekemään työtä myös omassa elämässään. Ketään heistä ei voi sanoa laiskaksi tai pennittömäksi. Rahan käyttö on viimeisen päälle tarkkaa ja harkittua
Onhan tosi, että raha ratkaisee. Se on maailman tänään ja se on aina ollut. Ja kun tässä ei ole kukaan syntynyt Hiltonin perheeseen niin sitä rahaa on tienattava. Ja kun saa rahaa niin voi maksaa laskuja. Olen kiitollinen tietenkin, että mieheni on päämäärässään ja tarkka talouden pidossa. Hän tienaa ihan mukavasti ja huolehtii siitä että maksut maksetaan ajallaan. Tiedän, että maksaessani kortilla tilillämme on aina katetta.
On vain hauska nyt todeta kuinka paljon kasvatus ja luonne vaikuttavat niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin minun kilpatanssini harrastukseen. Tosin rakastan tanssimista niin, että haluan harrastaan sitä edelleen. Ja juurikin kilpatanssia. En vain pysty puolustamaan itseäni. Mies ei yksinkertaisesti halua, että aloitan tanssimisen. Mitä minä teen???? Väillä tämä pieni asia tuntuu niin suurelta, että tekee mieli ottaa avioero. Väillä tuntuu niin pahalta, ettei minuun luoteta. Toisinaan minua ahdistaa suuresti, sillä hän ei vain yksinkertaisesti ymmärrä minua tai halua ymmärtää. Hän ei halua edes keskustella aiheesta. Kun hän ei tykkää, niin se riittäköön minulle vastaukseksi. Miettikää: kilpatanssiakin saan katsella televisiosta vain sillä ehdolla, etten ala vonkaamaan lupaa tanssin aloittamiseen!!! Tämä asia ahdistaa minua todella. Kilpatanssia, jota olen harrastanut koko elämäni ja se on ollut koko elämäni, kielletään minulta. Minusta tuntuu, että minulla olisi vielä paljon annettavaa lajille. Esiintyminen on minulle luonnollista ja rytmi virtaa veressäni…edelleen. Ja se nostaisi itsetuntoanikin, sillä tiedän olevani siinä hyvä! Olisikohan ratkaisua? Etenkin miehet, antakaa kuulua! Sanokaa vain mielipiteenne! Nyrisenko turhasta, vai saanko vaatia ymmärrystä mieheltäni? Kiitos, että jaksoitte lukea!
Muca
Olen tanssinut aina, olen tanssinut melkeinpä ennen kävelemistä. Olen ollut satubaletissa alle 3v ja jatkanut harrastustani yli 10 vuotta. Aluksi balettia, sitten modernia jazzia, steppiä.... Näiden klassisten harrastusten rinnalle tuli kilpatanssi. ja lopuksi se vei minut kokonaan mukanaan. Aloittaessani olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Rakastin tanssia yli kaiken. Kilpatanssista löysin sen, mitä oikeasti halusinkin. Lapsena kävin kerran, kaksi salilla, mutta iän karttuessa ja tason noustessa myös harjoittelut lisääntyi. Lopuksi se oli jo lähes ammattimaista. Mutta rakastin sitä silti. Minua ei ole koskaan pakotettu mihinkään, joten otin kaiken vastaan vapaaehtoisesti. Olihan minulla muukin elämä... koulut, ystävät, muut harrastukset ja sukulaiset. Mutta tanssi oli se, mitä elämältä halusin. Myös suurin osa ystävistäni tanssi ja muistelen yhä lämmöllä kaikkia niitä ihania hetkiä heidän kanssaan. Kävimme kilpailuissa ympäri Suomen ja ulkomailla, otimme valmennusta aina kuin oli mahdollista, kävimme salilla lähes joka päivä. Kesäisin kävimme leireillä eri puolilla Suomea. Meillä oli mahtava seura, upea tiimi kasassa ja sain aina tukea vanhemmiltani. Vaikka vanhempani eivät olleet mitään suuri tuloisia, niin koskaan en joutunut luopumaan harrastuksestani rahojen vähyyden takia....
