Niin,lapseni on nyt ollut reilu kaksi vuotta sijaisperheessä,pyysin itse aikoinani huostaanottoa.Olen käynyt kaksi vuotta tiivistä päiväsairaalahoitoa,jossa rakennetaan oma identiteetti ja jota vahvistetaan vielä kahden vuoden psykoterapiassa,joka alkaa mulla keväällä päiväsairaalan loputtua.Koko sijoituksen ajan on tähdätty siihen että lapseni kotiutuu kun hoitoni on ohi,mutta nyt sain kuulla lääkäriltäni,ettei kotiinpaluu onnistuisi ennen kuin psykoterapia on ohi,eli kahden vuoden päästä ja silloin lapseni on luultavasti jo niin juurtunut sijaisperheeseen,ettei olisi enää lapsen edun mukaista kotiuttaa häntä minun luokseni.
Hoitoni on mennyt kyllä hyvin ja olen alustavasti löytänyt oman identiteettini,mutta lääkärin mukaan siinä täytyy vahvistua vielä ja se vie sen kaksi vuotta vielä psykoterapiassa.Hänen mukaansa heidän olisi pitänyt tarkentaa mulle jo hoidon alussa että hoito tosiaan kestää sen neljä vuotta,eikä ennen kun se loppuu minulla ole tarpeeksi eväitä vastata lapseni kehityksen tarpeisiin,kun itse tarvitsen vahvistusta ihan samoihin asioihin kun lapseni tarvitsisi minulta.
Näitä syitä on vähän vaikea selittää,mutta pääpointti on se että kahteen vuoteen vielä ei ole mahdollista lapseni palata kotiin ja sitten kun se olisi mahdollista,se ei enää olisi luultavasti lapsen edun mukaista.Minulla on erittäin hyvät ja lämpimät välit sijaisperheeseen ja teemme tiivistä yhteistyötä lapseni parhaaksi,tällä hetkellä näyttää siltä että näin tulee jatkumaan siihen asti kuin lapseni on täysi-ikäinen,eli tapaan häntä kahden viikon välein vkonlopun verran ja lomilla pitempään ja kasvatan häntä yhdessä sijaisperheen kanssa näin vähän kauempaa.
Kun sain kuulla,ettei lapseni palaakaan kotiin,olin aivan shokissa ja järkyttynyt kun koko sijoituksen ajan oli puhuttu muuta,mutta aika äkkiä tajusin,että lääkäri puhuu ihan asiaa.Vaikka kipeää tekee ja lujaa vieläkin,niin jos olen aivan rehellinen, niin kyllä lapselleni on paljon parempi varttua sijaisperheessä ainakin se kaksi vuotta.Mutta se on mielestäni surullista,että aika tulee siinä vastaan,että kun minulla olisi riittävät valmiudet olla ihan kokopäiväinen äiti lapselleni,niin se ei pakosti olisikaan hyväksi lapsen muuttaa kotiin.Sijaisperheen mukaan lapsellani on vahvin kiintymyssuhde minuun ja he sanoivat etteivät lopeta tekemästä työtä kotiinpaluun hyväksi,kun vielä ei voi tietää,miten asiat on kahden vuoden päästä.Itse yritän kovasti miettiä,onko jotain aikaa vuosissa kun ei ole enää hyväksi lapselle purkaa sijoitusta vai onko se lapsikohtaista,johon vaikuttavat kiintymyssuhteen laatu yms?
Vaikka mulla on suru siitä,että jos lapseni ei tulekaan kotiin,niin onneksi tiedän,että kävi miten kävi,lapselleni käy hyvin.En minä ala tappelemaan jos sijoitusta ei pureta,sitten täytyy tyytyä siihen että minä toimin "etävanhempana" jatkossakin.On ihana tietää,että lapsellani on hyvä sijaisperhe ja paljon turvallisia aikuisia ympärillään,kaikessa tiedän että ihmiset tekevät töitä lapseni hyväksi,sekä soskut että sijaisvanhemmat että minä.
Mutta kyllä musta tuntuu tosi pahalta.Siitä olen kuitenkin onnellinen että hoidossani olen oppinut laittamaan lapsen tarpeet etusijalle.Sitä en osannut silloin kun lapseni vielä oli luonani,nyt osaan.Teen kaikkeni jotta lapsellani olisi hyvä elämä,on se sitten minun luonani tai sijaisperheessä.
