yhteistaloudessa ei jaksa

En minä ainakaan tulevalta puolisolta voi vaatia jäämään vanhan emmännän varjoon. Oma pytinki pystyyn joko itselle tai vanhemmille. Välimatkaa kohtuullisesti ja pysyy kaikkien mieli parempana.

kieltää lailla, pilkun tarkasti!!!
Siis, miksi sinun miehesi vanhemmat ei lähde, vaan sinä lähdet??? Olen itse ollut anopin kanssa samassa huushollissa ja siinä oli jokainen päivä liikaa! Olen nyt itse anoppi ja en alkaisi asumaan miniän kanssa, missään tapauksessa...olen saanut pitkän ja korkeatasoisen koulutuksen: miten koulataan miniää ja miten ollaan enkeli, oman pojan silmissä!
Anoppi ja appiukko toiseen taloon, heti kun on miniästä edes pieni tieto...sillä moni poika jää akatta, jos vanhemmat jää. Sitten koko suvun voimalla ihmetellään, että minkähän takia se tuo meidän "jussi" ei tuo nuorta emäntää...niin miksiköhän?

todella kirjoitti:

kieltää lailla, pilkun tarkasti!!!
Siis, miksi sinun miehesi vanhemmat ei lähde, vaan sinä lähdet??? Olen itse ollut anopin kanssa samassa huushollissa ja siinä oli jokainen päivä liikaa! Olen nyt itse anoppi ja en alkaisi asumaan miniän kanssa, missään tapauksessa...olen saanut pitkän ja korkeatasoisen koulutuksen: miten koulataan miniää ja miten ollaan enkeli, oman pojan silmissä!
Anoppi ja appiukko toiseen taloon, heti kun on miniästä edes pieni tieto...sillä moni poika jää akatta, jos vanhemmat jää. Sitten koko suvun voimalla ihmetellään, että minkähän takia se tuo meidän "jussi" ei tuo nuorta emäntää...niin miksiköhän?

Mutta jos se teidän "jussi" alkaa jo olla siinä iässä että ei nuorta saa. Suvun kannattaisi puhaltaa yhteen hiileen ja kustantaa "jussille" vaikka parin viikon loma Pattayalle. Unohtuisi peltotyöt ja lypsyt hetkeksi, saattaisi sieltä se nuori emäntäkin löytyä.

Kuullu olen vaan ...

Tilanteemme oli samantapainen ja siitä voisi kirjoitaa vaikka romaanin. Ymmärrän kypsymisesi tilanteeseen täysin. Itse sain kuviosta tarpeekseni ja oman mielenterveyteni ja perheeni hyvinvoinnin vuoksi asuminen oli pakko järjestää toisin.

Nyt en ehdi enempiä kirjoitella, mutta jos kinnostaa niin voin selvitellä myöhemmin lisää. Jos haluat, niin vaikka sähköpostilla.

Kissa kirjoitti:

Tilanteemme oli samantapainen ja siitä voisi kirjoitaa vaikka romaanin. Ymmärrän kypsymisesi tilanteeseen täysin. Itse sain kuviosta tarpeekseni ja oman mielenterveyteni ja perheeni hyvinvoinnin vuoksi asuminen oli pakko järjestää toisin.

Nyt en ehdi enempiä kirjoitella, mutta jos kinnostaa niin voin selvitellä myöhemmin lisää. Jos haluat, niin vaikka sähköpostilla.

Kissa, kauhean mielelläni olisin yhteydessä sinuun!

emäntä kirjoitti:

Kissa, kauhean mielelläni olisin yhteydessä sinuun!

Sukupolvenvaihdos tehtiin n. 20 v. sitten. Oltiin selkeästi aikuisen ikäisiä ja silti ei vaan ymmärretty, että samaan pihapiiriin ei kannata asettua. Oli ihan hyviä perusteita, miksi vanhemmat jäi tähän Ajateltiin, että asutaan tässä vierekkäin kuin rivitalossa ikään. Vanhemmat oli mukavia ja täyspäisiä ja itsekin ollaan mielestämme ihan OK.

Sitten sovittiin ja ajateltiin, että jos ei tulla toimeen, niin me nuoremmat muutetaan. Että vanhuksia ei häädetä kodistaan, kun näin kerran asiat järjestettiin.

Tähän pariinkymmeneen vuoteen mahtuu monenlaista. Sopeuduttiin, joustettiin varmaan puolin ja toisin. Riideltiin ja taas löydettiin uutta suuntaa ja käytäntöjä. Oli järkevää ja käytännöllistä ja monesti todella kätevää, kun asuttiin niin lähekkäin. Lasten oli turvallista tulla koulusta, vaikka me oltaisiin töitten tai muitten menojen vuoksi oltu pois.

Mutta kuitenkaan ei voitu hyvin. Väittäisin, että se koski kaikkia, mutta minä tunsin ja tunnistin sen vahvimmin. Lopulta se paisui sietämättömän voimakkaaksi pahanolon tunteeksi. Mutta se paisui myös vahvuudeksi, että asialle täytyy tehdä jotakin. Se ohitti ja ylitti itsetutkistelut, että olenko liian itsekäs kun en kestä tällaista. Syyllisyyden ajatukset - voidaanko häätää vanhukset kodistaan. Minähän sinne olin tunkenut heidän kotiinsa ja reviirilleen, ja sitten kun en jaksa ja kestä niin voinko olla häätämässä heitä pois?

Olen vahvasti sitä mieltä, että jos vanhempi polvi jää tilalle asumaan, niin luopuminen ei voi olla täydellistä. Sitä luovutaan tilasta ja päätetään, että ei puututa, mutta ymmärtäähän sen ettei se niin vain käy. Tilan asioissa vääntöä kesti melkein kymmenen vuotta, ennenkuin tuntui että nyt on luovuttu.

Sitten pitäisi luopua siitä lapsesta. Ja pojan erota vanhemmistaan ja liityä omaan perheeseen. Sekin voi olla vaikeaa kun nokakkain asutaan ja jatkuvasti nähdään ja joka hiiskaus ja riita ja vieraat ja postit ja grillaus ja meneminen ja tuleminen ja oleminen ja sohvalla makuu ja kaikki arkinen elämä nähdään ja kuullaan ja ihan mieluusti kommentoidaan. Ei pahalla, en väitä että pahaa tahtoa ja tarkoitusta olis vanhuksilla ollut missään vaiheessa, mutta ihan pelkkä neutraalikin kommentointi sai sappeni kiehumaan tuhannesti. Ja sitten tuntui toisaalta, että olenko ihan lapsellinen tai peräti sekoamassa, kun jaksan huomioida ja välittää joka pikkuasiasta.

Yksittäiset asiat saattavat olla pikkuisia, mutta se kokonaisuus ei ole pieni. Itse tunsin, että asuntomme ei ole koti. Se ei ollut kokonaan omaa reviiriä niinkuin kodin kuuluu olla. Jollakin lailla sain aina olla varpaillaan ja ennakoida ja luovia ja yrittää asettua kaavaan ja kuitenkin säilyttää itseni ja minuuteni. Saattaa kuulostaa siltä, että appiväki oli hirviömäistä sakkia, kun vierekkäin asuminen aiheutti niin vahvoja fiiliksiä ja niin huonoa oloa minulle. Näin ei kuitenkaan ole. He ovat ihan tavallista väkeä ja itse asiassa ihan mukavia. Liian lähekkäin asuminen vain toi jokaisesta loppujen lopuksi ne huonoimmat puolet pintaan. Ja pienistäkin asioista paisui suuria, kun mieli oli jo alkujaan niin ärtynyt ja kypsä.

Tämä epäterve tilanne vei voimiani ja söi elinvoimaa ja puhtia melkoisesti. Ja se oli pois tärkeimmästä eli perheestä ja työstä.

Nyt täytyy mennä, mutta jos kiinnostaa niin jatkoa seuraa. Sanoisin vaan sinulle, että mielestäni olet oikealla tiellä kun mietit näitä juttuja. Se on oikein ja itse asiassa on velvollisuus huolehtia oman hyvinvoinnin edellytyksistä. Muuten ei jaksa. Mut jos haluat olla ja elää miehesi kanssa, niin älä lähde. Muitakin ratkaisuja voi olla.

Kissa kirjoitti:

Sukupolvenvaihdos tehtiin n. 20 v. sitten. Oltiin selkeästi aikuisen ikäisiä ja silti ei vaan ymmärretty, että samaan pihapiiriin ei kannata asettua. Oli ihan hyviä perusteita, miksi vanhemmat jäi tähän Ajateltiin, että asutaan tässä vierekkäin kuin rivitalossa ikään. Vanhemmat oli mukavia ja täyspäisiä ja itsekin ollaan mielestämme ihan OK.