Toki minulla oli poikaystäviä siinä missä muillakin. Mutta tanssi oli jotenkin niin vahvasti elämässä, että asiasta ei tarvinnut edes keskustella. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut tanssiani tai epäillyt rehellisyyttäni. Paras mahdollinen tilanne oli, että sekä minun poikaystäväni, että parini tyttöystävä seisoivat vierekkäin parketin reunalla kannustaen meitä uskomattomiin suorituksiin ja mahtaviin sijoituksiin. En tietenkään tanssinut saman kaverin kanssa koko aikaa. Aina silloin tällöin pari vaihtui ja yhteistyö alkoi alusta. Yhteistyö on ehkä paras nimitys tanssiparille.
Lopetin tanssimisen sinä vuonna, kun kirjoitin YO:ksi. Silloin ajattelin ensimmäisen kerran muutakin elämääni kuin tanssia. Ja aika pian sain 10kg lisää painoa. Lopetin oikeastaan koko liikkumisen. Tietenkin jatko-opinnot olivat minulle silloin tärkeä juttu. Mutta tanssin halu ei ole koskaan sammunut sisimmästäni. Ajattelin pitää taukoa sen verran, että saisin opintoni suoritettua ja vakiintuisin jonnekin. Tietenkin olin myös helpottunut, että sain pitää taukoa. Valinta oli vaikea, mutta tein sen ratkaisun. Enää ei tarvinnut järjestellä asioita salivuorojen mukaan, rahaa jäi valmennuksista vähän enemmän, vapaa-aikaakin oli.
Nyt kaipaan tanssia paljon, siis todella paljon. Tapasin aviomieheni n.7 vuotta sitten. Se oli siinä kirjoitusten jälkeen, joten en silloin enää tanssinut. Olimme todella rakastuneita ja halusimme elää toistemme kanssa. Hän tiesi, että olin tanssinut. Mutta sillä ei ollut sen suurempaa painoarvoa, sillä en tanssinut enää. Muutamia vuosia sitten menimme naimisiin ja rakennamme kotia…aivan ihania asioita! Olemme palanneet takaisin lapsuuskylääni. Nyt kun kaikki on rauhoittunut ja tasaista, olen alkanut kaivata uudelleen tanssia. Juurikin kilpatanssia. Olen liittynyt kuntani tanssiseuraan, kasvattiseuraani ja harrastan rivitanssia, bailatinoa ja muutakin tanssimista. Olen saanut tanssia ihania tansseja ja olen saanut sitä kautta uusia mahtavia ystäviä. Siinä on vain pieni mutta…mikään niistä ei korvaa kilpatanssia, jota todella haluaisin harrastaan, juurikin latinalaisia. Aina ottaessani miehelleni puheeksi ilta päättyy huutoon ja itkuun. Hän ei voi ymmärtää minua. Aina hän jaksaa jankuttaa, että eikö sulle ne riitä. Ei riitä, ne eivät ole sama asia. Voisin jopa luopua muusta, jos saisin harrastaan kilpatanssia.
Rakastan miestäni hyvin paljon. Olen vain niin pettynyt, että hän ei ymmärrä minua. Itse hän ei tanssi oikeastaan ollenkaan. Hän osaa ihan mukavasti lavatansseja, mutta hän ei tykkää tanssimisesta. Ja toiset ikävät asiat ovat mustasukkaisuus, omistushalu ja määräysvalta, jotka hän omistaa luonteessaan. Tietenkin ymmärrän häntäkin, sillä voihan se ulkopuolisen silmiin näyttää oudolta, että nainen ja mies tanssii eroottisia kuvioita niiden tarkoittamatta mitään.
Minä taas olen kasvanut siihen. Se on näyttelemistä täysin. En ole koko tanssiurani aikana rakastunut omaan pariini koskaan. Päinvastoin, siitä on tullut omalla tavalla ns. veli ja työtoveri. Ovathan monet huippuparit myös pareja parkettien ulkopuolella, mutta aviopareja löytyy työelämästä varmasti muiltakin aloilta.