Vaikka jotkut voi ajatella,etten rakasta lastani kun noin vaan annan periksi enkä taistele saadakseni häntä kotiin,mutta onneksi itse tiedän että rakastan lastani enemmän kuin mitään ja yritän tehdä asiat lapseni parhaan mukaan.Se antaa mulle myös voimia,kun tiedän että vaikka tää sattuu,niin en tee sitä turhan takia vaan sillä on suuri merkitys lapselleni.
Hoitoni on mennyt kyllä hyvin ja olen alustavasti löytänyt oman identiteettini,mutta lääkärin mukaan siinä täytyy vahvistua vielä ja se vie sen kaksi vuotta vielä psykoterapiassa.Hänen mukaansa heidän olisi pitänyt tarkentaa mulle jo hoidon alussa että hoito tosiaan kestää sen neljä vuotta,eikä ennen kun se loppuu minulla ole tarpeeksi eväitä vastata lapseni kehityksen tarpeisiin,kun itse tarvitsen vahvistusta ihan samoihin asioihin kun lapseni tarvitsisi minulta.
Näitä syitä on vähän vaikea selittää,mutta pääpointti on se että kahteen vuoteen vielä ei ole mahdollista lapseni palata kotiin ja sitten kun se olisi mahdollista,se ei enää olisi luultavasti lapsen edun mukaista.Minulla on erittäin hyvät ja lämpimät välit sijaisperheeseen ja teemme tiivistä yhteistyötä lapseni parhaaksi,tällä hetkellä näyttää siltä että näin tulee jatkumaan siihen asti kuin lapseni on täysi-ikäinen,eli tapaan häntä kahden viikon välein vkonlopun verran ja lomilla pitempään ja kasvatan häntä yhdessä sijaisperheen kanssa näin vähän kauempaa.
Kun sain kuulla,ettei lapseni palaakaan kotiin,olin aivan shokissa ja järkyttynyt kun koko sijoituksen ajan oli puhuttu muuta,mutta aika äkkiä tajusin,että lääkäri puhuu ihan asiaa.Vaikka kipeää tekee ja lujaa vieläkin,niin jos olen aivan rehellinen, niin kyllä lapselleni on paljon parempi varttua sijaisperheessä ainakin se kaksi vuotta.Mutta se on mielestäni surullista,että aika tulee siinä vastaan,että kun minulla olisi riittävät valmiudet olla ihan kokopäiväinen äiti lapselleni,niin se ei pakosti olisikaan hyväksi lapsen muuttaa kotiin.Sijaisperheen mukaan lapsellani on vahvin kiintymyssuhde minuun ja he sanoivat etteivät lopeta tekemästä työtä kotiinpaluun hyväksi,kun vielä ei voi tietää,miten asiat on kahden vuoden päästä.Itse yritän kovasti miettiä,onko jotain aikaa vuosissa kun ei ole enää hyväksi lapselle purkaa sijoitusta vai onko se lapsikohtaista,johon vaikuttavat kiintymyssuhteen laatu yms?
Vaikka mulla on suru siitä,että jos lapseni ei tulekaan kotiin,niin onneksi tiedän,että kävi miten kävi,lapselleni käy hyvin.En minä ala tappelemaan jos sijoitusta ei pureta,sitten täytyy tyytyä siihen että minä toimin "etävanhempana" jatkossakin.On ihana tietää,että lapsellani on hyvä sijaisperhe ja paljon turvallisia aikuisia ympärillään,kaikessa tiedän että ihmiset tekevät töitä lapseni hyväksi,sekä soskut että sijaisvanhemmat että minä.
Mutta kyllä musta tuntuu tosi pahalta.Siitä olen kuitenkin onnellinen että hoidossani olen oppinut laittamaan lapsen tarpeet etusijalle.Sitä en osannut silloin kun lapseni vielä oli luonani,nyt osaan.Teen kaikkeni jotta lapsellani olisi hyvä elämä,on se sitten minun luonani tai sijaisperheessä.
Vaikka jotkut voi ajatella,etten rakasta lastani kun noin vaan annan periksi enkä taistele saadakseni häntä kotiin,mutta onneksi itse tiedän että rakastan lastani enemmän kuin mitään ja yritän tehdä asiat lapseni parhaan mukaan.Se antaa mulle myös voimia,kun tiedän että vaikka tää sattuu,niin en tee sitä turhan takia vaan sillä on suuri merkitys lapselleni.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Lapseni on nyt 3.5-vuotias ja ollut sijaisperheesä 1.5-vuotiaasta ja olen tavannut koko sijoituksen ajan lastani kahden viikon välein,joskus useammin ja lomilla lapsi on olut luonani pari viikkoa.Olisko kenelläkään kokemuksia siitä kuinka pitkäkestoisen sijoituksen jälkeen huostaanotto on purettu niin että se on tosissaan ollut lapsen edun mukaista?
sotalapsien kokomuksista
mitään hyötyä Sinun tapauksessasi.