Sitten sovittiin ja ajateltiin, että jos ei tulla toimeen, niin me nuoremmat muutetaan. Että vanhuksia ei häädetä kodistaan, kun näin kerran asiat järjestettiin.

Tähän pariinkymmeneen vuoteen mahtuu monenlaista. Sopeuduttiin, joustettiin varmaan puolin ja toisin. Riideltiin ja taas löydettiin uutta suuntaa ja käytäntöjä. Oli järkevää ja käytännöllistä ja monesti todella kätevää, kun asuttiin niin lähekkäin. Lasten oli turvallista tulla koulusta, vaikka me oltaisiin töitten tai muitten menojen vuoksi oltu pois.

Mutta kuitenkaan ei voitu hyvin. Väittäisin, että se koski kaikkia, mutta minä tunsin ja tunnistin sen vahvimmin. Lopulta se paisui sietämättömän voimakkaaksi pahanolon tunteeksi. Mutta se paisui myös vahvuudeksi, että asialle täytyy tehdä jotakin. Se ohitti ja ylitti itsetutkistelut, että olenko liian itsekäs kun en kestä tällaista. Syyllisyyden ajatukset - voidaanko häätää vanhukset kodistaan. Minähän sinne olin tunkenut heidän kotiinsa ja reviirilleen, ja sitten kun en jaksa ja kestä niin voinko olla häätämässä heitä pois?

Olen vahvasti sitä mieltä, että jos vanhempi polvi jää tilalle asumaan, niin luopuminen ei voi olla täydellistä. Sitä luovutaan tilasta ja päätetään, että ei puututa, mutta ymmärtäähän sen ettei se niin vain käy. Tilan asioissa vääntöä kesti melkein kymmenen vuotta, ennenkuin tuntui että nyt on luovuttu.

Sitten pitäisi luopua siitä lapsesta. Ja pojan erota vanhemmistaan ja liityä omaan perheeseen. Sekin voi olla vaikeaa kun nokakkain asutaan ja jatkuvasti nähdään ja joka hiiskaus ja riita ja vieraat ja postit ja grillaus ja meneminen ja tuleminen ja oleminen ja sohvalla makuu ja kaikki arkinen elämä nähdään ja kuullaan ja ihan mieluusti kommentoidaan. Ei pahalla, en väitä että pahaa tahtoa ja tarkoitusta olis vanhuksilla ollut missään vaiheessa, mutta ihan pelkkä neutraalikin kommentointi sai sappeni kiehumaan tuhannesti. Ja sitten tuntui toisaalta, että olenko ihan lapsellinen tai peräti sekoamassa, kun jaksan huomioida ja välittää joka pikkuasiasta.

Yksittäiset asiat saattavat olla pikkuisia, mutta se kokonaisuus ei ole pieni. Itse tunsin, että asuntomme ei ole koti. Se ei ollut kokonaan omaa reviiriä niinkuin kodin kuuluu olla. Jollakin lailla sain aina olla varpaillaan ja ennakoida ja luovia ja yrittää asettua kaavaan ja kuitenkin säilyttää itseni ja minuuteni. Saattaa kuulostaa siltä, että appiväki oli hirviömäistä sakkia, kun vierekkäin asuminen aiheutti niin vahvoja fiiliksiä ja niin huonoa oloa minulle. Näin ei kuitenkaan ole. He ovat ihan tavallista väkeä ja itse asiassa ihan mukavia. Liian lähekkäin asuminen vain toi jokaisesta loppujen lopuksi ne huonoimmat puolet pintaan. Ja pienistäkin asioista paisui suuria, kun mieli oli jo alkujaan niin ärtynyt ja kypsä.

Tämä epäterve tilanne vei voimiani ja söi elinvoimaa ja puhtia melkoisesti. Ja se oli pois tärkeimmästä eli perheestä ja työstä.

Nyt täytyy mennä, mutta jos kiinnostaa niin jatkoa seuraa. Sanoisin vaan sinulle, että mielestäni olet oikealla tiellä kun mietit näitä juttuja. Se on oikein ja itse asiassa on velvollisuus huolehtia oman hyvinvoinnin edellytyksistä. Muuten ei jaksa. Mut jos haluat olla ja elää miehesi kanssa, niin älä lähde. Muitakin ratkaisuja voi olla.

Miten osasitkaan kuvata myös MINUN elämääni viimeistä piirtoa myöten. Tuotahan se juuri on. Juuri noin tunnen ja ajattelen ja koen tämän tilanteemme täällä meilläkin. Olemme yrittäneet muuttaa asioita ja erotella näitä asuinyksikköjä, mutta nälkä kasvaa syödessä. Kaiken takana on ajatus, etten halua omaa keittiötä, eteistä tai sisäänkäyntiä (vaikka haluan tietenkin niitäkin), vaan haluan heidät pois silmistäni. Ja sitten minut valtaa taas häpeä ja omatunnon soimaus, että mikä ihme riiviö minäkin olen, hehän täällä ensin olivat ja appeni on täällä syntynytkin, ja minä tulen tänne ja alan komennella. Siis ainakin mielessäni, jos en ihan ääneen. Ääneenkin on tullut sanottua yhtä sun toista ja liikaa.

Itse en tällaista miniää kyllä haluaisi. Pakko myöntää. Mutta enhän minä halua tällainen olla itsekään. Olosuhteet ovat tehneet minusta tällaisen hermokimpun, saaneet kaikki huonot ominaisuudet pysyvästi pintaan. Sääli, että elämä on mennyt tällaiseksi. Terapia-aika on jo tilattuna, ehkä sielläkin näitä solmuja voi availla.


Sinulle, Kissa: Ehkä sinun pitäisi tosiaan kirjoittaa romaani, sana on todella hallussasi. Kuulisin mielelläni lisääkin.

emäntä kirjoitti:

Miten osasitkaan kuvata myös MINUN elämääni viimeistä piirtoa myöten. Tuotahan se juuri on. Juuri noin tunnen ja ajattelen ja koen tämän tilanteemme täällä meilläkin. Olemme yrittäneet muuttaa asioita ja erotella näitä asuinyksikköjä, mutta nälkä kasvaa syödessä. Kaiken takana on ajatus, etten halua omaa keittiötä, eteistä tai sisäänkäyntiä (vaikka haluan tietenkin niitäkin), vaan haluan heidät pois silmistäni. Ja sitten minut valtaa taas häpeä ja omatunnon soimaus, että mikä ihme riiviö minäkin olen, hehän täällä ensin olivat ja appeni on täällä syntynytkin, ja minä tulen tänne ja alan komennella. Siis ainakin mielessäni, jos en ihan ääneen. Ääneenkin on tullut sanottua yhtä sun toista ja liikaa.

Itse en tällaista miniää kyllä haluaisi. Pakko myöntää. Mutta enhän minä halua tällainen olla itsekään. Olosuhteet ovat tehneet minusta tällaisen hermokimpun, saaneet kaikki huonot ominaisuudet pysyvästi pintaan. Sääli, että elämä on mennyt tällaiseksi. Terapia-aika on jo tilattuna, ehkä sielläkin näitä solmuja voi availla.


Sinulle, Kissa: Ehkä sinun pitäisi tosiaan kirjoittaa romaani, sana on todella hallussasi. Kuulisin mielelläni lisääkin.

Kuule niin on tuttua sun mietteet ja tunnelmat, voisivat olla mun päästä ja kynästä. Terapia ei ole tuttu juttu, mutta hittolainen että olisin tarvinnut sitä ja taatusti olisin hyötynyt jos olis voinut kelata asioita jossakin muuallakin kuin omassa päässä.

Se syyllisyys. Minäkin ajattelin, että kaikkihan on itse asiassa hyvin. Ei olla sodassa, ei nähdä nälkää, lämmin talo, työ on yhtä vääntöä mutta niin kai se kuuluukin olla, kukaan ei hakkaa eikä edes varasta ym ym. Ja minä en kestä enkä jaksa kahta mukavaa, hyväätahtovaa ja auttavaistakin vanhusta. Tunsin olevani käärme paratiisissa.

Että jonkin paikan tuntisi kodikseen, omaksi alueekseen - se on tärkeä juttu. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa kuka omistaa. Mutta koti pitäisi olla omaa aluetta, mihin kukaan ei tee alueloukkauksia.