Olen monesti sanonut, että en pettäisi häntä. Jos haluaisin pettää, niin voisin sen yhtä hyvin tehdä jonkun muunkin asian tienoilta. Jos hän pelkää, että löydän uuden. Miksi löytäisin, minun hakukoneeni on ollut suljettu jo vuosia sitten. Sitä paitsi voin löytää uuden mistä tahansa muualtakin. Voin vaikka törmätä huomenna liikennevaloissa tai saada töissä asiakkaakseni tai istua konsertissa hänen vieressään. Kaikki mahdollisuudet ovat auki, mutta niin kuin sanottu, en etsi ketään. Se on itsestä kiinni. Ja mitä määräysvaltaan tulee, niin minusta hän ei omista minua. Ei ihmistä voi omistaa! Jos ihmisen tahtoisi omistaa ja varjella kaikelta, niin häkkiin se täytyisi laitaa sinne undulaattien viereen. Olen monesti sanonutkin hänelle, etten ole mikään häkkilintu. Vaikka olemmekin aviopari, niin minusta meillä on sekä yhteinen elämä, että omat elämät. Meillä on yhteiset haaveet sekä omat unelmat. Miellä on yhteinen päämäärä sekä omat tavoitteet. Paras kuvaus olisi ehkä kolmio, jossa ylin kärki olisi yhteinen elämä ja avioliitto.
Ja tietenkin yksi eroavaisuus on kasvatus. Se, mihin kotona opitaan. Niin kuin sanottu, meillä on aina tuettu lasten harrastuksia. On tuettu, vaikka onkin tiedetty, että ei siitä välttämättä ammattiuraa tule. On uumoiltu, että ehkä jossain vaiheessa se loppuu. Meillä on ollut aina vapaus harrastaa, valita ja toteuttaa. Toki edellytyksenä oli tietenkin, etteivät harrastukset häirinneet koulun käyntiä. Koskaan he eivät vaatineet koulusta huippunumeroita, riitti että pärjäsi. Etenkin kun emme veljeni kanssa olleet mitään ”lukuihmisiä”. Oikeastaan sekä minä, että veljeni emme olleet kielellisesti emmekä matemaattisesti lahjakkaita. Mutta liikunta, kuvaamataito, käsityö, kotitalous, musiikki ja muut EI -lukuaineet, olivat meidän kiitettäviä numeroita. Edelleen minua harmittaa nykypäivän koulumaailma, että lukuaineille annetaan niin paljon painoa. Muut aineet ovat kuin täytettä lukujärjestykseen. Juurikin tämän takia menetämme monia nuoria lahjakkuuksia, jotka eivät taas ole ruudinkeksiöitä koulumaailmassa.
Mutta parketin reunalla ja jääkiekkokaukalon katsomossa oli aina perheestä joku kannustamassa. Ja olen edelleen kiitollinen heille. Mieheni kotona taas vaadittiin koulumenestystä ja kovaa työntekoa. Työtä, työtä, työtä niin siitä tulee rahaa. Mieheni isä omistaa yrityksen, joten pojat ovat pienestä pitäen oppineet tekemään työtä. Koskaan heillä ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia, sillä kotitehtävien jälkeen on ollut puuhastelua yrityksellä. Ovatko he koskaan halunneet harrastaa mitään? En tiedä. Vai onko kasvatus ollut niin tiukkaa, että ei ole tarvinnut kysyä kun tietää jo vastauksen. Vaikea sanoa. Onhan heillä ollut jotakin harrastuksia, VPK ja lentopallo. Mutta niille ei ole koskaan annettu mitään painoarvoa. Niihin on menty jos on jäänyt aikaa kouluhommista tai yritykseltä. En halua sanoa, että heidän kasvatuksessa olisi jotain väärää. Ei, siinä on vain painotettu eri asioita.
Hyviäkin puolia siinä on. Pojat ovat aina tienneet rahan arvon. Ja ovat kovia tekemään työtä myös omassa elämässään. Ketään heistä ei voi sanoa laiskaksi tai pennittömäksi. Rahan käyttö on viimeisen päälle tarkkaa ja harkittua
Onhan tosi, että raha ratkaisee. Se on maailman tänään ja se on aina ollut. Ja kun tässä ei ole kukaan syntynyt Hiltonin perheeseen niin sitä rahaa on tienattava. Ja kun saa rahaa niin voi maksaa laskuja. Olen kiitollinen tietenkin, että mieheni on päämäärässään ja tarkka talouden pidossa. Hän tienaa ihan mukavasti ja huolehtii siitä että maksut maksetaan ajallaan. Tiedän, että maksaessani kortilla tilillämme on aina katetta.