Heillähän on nyt pitkän ajan jälkeen ollut "lupa" kertoa ja puhua tuntemuksistaan ja kokemuksistaan Ruotsiin lähdöstä ja paluusta sekä osalla Ruotsiin jäämisestä.
Miten he kokivat ja miltä heistä tuntui
Osahan lapsista jäi Ruotsin perheisiin ja osa lapsista tuli tänne Suomeen omiin koteihinsa ja omiin perheisiin takaisin, pitkänkin Ruotsin sijoituksen jälkeen.
Osa lapsista oli todella pieniä ; jopa vauvoja, kun lähtivät junilla ja laivoilla "reissuun",
ja kuka lähtijä lapsista kuinkakin kauaksi ajaksi.
Voimia!
rakastat lastasi!! Ne jotka taistelee ja riitaantuu vastaavissa tilanteissa eivät todellakaan ole kunnossa, koska eivät näe lapsen etua, vain sen mitä MINÄ saan ja MINUN oikeuteni jne. Olet upea äiti ja lapsesi on onnekas omistaessaan sinunlaisesi!!
Mun mielestä sijoituksen voi purkaa myöhemminkin, tosiaan riippuu teidän välisestä suhteesta niinkuin ajattelit. Eli voimia sinulle odotella kaksi vuotta eteenpäin ja hienoa kun olet noin kypsä vanhemmaksi että ajattelet lapsesi etua ennen kaikkea muuta ja ymmärrät että itsesi kokonaan "kuntoon" saaminen on lapsen ja oma etusi!! Ja eihän sinun vanhemmuutesi matkan varrella todellakaan jää vaan saat olla mukana lapsesi kasvatuksessa ja elämässä. Upeaa olisi jos saisit koko vastuun jatkossa itsellesi! Ja luulen että näin varmasti käy jos noin teette yhteistyötä sijareiden kanssa ja tapaatte lapsen kanssa säännöllisesti. Ja itsehän osaat varmasti sitten myöhemmin arvioida mikä on lapsellesi parasta. Voimia ja tsemppiä!
Olen itsekin joskus miettinyt,että niistä voisi olla hyötyä.Meillä on vähän eri tilanne,mutta varmasti yhtymäkohtia löytyy.
(Ruotissa) pois kotoa ja oman perheen parista.
Oma äiti ja isä ovat kuitenkin oma äiti ja isä.
Ja vaikka lapsella olisi kuinka "hyvät" kasvu oltavat ja lapsen asiat näyttävät ulkopuolisen silmissä hyviltä (kulissit!),
niin lapsen omassa mielessä ja sydämessä voi kaikesta hyvästä huolimatta olla "äidin tai isän" mentävä aukko.
Kaikesta huolimatta.
itken kun luen juttuasi, maj-lii.
enkä pysty nyt sinulle mitään sanomaan.
minun itkuni ei auta sinua, mutta olen koko ajan myötäelänyt sinun juttuja lukiessa ja tämä koskettaa minua nyt liikaa.
voimia kuitenkin. palaan asiaan kun silmät ovat kuivuneet.
en jaksa uskoa sosialistien hyvantahtoisuuteen... tarvittaisiin jotain tositoimia etta saataisiin nuo turhat kalliit veromaksajien rahojanmielevat operaatiot pois ja etta joku viisas perustaisi lastensuojeluprojekteja joissa lapsi voitaisiin vieda turvaan ilman lakimiehia, tuomareita, poliiseja, sosiaalitateja, ...ja saataisiin myos omaan kotiin oman aidin luo kun vaaratilanne on ohi... missa se viisas luuraa!