Kissa kirjoitti:

Kuule niin on tuttua sun mietteet ja tunnelmat, voisivat olla mun päästä ja kynästä. Terapia ei ole tuttu juttu, mutta hittolainen että olisin tarvinnut sitä ja taatusti olisin hyötynyt jos olis voinut kelata asioita jossakin muuallakin kuin omassa päässä.

Se syyllisyys. Minäkin ajattelin, että kaikkihan on itse asiassa hyvin. Ei olla sodassa, ei nähdä nälkää, lämmin talo, työ on yhtä vääntöä mutta niin kai se kuuluukin olla, kukaan ei hakkaa eikä edes varasta ym ym. Ja minä en kestä enkä jaksa kahta mukavaa, hyväätahtovaa ja auttavaistakin vanhusta. Tunsin olevani käärme paratiisissa.

Että jonkin paikan tuntisi kodikseen, omaksi alueekseen - se on tärkeä juttu. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa kuka omistaa. Mutta koti pitäisi olla omaa aluetta, mihin kukaan ei tee alueloukkauksia.

Edellinen viesti lähti vahingossa liikenteeseen ennen aikojaan ja ihan keskentekoisena (piti vaan esikatsella ja painoinkin lähetä näpykkää).

Juttu siis jäi kesken, mutta nyt en voi jatkaa kun hummat ja hommat odottaa. Palaan asiaan.

On erittäin valaisevaa,kun joku pystyy kertomaan miltä miniästä tuntuu.Itse sain tuosta ajattelemisen aihetta.Mutta kerron siitä,mikä itselleni on valjennut kun olen sisarussarjan ainut poika ja oli melkein velvollisuus jatkaa tätä tilanpitoa.Me maatalon pojat/isännät ollaan liikaa käsketettyjä/komennettuja ja moittimalla kasvatettuja joiden olemassaoloa ei pahemmin ylistetty tai tekemisiä kehuttu.Kyllä sitä negatiivista palautetta tuli pyytämättä jos jokin asia meni "mönkään". Eli sanalla sanoen ollaan mennen tullen ylikäveltyjä tai kilttiä,miten vaan,
että ainakaan minä en sitä asiaa (tiesin mutta en)
käsittänyt ennenkuin vasta tässä 50-vuoden iässä.
Tajusin samalla, että en ole ollut aina vaimoni puolta vaikka niin olisi pitänyt olla.Vaikka omat vanhempani eivät asu pihapiirissä vaan keskustassa
niin jotenkin on aina tuntunut v-maiselta kun isä ukko tullessaan "jelppimään", kommentoi jostain tekemättömästä työstä ja vaikka hän ei aina sanonut mitään niin naamasta luki monta asiaa enemmän.Aivan kuin ne hänen omat täyttymättömät toiveet ja asiat olisi kasattu mun hartioille.Se on aiheuttanut ristiriitaisuutta:toisaalta hyvää se työapu mutta itse olen hänen läsnäolosta takakireä ja nykyisin puolustuskannalla jos kuulen
moitteen sanankin.Kokemuksesta sanon näin,ehkä olisin ollut vähemmän sokea omiin ympyröihin jos olisin saanut tehdä maailmalla oman lenkkini ja vasta sen jälkeen tulla ja katsoa haluanko tätä vai häivynkö "huitsin nevadaan".Ainakin olisi ollut perheen kannalta parempi hankkia tila vapailta markkinoilta ilman tällaisia henkisiä rasitteita.Tilanne on se että olemme avieron partaalla,toki muistakin syistä kuin miniä-anoppi/appi suhteesta.

Kai sitä oli työtä niin paljon että elämä oli yhtä selviytymistä päivästä toiseen ettei siinä ehditty ajatella sen kummempia vaan juostiin työstä toiseen.
Nyt kun on jokaisella (toivottavasti) omaa aikaa ,on myös aikaa ajatella asioita,ja silloin tällaiset asiat alkaa nousta pintaan.Näkeehän tuon tänäpäivänäkin kun on juhlapyhien aika,jolloin otetaan rennommin ilman työasioita, niin se vaikea avioliitto joka menettelee arkipäivän rutiinissa tökkiikin kohta kun ollaan nokitusten.Ja yksi sellainen avioliiton koetinkivi on kuulemma kesäloma joka on puolisoilla samanaikaisesti.

Maan ilveilijä kirjoitti:

Kai sitä oli työtä niin paljon että elämä oli yhtä selviytymistä päivästä toiseen ettei siinä ehditty ajatella sen kummempia vaan juostiin työstä toiseen.
Nyt kun on jokaisella (toivottavasti) omaa aikaa ,on myös aikaa ajatella asioita,ja silloin tällaiset asiat alkaa nousta pintaan.Näkeehän tuon tänäpäivänäkin kun on juhlapyhien aika,jolloin otetaan rennommin ilman työasioita, niin se vaikea avioliitto joka menettelee arkipäivän rutiinissa tökkiikin kohta kun ollaan nokitusten.Ja yksi sellainen avioliiton koetinkivi on kuulemma kesäloma joka on puolisoilla samanaikaisesti.

Kirjoittelin vähän samasta aiheesta..
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=708&posting=22000000012898342 Käy vilkaisemassa ensin.


Tämän palstan aloittajalla on tavanomainen pulma. Kaksi sukupolvea ei hevillä sovi yhteen. Vika ei ole uudessa tai vanhemmassa, vaan eri aikakausi.

Pistin tuon linkin, koska olin vastannut kysyjälle, kun hän tiedusteli poikakaverinsa suhtautumista vanhempiinsa.

"Yleisön" palaute minulle oli aika rajua, joten ei liene vaikea ymmärtää, miksi miehet ei juuri kirjoittele ajatuksiaan...?

Odotan kommentteja tuosta kirjoituksestani. Mielestäni tämä sama sukupolvien kuilu heijastuu hyvin monenlaisina ristiriitoina.

Mielestäni taloudet kannatta erottaa silloin, kun tilanne on vielä hallinnassa. Ei aviopuolisoa kannata jättää sen takia, että vanhempien kanssa ei oikein jaksa.

Kenelläkään ei ole niin hyviä naapureita, että ne eivät alkaisi ärsyttämään, kun on jatkuvasti tekemisissä niiden kanssa.

Einojorma, oletko nyt ihan tosissasi? Että taloon tullut miniä "käskee appivanhempia lähtemään"? Jos kerran tilan luovutussopimus on tehty aikanaan niin, että vanhapari jää taloon asumaan? Meillä ei ole rahaakaan alkaa rakennella omia taloja tai ostella osakkeita kirkolta, ja kuten sanottu, kuka sinne kirkolle sitten lähtisi, minäkö? No, sinnehän olen kyllä lähdössäkin. Mutta siis minä, ei appivanhemmat.

Vanhapari ei halua muuttaa minnekään, anoppi varsinkin on siitä kantansa sanonut ja se on siis hyvin selväksi tullut. Ja onhan heillä tähän oikeus jäädä, kun se on sopimuksella mustaa valkoisella näin järjestetty. Itse en ollut sitä päättämässä, mutta sehän ei tässä auta.

He haluavat jäädä, tämä on heidän kotinsa ja elämäntyönsä ja tässä he haluavat elämänsä ehtoon viettää. Tämä kysymys on siis siinä mielessä täysin loppuunkäsitelty, eikä mitään "jospa he haluavat/ymmärtävät muuttaa pois"-vaihtoehtoa ei todellakaan ole olemassa.

Itse pelkään sekoavani tässä, koska olen niin paineen alla, juuri kuten Kissa kirjoituksissaan niin osuvasti kuvasi. Lapset ovat tyytyväisiä ja mieskin - mitä molempaa ihmettelen, kun itse olen niin onneton (eikö se merkitse kenellekään mitään?), joten olen ajatellut, että minä lähden sitten yksin tästä pois. Anopille siitä ennen joulua mainitsin (kun riideltiin) ja hän siihen: "Hylkäät siis lapsesi ja miehesi, no sillä lailla!"ja puhahdus päälle.

Tuntuu, ettei kukaan tässä talossa ymmärrä minua vähääkään. Että tosiaan, jos on katto pään päällä, ei ole sairautta eikä todellista murhetta, niin pitääkin valittaa turhasta. Itsekin olen jo sitä mieltä, mutta silti tämä kaikki itseeni kohdistuva kritiikki ei saa minua yhtään paremmin kestämään elämääni, eikä yhtään onnistu avaamaan silmiäni tätä suurta onneani huomaamaan.

emäntä kirjoitti:

Vanhapari ei halua muuttaa minnekään, anoppi varsinkin on siitä kantansa sanonut ja se on siis hyvin selväksi tullut. Ja onhan heillä tähän oikeus jäädä, kun se on sopimuksella mustaa valkoisella näin järjestetty. Itse en ollut sitä päättämässä, mutta sehän ei tässä auta.