On vain hauska nyt todeta kuinka paljon kasvatus ja luonne vaikuttavat niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin minun kilpatanssini harrastukseen. Tosin rakastan tanssimista niin, että haluan harrastaan sitä edelleen. Ja juurikin kilpatanssia. En vain pysty puolustamaan itseäni. Mies ei yksinkertaisesti halua, että aloitan tanssimisen. Mitä minä teen???? Väillä tämä pieni asia tuntuu niin suurelta, että tekee mieli ottaa avioero. Väillä tuntuu niin pahalta, ettei minuun luoteta. Toisinaan minua ahdistaa suuresti, sillä hän ei vain yksinkertaisesti ymmärrä minua tai halua ymmärtää. Hän ei halua edes keskustella aiheesta. Kun hän ei tykkää, niin se riittäköön minulle vastaukseksi. Miettikää: kilpatanssiakin saan katsella televisiosta vain sillä ehdolla, etten ala vonkaamaan lupaa tanssin aloittamiseen!!! Tämä asia ahdistaa minua todella. Kilpatanssia, jota olen harrastanut koko elämäni ja se on ollut koko elämäni, kielletään minulta. Minusta tuntuu, että minulla olisi vielä paljon annettavaa lajille. Esiintyminen on minulle luonnollista ja rytmi virtaa veressäni…edelleen. Ja se nostaisi itsetuntoanikin, sillä tiedän olevani siinä hyvä! Olisikohan ratkaisua? Etenkin miehet, antakaa kuulua! Sanokaa vain mielipiteenne! Nyrisenko turhasta, vai saanko vaatia ymmärrystä mieheltäni? Kiitos, että jaksoitte lukea!
Muca
Vastaukset 13
Vanhimmat
hei! ihana että tunnet niinkuin tunnet ja on syytä uskoa että "tunnet" kun kerran kirjoititkin ja valaisevasti.
Tiedätkö että ekaksi tuli mieleen että anna tuo teksti miehelles!?
Perinteisesti tanssi on lähes kaikilla ajatuksissa "pariutumiseen" selkeästi liittyvä osa ja aina luullaan että kun tanssit paljon haet uutta paria tai kumppania tai seksi suhdetta.
Ei sinun "tunnetta" oikeasti moni ymmärrä se on kuin kilpaurheilu tai taide (musiikki, laulu, maalaus, eläimet ihan mikä tahansa) kun se pitää ja vie sisäisesti on lähes mahdoton saada toinen luottamaan sen tarkoitukseen koska juuri suhteissa se koetaan uhkaksi "suhteelle" varsinkin tanssi. Se on "tanssimattomalle" ulkoapäin katsottuna liian intiimi ja epäilyä herättävä ja kun meistä jokainen iloitsee ja aistii sekä tuo ulos tunteensa niin persoonallisilla tavoin että se tuo pelkoa.
Myös kun elän samanmoisia asioita niin ymmärrän sinua "kupällä" eli täysillä, ajattelen että tulisi saada kumppani itse tansiimaan ja muiden kanssa. Tietenkin tulisi saada se musiikin ja liikunnan ilo ja tahto virittimeksi. Myös se rinnastaminen johonkin oikein sydäntä lähellä olevaan harrastukseen miehelläsi.
Luottamuksen ansaitseminen tässä asiassa on tärkeää sillä vika ei ole sinussa ei ja eikä miehessäkään vaan se tunteet sen kohtaamisessa on kesken.
nm: saman asian äärellä mutta toisinpäin,,,
tukahduttavan tilanteen ja tunteen aikana mietin että kuinka suhtautua itse. Tanssista ja harrastuksesta tulee suhteelle "peikko ja muuri" ja on tainnut tullakkin mutta sen ajattelen että sen käsittely tulisi saada "järkipohjalle" koska se on niin tunnesidonnainen ja kuohuttava epäilyksineen.
Onkohan mahdollista että saisit tanssipaikalle kumpaanisi mukaan ja kokeilemaan itse tanssia? Jolloin tilanteita voisi katsoa "silmä silmästä" ja todeta pelkoja turhiksi. Niinkuin kerroitkin tapahtuneen kun harrastit paljon ja seurustelit.
Ihanaa uutta vuotta ja löydetään se ratkaisu asiaan , älä luovu tovosta sen eteen kannattaa tehdä rakentavaa työtä.