Eräs viisas ihminen sanoi minulle joskus jotain viisasta, minkä muistan aina. Hän sanoi, että "vanhemmuus on luopumista". Tämä tulee mieleen sinunkin tapauksessasi. Jos todella rakastat lastasi, luovutat ikävästäsi ja annat hänelle hyvän elämän hyvässä perheessä. Ja saathan sinä tavata lastasi kuitenkin aika usein. Kun hän on aikuinen, hän palaa luoksesi ihan varmasti ja ystävyytenne säilyy läpi elämän. Teit viisaasti ja kypsästi kun osasit tunnistaa, että lapsesi on parempi muualla ja hankit sijaisvanhemmuutta. Suomessa on lasten hyvä olla. Älä vain syyllistä itseäsi. Me elämme vaan hetken. Nauti elämästä. Olet tehnyt ihan oikein.
ja myötätunnostanne! Vanhemmuus todellakin on luopumista ja olen todella sitä mieltä että sijaisperhe on hyvä ja siellä lapseni on hyvä kasvaa,mutta asiassa on sekin puoli,mistä olen sijaisperheen kanssa puhunut,että lapsellani todella on se vahvin kiintymyssuhde muhun ja lasta ajatellen meidän täytyy tehdä silloin kahden vuoden päästä oikea ratkaisu.Sijaisäiti on sanonut mulle sellaisen asian,että poikani saa heidän luonaan turvallisen arjen ja he rakastavat lastani tottakai,mutta minulla on pojalleni jotain sellaista,mitä he eivät pysty antamaan,eli äidinrakkaus,joka on lapseni syntymäoikeus.Hänen mukaansa lapseni kuuluu minun luokseni jos se on mahdollista vielä kahden vuoden päästä.Tietenkin kuunnellen lasta ja seuraamalla hänen tunteitaan ja tarpeitaan.Sain viestistäsi jotenkin yksoikoisen kuvan,että sijaisperhe on se paras perhe ja mun pitäisi vain luovuttaa,kun minä oikeasti yritän tehdä niinkuin on lapselleni parasta,eikä asia ole niin,että olisi vain yksi ratkaisu,joka pätee jokaiseen sijoitettuun,että sijaisperhe on paras paikka asua ja sellaista ei olisi minun luonani.
Jos lapselleni on paras asua siellä,niin silloin hyväksyn sen ja jatkan lapseni tapaamisia,mutta se ratkaisu täytyy tehdä yhteistyössä sijaisperheen ja soskujen kanssa tarkkaan harkiten.Täytyy selvittää se,mikä olisi lapselleni se paras ratkaisu.
Tuosta vielä,että lapseni palaa aikuisena luokseni,jos niin käy.En osaa ajatella,että lapseni palaisi luokseni,kun minusta tuntuu että lapseni on koko ajan ollutkin luonani sydämessäni ja tiiviillä tapaamisilla.Lapsellani on kaksi kotia,sijaisperheessä ja minun luonani,eikä mielestäni voi vähätellä sitä,kuinka tärkeitä nuo tapaamiset on.Sijaisäiti on sanonut,että lapseni ikäänkuin herää eloon aina kun on saanut nähdä äitiä.Kasvot on niin kirkkaat ja poika on erityisen tasapainoinen ja onnellinen.Lapselleni nuo tapaamiset ovat hyvin tärkeitä,samoin kuin minulle.
lukenut tarkasti tai sitten vain kapeakatseisesti ajatteli asiaa. Ei toki sijaisperheessäolo aikuisuuteen saakka teidän tapauksessa ole mikään selviö, päinvastoin!! koska olet epäitsekäs ja haluat lapselle parasta niin uskon että teette aikanaan oikean päätöksen. Silloinkin lapsen etua ajatellen, mutta niinkuin jo sanoin, olet todella rakastava ja epäitsekäs. Kyllä meille "tavis"äideillekin tämä vanhemmuus on luopumista. Sitä se on olit sitten sijari, bio tai sitä tavallisempaa. Tsemppiä sulle!
Samoin itsekin ajattelin,että edellinen ei nähnyt kokonaisuutta,missä asiat ei todellakaan ole yksioikoisia.
Kiitos kannustavista sanoistasi!
Toivon sinulle todella paljon tsemppiä ja sitä, että aikanaan, kun tilanne tulee eteen, niin saisit lapsesi takaisin luoksesi, olet totisesti hänet ansainnut!
Minut vetää aina hiljaiseksi tälläinen epäitsekkyys oman lapsen kanssa, kai siksi, että omilla vanhemmillani ei sitä ollut?
En tiedä onko sinun tapauksessasi tälläinen mahdollista, mutta joskus on em. lapsi ja vanhempi asunut perheessä yhdessä? Tai sitten tuettu asuminen vieressä tms.
Toivottavasti saatte kuitenkin (ja tästä olen varma) ratkaistua asian lapsesi parhaaksi! Ja mitä ikinä elämä tuokaan tullessaan, tiedät, että lapsesi voi aina, ihan aina, luottaa sinuun! Ja se tulee kannattamaan lastasi läpi elämän!