He haluavat jäädä, tämä on heidän kotinsa ja elämäntyönsä ja tässä he haluavat elämänsä ehtoon viettää. Tämä kysymys on siis siinä mielessä täysin loppuunkäsitelty, eikä mitään "jospa he haluavat/ymmärtävät muuttaa pois"-vaihtoehtoa ei todellakaan ole olemassa.

Itse pelkään sekoavani tässä, koska olen niin paineen alla, juuri kuten Kissa kirjoituksissaan niin osuvasti kuvasi. Lapset ovat tyytyväisiä ja mieskin - mitä molempaa ihmettelen, kun itse olen niin onneton (eikö se merkitse kenellekään mitään?), joten olen ajatellut, että minä lähden sitten yksin tästä pois. Anopille siitä ennen joulua mainitsin (kun riideltiin) ja hän siihen: "Hylkäät siis lapsesi ja miehesi, no sillä lailla!"ja puhahdus päälle.

Tuntuu, ettei kukaan tässä talossa ymmärrä minua vähääkään. Että tosiaan, jos on katto pään päällä, ei ole sairautta eikä todellista murhetta, niin pitääkin valittaa turhasta. Itsekin olen jo sitä mieltä, mutta silti tämä kaikki itseeni kohdistuva kritiikki ei saa minua yhtään paremmin kestämään elämääni, eikä yhtään onnistu avaamaan silmiäni tätä suurta onneani huomaamaan.

Tee appivanhemmillesi ja varsinkin anopillesi selväksi että sinä olet nyt Tilan varsinainen emäntä, olet emäntä N:o 1. Sinun on otettava sinulle kuuluva valtikka käsiisi ja lopetettava appivanhempiesi edessä nöyristely.
Tee tämä asia selväksi tiukasti mutta hyväntahtoisesti. Tee selväksi ettet ala tästä riitelemään, koska asia on kannaltasi selvä, vaikka se appivanhemmillesi olisikin epäselvä.

En tietenkään tiedä tarkalleen ,minkälaista arkinen yhdessäelonne on, puuttuvatko appivanhempanne teidän jokapäiväiseen elämäänne ja töihinne? jos näin on, sinun pitää tehdä selväksi että olet nyt ykkönen talossa ja teet asiat niinkuin lystäät, omalla tavallasi, pitipä anoppisi siitä tai ei.
Se on vähän niinkuin että MY way or Highway.

Appivanhemmat varmasti vain kärsivät jonkunlaista luopumisen tuskaa. Sinun on kuitenkin tehtävä tiukasti heille selväksi että kun te nyt pyöritätte tilaa ja vastuu on teillä, te teette hommat ja elätte niinkuin te itse parhaaksi näette. Te olette miehesi kanssa isäntä ja emäntä ja määräätte meiningin.

Olet N:o 1 kirjoitti:

Tee appivanhemmillesi ja varsinkin anopillesi selväksi että sinä olet nyt Tilan varsinainen emäntä, olet emäntä N:o 1. Sinun on otettava sinulle kuuluva valtikka käsiisi ja lopetettava appivanhempiesi edessä nöyristely.
Tee tämä asia selväksi tiukasti mutta hyväntahtoisesti. Tee selväksi ettet ala tästä riitelemään, koska asia on kannaltasi selvä, vaikka se appivanhemmillesi olisikin epäselvä.

En tietenkään tiedä tarkalleen ,minkälaista arkinen yhdessäelonne on, puuttuvatko appivanhempanne teidän jokapäiväiseen elämäänne ja töihinne? jos näin on, sinun pitää tehdä selväksi että olet nyt ykkönen talossa ja teet asiat niinkuin lystäät, omalla tavallasi, pitipä anoppisi siitä tai ei.
Se on vähän niinkuin että MY way or Highway.

Appivanhemmat varmasti vain kärsivät jonkunlaista luopumisen tuskaa. Sinun on kuitenkin tehtävä tiukasti heille selväksi että kun te nyt pyöritätte tilaa ja vastuu on teillä, te teette hommat ja elätte niinkuin te itse parhaaksi näette. Te olette miehesi kanssa isäntä ja emäntä ja määräätte meiningin.

Olen hyvin kiitollinen kaikille, jotka viitsivät vastata ja tukea minua, mutta samalla huomaan, miten tipottain olen tilanteestamme kertonut... Siis appivanhempani ovat, kuten tuon Kissankin tapauksessa, ihan ok. He ovat ihan ystävällisiä ja mukavia ihmisiä, eivätkä - varsinkaan anoppi - ole yrittäneet enää vuosiin olla tässä kukkoilemassa. Niitäkin aikoja oli alussa, myönnetään, mutta ne ovat menneisyyttä, olleet jo vuosia.

Kyse on pikemminkin sellaisesta ei-verbaalisesta, epämääräisestä tuntemuksesta... Siis vaikkapa siitä, että he tietävät meistä kaiken. Milloin menemme ja minne (jos ei muuten, niin lapsilta saavat tiedon), kuka meille tulee kylään, kitkenkö kasvimaan, kuoleeko joku kukka pihassa, palaako ruoka pohjaan, milloin lämmitämme saunan, milloin riitelemme, varmaan myös sen, milloin rakastelemme (!), mikään ei jää heiltä arvauksen varaan.

Ja anoppini tapaa kertoilla asioitamme muille, ei siis pahalla, mutta silti, se ärsyttää ja raivostuttaa, jos joku kylällä tulee vastaan ja sanoo, että ai onko kätesi jo parempi, ei kai sentään murtunut? En ollut kertonut tätä kenellekään muulle kuin anopille, joka sen näki ja kysyi, kuinka kävi. Hän varmaan kokee olevansa jotenkin tylsä, kun ei riitä juttua muuten, joten pitää ottaa jatkeeksi meidän asiamme, ja tuo oli vain yksi harmiton esimerkki, on niitä satoja muitakin. Miehen sisarelle hän kertoo kaikista vaikeuksiastemme tarkkaan ja ties minne HE sitten asioitamme edelleen levittävät.

Oman perheen piirissä on vaikeaa, kun ei voi luottaa. Jos he olisivat juoruilevia naapureita, niin se olisi jotenkin "normaalimpaa", mutta oman talon väki, omien seinieni sisältä levittelee asioitamme eteenpäin, vaikka kuinka hyvälläkin, se on ollut yksi vaikeimpia asioita sietää ja hyväksyä.

Nämä kertomani seikat ovat saaneet minut itsenkin pitämään itseäni lähinnä vainoharhaisena. Mutta silti sisimmässäni tiedän senkin, ettei tähän asumismuotoon monista olisi. Siispä en ole suostunut itseäni kohtaan olemaan kovin ankara, mitä nyt kuitenkin huonon omatunnon ja oman käytökseni ja ajatusteni häpeämiseen saakka, mutta sitten taas kääntyy kelkka mielessäni toiseen suuntaan, jolloin kiihkeästi kapinoin tätä tilannetta vastaan enkä suostu yhtään potemaan omatunnontuskia, vaikka ajattelisin mitä.

Tällä tavalla edestakaisin tasapainotellen ja vääjäämättä hulluksi tulossa, kai.

emäntä kirjoitti:

Vanhapari ei halua muuttaa minnekään, anoppi varsinkin on siitä kantansa sanonut ja se on siis hyvin selväksi tullut. Ja onhan heillä tähän oikeus jäädä, kun se on sopimuksella mustaa valkoisella näin järjestetty. Itse en ollut sitä päättämässä, mutta sehän ei tässä auta.

He haluavat jäädä, tämä on heidän kotinsa ja elämäntyönsä ja tässä he haluavat elämänsä ehtoon viettää. Tämä kysymys on siis siinä mielessä täysin loppuunkäsitelty, eikä mitään "jospa he haluavat/ymmärtävät muuttaa pois"-vaihtoehtoa ei todellakaan ole olemassa.

Itse pelkään sekoavani tässä, koska olen niin paineen alla, juuri kuten Kissa kirjoituksissaan niin osuvasti kuvasi. Lapset ovat tyytyväisiä ja mieskin - mitä molempaa ihmettelen, kun itse olen niin onneton (eikö se merkitse kenellekään mitään?), joten olen ajatellut, että minä lähden sitten yksin tästä pois. Anopille siitä ennen joulua mainitsin (kun riideltiin) ja hän siihen: "Hylkäät siis lapsesi ja miehesi, no sillä lailla!"ja puhahdus päälle.