Olet vaikeassa tilanteessa. Noin yleiskatsauksena saan sellaisen vaikutelman, että olet hyvin paljon miehesi määräysvallan alaisena. Hän siis sanoo mitä tehdään, koska tehdään ja kuka tekee. Hänellä tuntuu olevan kova tarve kontrolloida sinua? Kontrolloinnin tarve ilmeisesti johtuu hallitsevasta luonteesta ja mustasukkaisuudesta.
Ymmärrän halusi tanssia, en ole kilpatanssija, vaan lavatanssija, mutta tanssi on vienyt sydämeni kokonaan. Ymmärrän tuskasi ja epätoivosi, kun et pääse tekemään sitä mitä rakastat. Tiedän myös sen, miten kummallisia käsityksiä ei tanssivilla saattaa paritanssista olla.
Toista ihmistä ei voi omistaa, avioliitto on aina kahden kauppa, kummankin on tehtävä myönnytyksiä. Kummallakin pitää olla oikeus harrastuksiin tms. rentouttavaan ajanvietteeseen, sillä oletuksella ettei se vaadi puolisolta kohtuuttomia uhrauksia (esim. luopumista kokonaan omista harrastuksistaan, koska niihin ei ole varaa tms.).
Olet ilmeisesti yrittänyt puhumalla asiaa selvittää, kertoa ettei harrastus tulisi vaikuttamaan parisuhteeseenne, ettet hae uutta miestä harrastuksesi kautta.. olet kertonut miten tärkeää se sinulle olisi ja miten tanssimisen koet.. Miehesi ei kuitenkaan ilmeisesti halua kuunnella tai uskoa ja seurauksena on aina riita. Todella vaikea tilanne.. puhumalla yleensä saa asiat ratkaistua. Kokeilehan kirjoittaa hänelle kirje asiasta? Kerro miksi haluat tanssia, mitä tanssi sinulle antaa, miltä se tuntuu, mitä hyvää siinä on, miten se vaikuttaa olemukseesi ja elämääsi. Kerro mitä vaikutuksia se tuo parisuhteeseen.. tai mitä vaikutuksia se ei tuo. Kerro myös se, mitä tunnet jos et saa tanssia ja mitä vaikutuksia sillä on. Kirje on parempi kuin puhe, sillä kirjettä ei voi keskeyttää huutamisella tai vastaväitteillä. Kirje on luettava loppuun ja kaikki tulee varmasti silloin sanottua.
En hyväksy sitä että miehesi kieltää tanssin. En ylipäänsä hyväksy sitä, että joudut kysymään lupaa saadaksesi aloittaa harrastuksen josta nautit ja joka on ollut sinulle hyvin tärkeä. En itse voisi koskaan alistua olemaan määriltävänä tai komenneltavana, se vain ei käy. Ajattelisin niin, että jos mies rakastaa minua, hän myös hyväksyy harrastukseni joka tuottaa minulle riemua ja hyvää oloa.. Riemu ja hyvä olo varmasti heijastuu myös parisuhteeseen!
Käytkö töissä? Jos käyt, sinulla on varmasti tuloja joilla pystyt rahoittamaan harrastuksesi.. Tämä on tärkeä seikka siksi, että jos miehesi pitää kukkaron nyörejä, sinun on vaikea kerjätä rahaa tanssimiseen. Mutta jos sinulla on omia tuloja, tätä ongelmaa ei tule, eikä miehesi voi vedota siihen, ettei halua maksaa harrastustasi.
Muuta en osaa sinulle sanoa.. sanon vain, että tiedän ettei minua miehen kielto estäisi tanssimasta. Kielsi tai ei, riitojenkin uhalla tanssisin. Itseasiassa minä en edes kysyisi miehen lupaa tanssimisen aloittamiseen, en katso että harrastus vaatii kenenkään lupaa. Olen itsenäinen yksilö, eikä kukaan voi kieltää minulta tanssia. Toki parisuhde vaatii kompromisseja ja niitäkin tekisin.. en välttämättä tanssisi niin paljon ja usein, mutta kokonaan tanssimatta en suostuisi olemaan.