Voimia Sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi!
Itselläni on melkein sama tilanne kuin sulla.Oma lapseni on huostaanotettu 3kk iässä ja on ollut nyt sijaisperheessä melkein 2 vuotta.Ja aion alkaa yrittämään huostaanoton purkamista vaikka se vie aikaa.Ja muutoksia ei pakosta tule mutta haluan tietenkin tyttäreni takaisin oikeiden vanhempien luokse.Mahdollisuudet ovat todella vähäiset mutta en aio luovuttaa enää.Koska hylkäsin melkein lapseni sen jälkeen sijaisperheelle pitämättä yhteyttä kun hänet vietiin ja olin käymättä siellä pitkän aikaa.Mutta nyt aion taistella hänet takaisin kotiin,itselläni on kokemuksia huostaanotosta ja monella tutullani ja se on aina pitkä prosessi kun sitä aletaan purkamaan.Onnea sinulle ja jaksamista!
Olet uskomattoman epäitsekäs ja rakastava äiti! Waw, mä nostan sulle hattua! Uskon, että lapsestasi kasvaa tasapainoinen nuori, kun vielä yhteistyökin kasvatuksessa sujuu hienosti. Teillä on tiheät tapaamiset ja suhteenne säilyy varmasti kunnossa. Pidemmille lomille voit varmaan pyytää pidempiä tapaamisia, vaikka terapiasi jatkuu? Sehän mahdollistaisi sen, että kenties pitkänkin sijoituksen jälkeen lapsi voisi palata. Toki lapsen varttuessa myös hänen omalla mielipiteellään on merkitystä asiassa.
Minä eläydyn tuskaasi, sillä olen menettänyt lapsen huoltajuuden väkivaltaiselle vanhemmalle, joka esti kaiken yhteydenpidon ja lapsi hävisi elämästäni tyystin. Pahinta koko tapahtumassa oli se, että pelkäsin niin kovasti, mitä lapselle tällaisen henkilön kanssa tapahtuu. Huostaanottokin olisi siinä tilanteessa ollut mielestäni helpompi hyväksyä ja kestää. Olisi ainakin meidän suhteemme säilynyt.
Suomalainen yhteiskunta on sellainen, että sallii väkivaltaisenkin toimia lapsen kasvattajana. Ei piittaa lapsesta. Siksi sinun kirjoituksesi oli toisaalta lohduttavakin. Paljon voimia Sinulle!
Maj-lii
Luin viestisi eilen illalla ja liikutuin. Vasta nyt palaan asiaan, koska halusin rauhassa miettiä ajatuksiasi.
Niinkuin Sinulle on jo aiemmin täällä kirjoitettu, olet tehnyt vaikean ratkaisun rakkaudesta lapseesi. Sinulla on varmasti ikävä lastasi. Samalla joudut käymään läpi rankkaa tervehtymis- ja eheytymisprosessia.
Tapaat lastasi säännöllisesti ja saatte yhdessä nauttia myös hieman pidemmistä lomista. Hän siis tietää, että rakastat häntä. Tulet aina olemaan hänelle erityinen ja aikuinen ihminen.
Miltä luulet tilanteen näyttävän vaikkapa 10 vuoden päästä?
Voisin kuvitella, että teillä on yhteisiä muistoja ihanista yhteisistä hetkistänne. Voitte ehkä jutella vaikeasta ratkaisusta, jonka jouduit tekemään. Sijarit (kirjoituksistasi päätellen) myös vaalinevat hyvää suhdettaan lapseesi.
Lapsesi tulee olemaan tasapainoinen, reipas ja ylpeä äidistään, sijareistaan ja itsestään, toivoisin.
Ja kun lapsesi on tarpeeksi vanha, hän ymmärtää millaisen kiven olet hänen vuokseen kääntänyt: hän tulee ymmärtämään ihmisenä olemista tavalla, joka harvalla on.
Lapsi on sinun rakas lapsesi myös silloin, kun hän on vanhempi (vaikka asuisi toisessa perheessä). Ja myös silloin hän tarvitsee sinua. Vaikka joudutte asumaan eri osoitteissa vielä pari vuotta, hän tulee tarvitsemaan sinua vielä 30 vuotta. Ehdit antaa hänelle paljon itsestäsi ja hän sinulle. Eikä teillä tule olemaan sellaisia yhteisiä järkyttäviä kokemuksia, jotka painaisivat suhdettanne vielä vuosikymmenien päästä.
Maj-lii, kerrothan taas, kuinka jaksat ja voit!