Tuntuu, ettei kukaan tässä talossa ymmärrä minua vähääkään. Että tosiaan, jos on katto pään päällä, ei ole sairautta eikä todellista murhetta, niin pitääkin valittaa turhasta. Itsekin olen jo sitä mieltä, mutta silti tämä kaikki itseeni kohdistuva kritiikki ei saa minua yhtään paremmin kestämään elämääni, eikä yhtään onnistu avaamaan silmiäni tätä suurta onneani huomaamaan.

Vaikka en mikään vanha olekaan. Kyllä ne asiat vielä järjestyy parhain päin, usko pois. Etkä Sinä ole sekoamassa, kun pohdit ja kirjoitat asioista ihan järkevästi. Pidähän pääsi, sillä luultavasti Sinua tullaan "syyllistämään" tapahtuneesta,kun olet se joka lähtee pois. Vaikka vaikuttaisi siltä, että tapahtunut onkin monien ajankuluessa syntyneiden tapahtumien summa. Sinulla taitaa nyt olla edessä oman vieraan työn tai koulutuksen aloittaminen. Ja monta muuta kohtaa pohdittavana.

emäntä kirjoitti:

Olen hyvin kiitollinen kaikille, jotka viitsivät vastata ja tukea minua, mutta samalla huomaan, miten tipottain olen tilanteestamme kertonut... Siis appivanhempani ovat, kuten tuon Kissankin tapauksessa, ihan ok. He ovat ihan ystävällisiä ja mukavia ihmisiä, eivätkä - varsinkaan anoppi - ole yrittäneet enää vuosiin olla tässä kukkoilemassa. Niitäkin aikoja oli alussa, myönnetään, mutta ne ovat menneisyyttä, olleet jo vuosia.

Kyse on pikemminkin sellaisesta ei-verbaalisesta, epämääräisestä tuntemuksesta... Siis vaikkapa siitä, että he tietävät meistä kaiken. Milloin menemme ja minne (jos ei muuten, niin lapsilta saavat tiedon), kuka meille tulee kylään, kitkenkö kasvimaan, kuoleeko joku kukka pihassa, palaako ruoka pohjaan, milloin lämmitämme saunan, milloin riitelemme, varmaan myös sen, milloin rakastelemme (!), mikään ei jää heiltä arvauksen varaan.

Ja anoppini tapaa kertoilla asioitamme muille, ei siis pahalla, mutta silti, se ärsyttää ja raivostuttaa, jos joku kylällä tulee vastaan ja sanoo, että ai onko kätesi jo parempi, ei kai sentään murtunut? En ollut kertonut tätä kenellekään muulle kuin anopille, joka sen näki ja kysyi, kuinka kävi. Hän varmaan kokee olevansa jotenkin tylsä, kun ei riitä juttua muuten, joten pitää ottaa jatkeeksi meidän asiamme, ja tuo oli vain yksi harmiton esimerkki, on niitä satoja muitakin. Miehen sisarelle hän kertoo kaikista vaikeuksiastemme tarkkaan ja ties minne HE sitten asioitamme edelleen levittävät.

Oman perheen piirissä on vaikeaa, kun ei voi luottaa. Jos he olisivat juoruilevia naapureita, niin se olisi jotenkin "normaalimpaa", mutta oman talon väki, omien seinieni sisältä levittelee asioitamme eteenpäin, vaikka kuinka hyvälläkin, se on ollut yksi vaikeimpia asioita sietää ja hyväksyä.

Nämä kertomani seikat ovat saaneet minut itsenkin pitämään itseäni lähinnä vainoharhaisena. Mutta silti sisimmässäni tiedän senkin, ettei tähän asumismuotoon monista olisi. Siispä en ole suostunut itseäni kohtaan olemaan kovin ankara, mitä nyt kuitenkin huonon omatunnon ja oman käytökseni ja ajatusteni häpeämiseen saakka, mutta sitten taas kääntyy kelkka mielessäni toiseen suuntaan, jolloin kiihkeästi kapinoin tätä tilannetta vastaan enkä suostu yhtään potemaan omatunnontuskia, vaikka ajattelisin mitä.

Tällä tavalla edestakaisin tasapainotellen ja vääjäämättä hulluksi tulossa, kai.

...sellaisesta,että tunnet eläväsi kaikenaikaa eräänlaisessa kontrollissa eli näyteikkunassa.Mun vanhemmissa on aina ollut tämä piirre ja surkuhupaisaa,mutta myös vaimoni pyrkii siihen.Avioliitossa sen sietää ja on normaaliakin tietää missä toinen menee,mutta jos se on sellaista "stasimaista" tai "kgb-läistä" eli liitosta puuttuu sellainen läheisyys,lämpö ja aito toisesta välittäminen niin se on aika v-maista.

emäntä kirjoitti:

Vanhapari ei halua muuttaa minnekään, anoppi varsinkin on siitä kantansa sanonut ja se on siis hyvin selväksi tullut. Ja onhan heillä tähän oikeus jäädä, kun se on sopimuksella mustaa valkoisella näin järjestetty. Itse en ollut sitä päättämässä, mutta sehän ei tässä auta.

He haluavat jäädä, tämä on heidän kotinsa ja elämäntyönsä ja tässä he haluavat elämänsä ehtoon viettää. Tämä kysymys on siis siinä mielessä täysin loppuunkäsitelty, eikä mitään "jospa he haluavat/ymmärtävät muuttaa pois"-vaihtoehtoa ei todellakaan ole olemassa.

Itse pelkään sekoavani tässä, koska olen niin paineen alla, juuri kuten Kissa kirjoituksissaan niin osuvasti kuvasi. Lapset ovat tyytyväisiä ja mieskin - mitä molempaa ihmettelen, kun itse olen niin onneton (eikö se merkitse kenellekään mitään?), joten olen ajatellut, että minä lähden sitten yksin tästä pois. Anopille siitä ennen joulua mainitsin (kun riideltiin) ja hän siihen: "Hylkäät siis lapsesi ja miehesi, no sillä lailla!"ja puhahdus päälle.

Tuntuu, ettei kukaan tässä talossa ymmärrä minua vähääkään. Että tosiaan, jos on katto pään päällä, ei ole sairautta eikä todellista murhetta, niin pitääkin valittaa turhasta. Itsekin olen jo sitä mieltä, mutta silti tämä kaikki itseeni kohdistuva kritiikki ei saa minua yhtään paremmin kestämään elämääni, eikä yhtään onnistu avaamaan silmiäni tätä suurta onneani huomaamaan.

Juuri tuollainen syyllistäminen ("hylkäät lapsesi ja miehesi") tuntuu varmasti pahalta. Henkiset paineet ovat uskoakseni muutenkin tarpeeksi kovat suuren työmäärän ja taloudellisen tiukkuuden kanssa. Niin ainakin meidän tilalla.

Minusta ratkaisun avain on sinun miehesi. Sanot hänelle suoraan että tulet lähtemään muualle jos tilanteeseen ei tule muutosta. Mikäli hän välittää sinusta enemmän kuin vanhemmistaan niin hän on valmis hakemaan tilanteeseen muutosta.

Jos kerran syytingistä on tilan kauppakirjassa sovittu niin vaikea on tosiaan vanhuksia pois tilalta saada. Useimmiten he kuitenkin välittävät lapsistaan ja varsinkin lapsenlapsistaan. Ja varsinkin jos he ovat henkeen ja vereen maanviljelijöitä niin he välittävät tilasta jota pyöritätte.

Jos heidän oma lapsensa eli miehesi perustelee heille hyvin sen miksi heidän pitää lähteä niin saattaapa olla että mieli muuttuu. Marinaa ja syyllistämistä toki tulee mutta se on hinta joka ratkaisusta pitää maksaa. Toinen vaihtoehto on se että hankitte oman talon lähistöltä (ei kuitenkaan kannata tehdä pihapiiriin toista taloa). Se että sinä lähdet särkee teidän perheen, vaikeuttaa tilan toimintaa varmasti todella paljon ja jos omistatte tilan yhdessä niin pahimmassa tapauksessa lopettaa maatalouden harjoittamisen kokonaan.

Kaikella on hintansa ja tiettyjä asioita ei voi edes rahassa mitata.

emäntä kirjoitti:

Vanhapari ei halua muuttaa minnekään, anoppi varsinkin on siitä kantansa sanonut ja se on siis hyvin selväksi tullut. Ja onhan heillä tähän oikeus jäädä, kun se on sopimuksella mustaa valkoisella näin järjestetty. Itse en ollut sitä päättämässä, mutta sehän ei tässä auta.