Olen sinkku ja tekstisi kertoi minulle, että mahdollista kumppania etsiessäni minun on syytä pitää mielessä, että miehen on hyväksyttävä tanssiminen alusta saakka, muuten suhde lienee tuhoon tuomittu, sillä minä en anna periksi ja luovu harrastuksestani typerien käsitysten tai mustasukkaisuuden vuoksi.
Toivotan sinulle onnea.. toivottavasti asia ratkeaa parhain päin!
kantoja, se on niiden "huono puoli" että ne elävät yksin elävän tunteissa sisällä aitoina ja ovat sinulle varmaankin aivan oikeita.
Suhteessa vain ei uho ole paras ratkaisu sillä tanssi on yksi osa elämää niinkuin mikä muukin "harrastus" jonka tehtävä on myös tukea ihmisenä kokemaan ja elämään ja vastaamaan suhteistaan , kaikista sosiaalisista suhteista.
vastuistakin. Tanssi voi toimia sellaisena myös.
Molempien kanssa täysin samaa mieltä että tanssi harrastuksena on ihana ja on myös vienyt sisimpäni ja "kieltäjänä" on vain vaimo.
Kenties yksin elävän kantoja, mutta myös persoonani osa. Minä satun olemaan vahvatahtoinen ja itsenäinen. En tule luovuttamaan itsemäärämisoikeuttani pois koskaan. Avioliittossa ja parisuhteessa säännöt ovat KOMPROMISSEJA, eivät sopimus jossa toinen osapuoli sanelee ehdot ja toisen pitää niihin suostua mukisematta.
Sinkkuna olen ollut vasta vuoden, sitä ennen asuin avoliitossa 4 vuotta, joten tiedän kyllä millaista parisuhteessa eläminen ja sen arki on. Exäni ei ollut mustasukkainen ja arvostin hänen luottamustaan todella paljon. Olen nimittäin mustasukkaisessakin suhteessa ollut joskus.. ja osaksi sen mustasukkaisuuden takia se suhde myös kaatui. Minusta mustasukkaisuus on sairaus ja epäluottamuslause kumppania kohtaan, minua aiheeton mustasukkaisuus loukkaa syvästi.
Jos puoliso pakottaa luopumaan rakkaasta harrastuksesta, on tilanne vääristynyt. Ymmärrän sen, että myönnytyksiä on tehtävä, mutta niitä on tehtävä kummankin osapuolen, ei vain toisen. Tasa-arvoisuus on hyvin tärkeä osa parisuhdetta. Parisuhde on vastuun kantamista toisesta ja yhteisestä elämästä. Kumpikin kantaa oman osuutensa vastuusta. Parisuhteessa kummallakin tulee silti olla mahdollisuus kehittää itseään ihmisenä, toteuttaa itseään ja elää myös omaa elämää. Parisuhde ei tarkoita sitä, että pitää luopua minuudestaan toisen hyväksi. En näe mitään syytä luopua kokonaan viattomasta harrastuksesta, jos siihen taloudellisesti ja ajankäytöllisesti on varaa.
Juuri näin kuten Drago kirjoitti erittäin kypsiä mielipiteitä. Parisuhteessa pitää toki tehdä kompromissejä , mutta omat harrastukset ovat tärkeitä ihan parisuhteen toimivuuden kannalta. Usein tuhotaan parisuhde liialla omistamisella ja omienkin harrastusten lopettamisella. Parisuhteessa on aina kaksi erilaista yksiloä joiden pitää muistaa omakin elämä ennen parisuhdetta. Tanssivana miehenä olisi todella vaikea hyväksyä naista joka ei hyväksyisi harrastustani. Olen tällä hetkellä sinkku , mutta kokemusta on parisuhteista.
niin pitää, vastuu kantaa suhteen jaksamisesta ja se velvoittaakin. Kompromisseihin.