He haluavat jäädä, tämä on heidän kotinsa ja elämäntyönsä ja tässä he haluavat elämänsä ehtoon viettää. Tämä kysymys on siis siinä mielessä täysin loppuunkäsitelty, eikä mitään "jospa he haluavat/ymmärtävät muuttaa pois"-vaihtoehtoa ei todellakaan ole olemassa.

Itse pelkään sekoavani tässä, koska olen niin paineen alla, juuri kuten Kissa kirjoituksissaan niin osuvasti kuvasi. Lapset ovat tyytyväisiä ja mieskin - mitä molempaa ihmettelen, kun itse olen niin onneton (eikö se merkitse kenellekään mitään?), joten olen ajatellut, että minä lähden sitten yksin tästä pois. Anopille siitä ennen joulua mainitsin (kun riideltiin) ja hän siihen: "Hylkäät siis lapsesi ja miehesi, no sillä lailla!"ja puhahdus päälle.

Tuntuu, ettei kukaan tässä talossa ymmärrä minua vähääkään. Että tosiaan, jos on katto pään päällä, ei ole sairautta eikä todellista murhetta, niin pitääkin valittaa turhasta. Itsekin olen jo sitä mieltä, mutta silti tämä kaikki itseeni kohdistuva kritiikki ei saa minua yhtään paremmin kestämään elämääni, eikä yhtään onnistu avaamaan silmiäni tätä suurta onneani huomaamaan.

Lähden nyt viikonlopuksi reissuun äitini luo, enkä luultavasti pysty kirjoittamaan. Jatkan juttua sitten kun voin.

Haluaisin antaa sulle toivoa. Ihan samat oli mun tunteet, että ulospääsyä ei ole. On vain huonoja vaihtoehtoja. Ja kuitenkin ne ratkaisut löytyi.

Sinäkin löydät vastaukset ja ratkaisut. Sinussa on järkeä ja voimaa. Siitä kertoo moni asia. Olet oikealla asialla ja tiellä. Jaksamista sinulle.

emäntä kirjoitti:

Olen hyvin kiitollinen kaikille, jotka viitsivät vastata ja tukea minua, mutta samalla huomaan, miten tipottain olen tilanteestamme kertonut... Siis appivanhempani ovat, kuten tuon Kissankin tapauksessa, ihan ok. He ovat ihan ystävällisiä ja mukavia ihmisiä, eivätkä - varsinkaan anoppi - ole yrittäneet enää vuosiin olla tässä kukkoilemassa. Niitäkin aikoja oli alussa, myönnetään, mutta ne ovat menneisyyttä, olleet jo vuosia.

Kyse on pikemminkin sellaisesta ei-verbaalisesta, epämääräisestä tuntemuksesta... Siis vaikkapa siitä, että he tietävät meistä kaiken. Milloin menemme ja minne (jos ei muuten, niin lapsilta saavat tiedon), kuka meille tulee kylään, kitkenkö kasvimaan, kuoleeko joku kukka pihassa, palaako ruoka pohjaan, milloin lämmitämme saunan, milloin riitelemme, varmaan myös sen, milloin rakastelemme (!), mikään ei jää heiltä arvauksen varaan.

Ja anoppini tapaa kertoilla asioitamme muille, ei siis pahalla, mutta silti, se ärsyttää ja raivostuttaa, jos joku kylällä tulee vastaan ja sanoo, että ai onko kätesi jo parempi, ei kai sentään murtunut? En ollut kertonut tätä kenellekään muulle kuin anopille, joka sen näki ja kysyi, kuinka kävi. Hän varmaan kokee olevansa jotenkin tylsä, kun ei riitä juttua muuten, joten pitää ottaa jatkeeksi meidän asiamme, ja tuo oli vain yksi harmiton esimerkki, on niitä satoja muitakin. Miehen sisarelle hän kertoo kaikista vaikeuksiastemme tarkkaan ja ties minne HE sitten asioitamme edelleen levittävät.

Oman perheen piirissä on vaikeaa, kun ei voi luottaa. Jos he olisivat juoruilevia naapureita, niin se olisi jotenkin "normaalimpaa", mutta oman talon väki, omien seinieni sisältä levittelee asioitamme eteenpäin, vaikka kuinka hyvälläkin, se on ollut yksi vaikeimpia asioita sietää ja hyväksyä.

Nämä kertomani seikat ovat saaneet minut itsenkin pitämään itseäni lähinnä vainoharhaisena. Mutta silti sisimmässäni tiedän senkin, ettei tähän asumismuotoon monista olisi. Siispä en ole suostunut itseäni kohtaan olemaan kovin ankara, mitä nyt kuitenkin huonon omatunnon ja oman käytökseni ja ajatusteni häpeämiseen saakka, mutta sitten taas kääntyy kelkka mielessäni toiseen suuntaan, jolloin kiihkeästi kapinoin tätä tilannetta vastaan enkä suostu yhtään potemaan omatunnontuskia, vaikka ajattelisin mitä.

Tällä tavalla edestakaisin tasapainotellen ja vääjäämättä hulluksi tulossa, kai.

Kuulostipa tutulta nuo sun jutut. Se pieni ero siinä vain oli että minä olen ollut täällä vasta viisi vuotta ja meillä on asunto yläkerrassa jossa on makuuhuone ja olohuone/keittiö ja vessa ja silti on täysin samat ongelmat kuin sulla.

Soittaako tämä miehesi sisko sitten sinulle kun anoppisi on saanut eka juoruttua sille? Meillä se menee jokseenkin niin että kun riitaa tulee niin anoppi soittaa tyttärelleen ja sitte tytär soittaa mulle ja kertoo että mun pitäis olla aikuisempi!!

Meillä on eräätkin kerrat tapeltu mun miehenikin kanssa siitä kun se ei voi puolustaa mua niitten edessä kun ne alkaa möykkäämään..

Alussa sekin suuttu mulle ja syytti mua muitten kanssa ja aina kun olin lähdössä niin ei saanu lähtä ja appi sanokin mulle näin "jos nyt lähet niin takasi ei ole tulemista,kyllä me tänne muita emäntiä löydetään". Niin lukemattomia kertoja olen tuntenut tunteen ettei mun mies rakasta mua yhtään ja vaikea sitä on uskoa vieläkään vaikka se toista sanoo..

Oman talon haluan mutta siihen ei ole kuulemma varaa... Appivanhemmille siitä ei saa puhua kun ne suuttuu siitä.

Tilakaupassahan mun miehelle ei myyty taloa mutta kaikki muut myytiin. Ja kaiken lisäksi ne on vielä vaatinut kauppakirjaan sopimuksen että niillä on 50 vuoden asumis oikeus tässä talossa kuulemma siksi kun mun miehen mummokin asuu tässä ja niitten pitää hoitaa se ja se ei lähe muualle...

Nykyään mun mies on jo vähä herännyt ja on varsin paljon ottanu opikseen täältä sivuilta ja farmitista.. Se ei enään syytä mua muttei voi puolustaakkaan.

Onko teillä muuten niin että vaikka teet kaikki tilan työt niin ei siltikään appivanhemmat pidä sua siinä omistajana? Meillä on niin. Tila on yleensä aina Niitten suusta "meidän" tai joskus hyvin harvoin mun miehen mutta mun se ei ole. Joskus anoppi jopa korjasi tilan mun miehen tilaksi jos minä sanoin sitä meidän tilaksi.

Ja anopille kuin appiukolle ei saa sanoa mitään vastaan kun ne on vanhempia niin niitä pitää kunnioittaa yms.. Oon kyllä monesti sanonut!!

En lukenut emännän kaikkia kirjoituksia. Nyt luettuani tuon viimeisen niin painotan lisää ! HAE OMAA AIKAA OMAA ELÄMÄÄ OMIA HARRASTUKSIA OMAA TYÖTÄ ! Perhe ja asunto sinulla jo on turha niitä on lähteä hakemaan. Etsi jostain keskustelu kumppani, mutta ei mitään naapurin samasta asiasta kärsivää muijaa. Tarvitset intoa elämään ja niinkuin itse sanoit ONNELLISUUTTA ja isolla oolla. tsemppiä!!!

miehenmieli kirjoitti:

En lukenut emännän kaikkia kirjoituksia. Nyt luettuani tuon viimeisen niin painotan lisää ! HAE OMAA AIKAA OMAA ELÄMÄÄ OMIA HARRASTUKSIA OMAA TYÖTÄ ! Perhe ja asunto sinulla jo on turha niitä on lähteä hakemaan. Etsi jostain keskustelu kumppani, mutta ei mitään naapurin samasta asiasta kärsivää muijaa. Tarvitset intoa elämään ja niinkuin itse sanoit ONNELLISUUTTA ja isolla oolla. tsemppiä!!!

Niiden on helppo jakaa neuvoja, jotka eivät ole kokeneet yhteiseloa useamman sukupolven kanssa miniän näkökulmasta.
Omasta tilanteestani on jo yli kymmenen vuotta, mutta tunnen tuskan kuin eilisen päivän. Minunkaan kohdallani ei ihmisissä ollut mitään vikaa, yhteiselämä vain yksinkertaisesti kävi sietämättömäksi. Oman yksityisyyden puute alkoi ahdistaa ja kaikki pienetkin asiat saivat liian suuret mittasuhteet. Mutta ei loputtomasti jaksa elää toisten ehdoilla, jatkuvasti itsensä kieltäen.

Aloitin opinnot, hankin harrastuksen ja perustin yrityksen, mutta eivät ne tilannetta muuttaneet. Ei lopulta edes sekään, että appivanhemmat muuttivat omaan taloon kilometrin päähän. Totesin, ettei mikään mahti maailmassa muuta tilannetta, ellei puoliso ymmärrä vaimonsa ahdistavaa tilannetta ja kykene katkaisemaan sitä henkistä napanuoraa vanhempiinsa.

Omassa tilanteessani napanuora ei katkennut, joten otin lapset ja lähdin. Päätös ei tullut hetken mielijohteesta, vaan vuosien harkinnan tuloksena - ja oli todella rankka. Mielestäni jokaisen on kuitenkin rakastettava itseään edes sen verran, että huolehtii omasta hyvinvoinnistaan.

Sinulle, emäntä, toivon voimia jaksaaksesi tehdä oikeita ratkaisuja. Se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi sinun elämäntilanteeseesi. Ongelmien kieltäminen on heikkoutta, sinä olet vahvoilla kun etsit pois pääsyä kipeästä tilanteestasi. Keskustelu samassa tilanteessa olevien tai olleiden kanssa helpottaa ja voi tuoda lohtuakin. Terveiset myös saman kokeneelle ninimerkille "Kissa", jolla tuntui olevan sydän ja järki kohdallaan.

miehenmieli kirjoitti:

En lukenut emännän kaikkia kirjoituksia. Nyt luettuani tuon viimeisen niin painotan lisää ! HAE OMAA AIKAA OMAA ELÄMÄÄ OMIA HARRASTUKSIA OMAA TYÖTÄ ! Perhe ja asunto sinulla jo on turha niitä on lähteä hakemaan. Etsi jostain keskustelu kumppani, mutta ei mitään naapurin samasta asiasta kärsivää muijaa. Tarvitset intoa elämään ja niinkuin itse sanoit ONNELLISUUTTA ja isolla oolla. tsemppiä!!!

Olen asunut vaimoni kanssa vanhempieni luona 5 vuotta ja ollaan oltu yhdessä 6 vuotta. Tämän kyllä kestää mutta se vaatii ehdottoman luottamuksen! Juoruileva anoppi ei taatusti ole minkään luottamuksen arvoinen! Mutta en silti kehota lähtemään ovet paukkuen, vaan sanot suoraan mitä ajattelet. Siitä se lähtee. Jos mitään ei voida tehdä niin sitten lähdet! Ei maailma yhteen perheeseen kaadu. Minulla oli kova kesyttäminen omassa isässäni kun mikään mitä vaimoni teki ei ollut hyvä. Asioista otettiin yhteen rajustikin mutta kyllä se siitä on lähtenyt. Tiedän ainakin että voin luottaa vanhempiini. Jos en pystyisi luottamaan en pystyisi itsekään asumaan täällä. Olihan se tietysti isälle vähän iso muutos sillon kun juuri 18 täyttänyt poika toi uuden 20v emännän taloon ja 16v systerini lähti miehensä matkaan. Vielä kun oltiin monta vuotta "susipari" eli kihloissa kyllä mutta naimisiin mentiin vasta 23.7.-05 eli kohta puoli vuotta vasta naimisissa. Ja kaikesta huolimatta tähtäimessä on oma asunto n.10km säteeltä. Yhdestä paikasta on jo hierottu kauppaa. ;) Ei olla kiirehditty asian kanssa kun nyt on rauha maassa ja asiat hyvin niin hätäkös tässä. Mutta monta kertaa ovet paukku kun otettiin "jäsentenvälisiä" otteluita. Tässä pidin vaimoni puolia koska en kertakaikkiaan voinut hyväksyä isältä tietynlaista käytöstä. Käytöstavat pitää olla omisti talon vaikka itse Kekkonen!

Niin siis selvennetään vähän. Olen -82 syntynyt. Vaimoni on -80 syntynyt. Tapasin nykyisen vaimoni 17-vuotiaana muutamien irtosuhteiden jälkeen syksyllä -99. Helmikuussa 2000 mentiin kihloihin ja maaliskuussa muutettiin kerrostaloon 30 neliön yksiöön vuokralle. Minä en pystynyt sopeutumaan kaupunkiin ja asiasta neuvoteltiin ja vaimokin oli halukas lähtemään siitä loukusta. Syksyllä -00 muutettiin minun vanhempieni luokse asumaan. Lopulta 23.7.-05 mentiin naimisiin. Vähän huvitti kommentti Mammalta: No on sitä saanutkin odottaa. Ehtii tässä sentään senkin ihmeen nähdä.

Jos joku haluaa kommentoida ikää niin sanon vaan että sen vain tietää kun tapaa sen oikean.

olen sitä mieltä, kerran sinulla on onnellinen parisuhde. Sinähän haluat vain oman perherauhan, ja siihen kaikilla on oikeus. Mutta siihen ratkaisu ei ole se, että lähde. Miehesi ja lapsesi ovat sinulle tärkeimmät. Teidän nyt vain jollain tavalla pitäisi ulkoistaa nuo appivanhemmat. Hetkessä se ei käy. Kirjoitin tuossa ylempänä, joten tiedän millaista se on yrittää liikkua omalla pihamaalla, ja olla välittämästä appivanhemmista (ja heidän vieraistaan), kun ovat kuulolla ja näkösällä. Eka parannus voisi olla se, että uskallat olla miehesi kanssa kuin kahden, vaikka näkisivätkin. No siis tiettyyn rajaan asti, you know,, ;)
Ota vastaan miehesi hellittelyt ja helli takaisin. Se on teidän perhe-elämää, älä estä sitä.
Ja muuten, voi siellä jossain uudessa kodissa (kerros- tai rivitalo) alkaa ärsyttämään muiden naapureiden äänet. Isäni tapasi sanoa, että kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.

jos lähdet, kirjoitti:

olen sitä mieltä, kerran sinulla on onnellinen parisuhde. Sinähän haluat vain oman perherauhan, ja siihen kaikilla on oikeus. Mutta siihen ratkaisu ei ole se, että lähde. Miehesi ja lapsesi ovat sinulle tärkeimmät. Teidän nyt vain jollain tavalla pitäisi ulkoistaa nuo appivanhemmat. Hetkessä se ei käy. Kirjoitin tuossa ylempänä, joten tiedän millaista se on yrittää liikkua omalla pihamaalla, ja olla välittämästä appivanhemmista (ja heidän vieraistaan), kun ovat kuulolla ja näkösällä. Eka parannus voisi olla se, että uskallat olla miehesi kanssa kuin kahden, vaikka näkisivätkin. No siis tiettyyn rajaan asti, you know,, ;)
Ota vastaan miehesi hellittelyt ja helli takaisin. Se on teidän perhe-elämää, älä estä sitä.
Ja muuten, voi siellä jossain uudessa kodissa (kerros- tai rivitalo) alkaa ärsyttämään muiden naapureiden äänet. Isäni tapasi sanoa, että kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.

Kirjoitin tuossa ylempänä nuo kaksi juttua, olen vaikka "kolleega", niminerkki. Käyttekö lomilla missään perheen kanssa? Nyt olisi paikallaan perheloma! Saatte olla hetken omin porukoin ja uusia tuulia. Ja sitten yritä keksiä jokin juttu itsellesi, millä saat ajatuksesi pois appivanhemmista. Vaihda ajatuksia tänne.

vielä lisää kirjoitti:

Kirjoitin tuossa ylempänä nuo kaksi juttua, olen vaikka "kolleega", niminerkki. Käyttekö lomilla missään perheen kanssa? Nyt olisi paikallaan perheloma! Saatte olla hetken omin porukoin ja uusia tuulia. Ja sitten yritä keksiä jokin juttu itsellesi, millä saat ajatuksesi pois appivanhemmista. Vaihda ajatuksia tänne.