Ero ym tarkoittaneekin kuitenkin sitä että yleensä jomman kumman kyky tai tunteet ei taivu kompromisseihin ja kumppani alkaakin olla vastustaja eikä jakaja. Siksi on moien hyvä olla "sinkkuja" ja vahvistaa sitä kunnes vahvistuu vastuuseen ,, itsestäänkin.
lapsellista valitusta
Vaihda idiootti miehes.Tai elä häkissä loppuelämäs.
mä olen sitä mieltä, että sehän toi aikuinen ihminen semmoinen, että sen tulee tietää ilman neuvomattakin, mitä saisi ja mitä ei saisi. Sitähän on tuommoista aikuista ihmistä ihan turha kenenkään lähteä neuvomaan elämänsä järjestelyissä taikka niistä järjestelyistä koituvista seurauksista varoittelemaan alkaa, kun se kumminkin viimekädessä tekee juurikin niin kuin sitä itseänsä huvittaa ja sama se on nykyänsä lastenkin kohdalla laita: jos ei ihminen kertakaikkiaan suostu elämään muilla kuin omilla ehdoillansa, niin löytääpi se itsensä ojasta ja allikosta sekä linnasta tahi lastenkodista: se on nykyään niin laki kirjoitettu. Ei siinä auta, vaikka hyvääkin hyvyyttänsä yrittäisi neuvoa sitä ihmistä, kun se kumminkin tekee, niin kuin ei pitäisi, koska se ei suostu uskomaan, että siihen se lipsahtaa vanhaan uomaansa se uusi uljaskin elämä jahka sen uuden elämän saavuttamisesta koituneet jokus jopa useanpiviikkoisetkin juhlat ovat päättyneet. Ja monasti onkin varsinkin parisuhdeongelmaisia henkilöitä katsellessa ilmiselvää, että yllättävänkin useille meistä ne juhlat ovat se pääasia.
Täshän on täs parisuhdekolikossa kaksi puolta: jos se mies ei jatkuvasti kukkapuskasin ja konvehtirasioin sekä mites-menee-minne-menee-kyselyin naistansa hemmottele, sanoopi se nainen, että se mies ei välitä ja että siitä naisesta tuntuu siltä kuin se olisi kolmannella tahi nelännellä sijalla sen miehen elämässä. Jos se mies taasen lähetteleepi kukkapuskasia ja konvehtirasioita kaikkialle sinne, minne se nainen menee, sanoopi se nainen, että joskus hänestä tuntuu siltä, kuin se mies vahtisi häntä osoittaen juurikin näitä lähetyksiänsä käyttämällä olevansa jyvällä naisensa jokaisesta askeleesta. Sinänsä toki aika pelottava tunne, kun se nainen sitä tarkemmin alkaa ajattelemaan ja ahdistavaakin se varmaankin on.
Onhan siinä tietenkin parisuhdekolikossa kolmaskin puolisko: sehän on tietenkin sen miehen syy, jos se parisuhde karahtaa kiville, vaikka se mies parhaan kykynsä mukaisesti karikoilta yrittäisi välttyä: se mies lähetteleepi niitä kukkapuskasiansa ja konvehtirasioitansa joko aivan liian harvoin tahi usein ja jos niitä ajoittain tuleekin sopivassa määrin, niin sitten ne sen naisen mielestä aina sitä yhtä ja samaa. Ei ole miehen osa helppo toimivassakaan parisuhteessa, koska sen miehen sisällä kaikesta huolimatta asustaa joko erittäin laiska tahi liian pieni romantikko, joka hämmästyttävänkin usein ei osaa edes kunnolla tanssia.
Minulla on hieman lievempi tilanne. Vaimoni kyllä tanssii, mutta vain minun kanssani. Hän kokee ajatuksen jonkun toisen kanssa tanssimisesta vastenmieleisenä. Tästä seurauksena oma tanssiharrastukseni on ainakin toistaiseksi taantunut. Hän sallisi pitkin hampain minun menevän yksinään tansiimaan, mutta en halua pahoittaa hänen mieltään. Minun tanssimistani vieraan daamin kanssa hän ei halua katsella.
Toivon, että tilanne jollakin aikavälillä "normalisoituisi". Harjoittelemme ja käymme tanssimassa yhdessä aina silloin tällöin.
Kaikki johtuu erinomaisen huonosta itsetunnosta.
Jos kilpatanssi on uhka parisuhteelle, niin tosi huonosti on teillä asiat. Ravintolatanssin aiheuttaman huolen vielä ymmärtäisi.
Osta hame miehellesi. Mahtaako edes ottaa eteen
moisella itsetunnolla...
ALOITA SE TANSSIMINEN. Miehes ei omista sua. Aloita se. Vaikka suhteen loppumisen uhalla.