Käymme kerran vuodessa perhelomalla. Ensimmäiset päivät menee suorastaan ekstaasissa, hoen itselleni, että ei voi ola totta, ihanaa, ihanaa, hymyilen, pelleilen lasten kanssa, nautin sydämestäni. Toiseksi viimeisenä päivänä alkaa jäytää tietoisuus, että "sinne" pitää taas palata. Ja viimeisenä aamuna synkkyys on mielessä ja kapina. Ja pihaan ajaessa tunne, etten nouse autosta ulos ollenkaan.

Lomat ovat hyviä ja harrastukset ja ystävät ja muut riennot, mutta SILTI tulee tunne, että ensisijaisesti se ongelma on siellä kotona, se möykky mahassa, ja se jäytää.

Tupakoinnin lopettaminen on aina hyvä asia, ja tämä oli siis pelkästään positiivinen juttu, että lopetin muutaman vuosi sitten. Mutta se syy taas sitten: en kehdannut appivanhempien edessä polttaa, kun koko suku miehen puolelta on savuton. Siinäkin joutui katseiden ja paheksunnan edessä luovuttamaan. Mutta kuten sanottu, tuo oli tietenkin siitä parhaimmasta päästä.

Saunakaljaa ei kehtaa saunan portailla istuen juoda, kun anopista ei ole sopivaa, että nainen juo kaljaa eikä varsinkaan pullon suusta. Hän on ollut 40 vuotta kuskina, kun ovat apen kanssa jossain olleet. Joskus salaa olen toivonut, että voi kun anoppi joskus edes vähän irrottelisi, vetäisi vaikka lärvit. Tai polttaisi puuron pohjaan niin että koko talo käryäisi viikon, tai unohtaisi pyykit sateeseen, tai JOTAIN, mutta ei... hän on talousihmisenäkin yksi täydellisyys ja käyttäytyy aina säädyllisesti. Vaikka kello kahdeksalta aamulla tulisi yllätysvieraita, siellä kaikki kiiltäisi puhtauttaan ja anoppi olisi pukeutunut ja hiukset olisivat ojennuksessa. Meidän puolella itse istuisin pöydän ääressä paplarit päässä ja kasvonaamio naamalla. Sillä tavallakin on tullut ovea avattua...

Onkohan tämä sitten joku itsetuntokysymys, sitäkin varmaan. Mutta kun olen ei-maalaistalossa oleville ystävilleni tätä kuvannut, niin kyllä suurin osa on heti sanonut, että todella ahdistavaa olla jatkuvasti anopin arvioivan katseen alla, varsinkin näin täydellisen anopin kuin minulla on.

emäntä kirjoitti:

Käymme kerran vuodessa perhelomalla. Ensimmäiset päivät menee suorastaan ekstaasissa, hoen itselleni, että ei voi ola totta, ihanaa, ihanaa, hymyilen, pelleilen lasten kanssa, nautin sydämestäni. Toiseksi viimeisenä päivänä alkaa jäytää tietoisuus, että "sinne" pitää taas palata. Ja viimeisenä aamuna synkkyys on mielessä ja kapina. Ja pihaan ajaessa tunne, etten nouse autosta ulos ollenkaan.

Lomat ovat hyviä ja harrastukset ja ystävät ja muut riennot, mutta SILTI tulee tunne, että ensisijaisesti se ongelma on siellä kotona, se möykky mahassa, ja se jäytää.

Tupakoinnin lopettaminen on aina hyvä asia, ja tämä oli siis pelkästään positiivinen juttu, että lopetin muutaman vuosi sitten. Mutta se syy taas sitten: en kehdannut appivanhempien edessä polttaa, kun koko suku miehen puolelta on savuton. Siinäkin joutui katseiden ja paheksunnan edessä luovuttamaan. Mutta kuten sanottu, tuo oli tietenkin siitä parhaimmasta päästä.

Saunakaljaa ei kehtaa saunan portailla istuen juoda, kun anopista ei ole sopivaa, että nainen juo kaljaa eikä varsinkaan pullon suusta. Hän on ollut 40 vuotta kuskina, kun ovat apen kanssa jossain olleet. Joskus salaa olen toivonut, että voi kun anoppi joskus edes vähän irrottelisi, vetäisi vaikka lärvit. Tai polttaisi puuron pohjaan niin että koko talo käryäisi viikon, tai unohtaisi pyykit sateeseen, tai JOTAIN, mutta ei... hän on talousihmisenäkin yksi täydellisyys ja käyttäytyy aina säädyllisesti. Vaikka kello kahdeksalta aamulla tulisi yllätysvieraita, siellä kaikki kiiltäisi puhtauttaan ja anoppi olisi pukeutunut ja hiukset olisivat ojennuksessa. Meidän puolella itse istuisin pöydän ääressä paplarit päässä ja kasvonaamio naamalla. Sillä tavallakin on tullut ovea avattua...

Onkohan tämä sitten joku itsetuntokysymys, sitäkin varmaan. Mutta kun olen ei-maalaistalossa oleville ystävilleni tätä kuvannut, niin kyllä suurin osa on heti sanonut, että todella ahdistavaa olla jatkuvasti anopin arvioivan katseen alla, varsinkin näin täydellisen anopin kuin minulla on.

Tajusin itsekin juuri, että minä olen ikäänkuin jäänyt tähän sellaiseksi "tytöksi", enkä päässyt kehittymään aikuiseksi naiseksi ollenkaan. Olen keski-ikäinen ja tunnen itseni teini-ikäiseksi (peiliin katsoessani en, mutta sisäisesti), ja se vaivaa kovasti. Omista vanhemmistani irtauduin kuten asiaan kuuluu, mutta tilalle tulivat appivanhemmat kontrollia pitämään. Ja minä pyristelen ja kapinoin ja ahdistun.

emäntä kirjoitti:

Käymme kerran vuodessa perhelomalla. Ensimmäiset päivät menee suorastaan ekstaasissa, hoen itselleni, että ei voi ola totta, ihanaa, ihanaa, hymyilen, pelleilen lasten kanssa, nautin sydämestäni. Toiseksi viimeisenä päivänä alkaa jäytää tietoisuus, että "sinne" pitää taas palata. Ja viimeisenä aamuna synkkyys on mielessä ja kapina. Ja pihaan ajaessa tunne, etten nouse autosta ulos ollenkaan.

Lomat ovat hyviä ja harrastukset ja ystävät ja muut riennot, mutta SILTI tulee tunne, että ensisijaisesti se ongelma on siellä kotona, se möykky mahassa, ja se jäytää.

Tupakoinnin lopettaminen on aina hyvä asia, ja tämä oli siis pelkästään positiivinen juttu, että lopetin muutaman vuosi sitten. Mutta se syy taas sitten: en kehdannut appivanhempien edessä polttaa, kun koko suku miehen puolelta on savuton. Siinäkin joutui katseiden ja paheksunnan edessä luovuttamaan. Mutta kuten sanottu, tuo oli tietenkin siitä parhaimmasta päästä.

Saunakaljaa ei kehtaa saunan portailla istuen juoda, kun anopista ei ole sopivaa, että nainen juo kaljaa eikä varsinkaan pullon suusta. Hän on ollut 40 vuotta kuskina, kun ovat apen kanssa jossain olleet. Joskus salaa olen toivonut, että voi kun anoppi joskus edes vähän irrottelisi, vetäisi vaikka lärvit. Tai polttaisi puuron pohjaan niin että koko talo käryäisi viikon, tai unohtaisi pyykit sateeseen, tai JOTAIN, mutta ei... hän on talousihmisenäkin yksi täydellisyys ja käyttäytyy aina säädyllisesti. Vaikka kello kahdeksalta aamulla tulisi yllätysvieraita, siellä kaikki kiiltäisi puhtauttaan ja anoppi olisi pukeutunut ja hiukset olisivat ojennuksessa. Meidän puolella itse istuisin pöydän ääressä paplarit päässä ja kasvonaamio naamalla. Sillä tavallakin on tullut ovea avattua...

Onkohan tämä sitten joku itsetuntokysymys, sitäkin varmaan. Mutta kun olen ei-maalaistalossa oleville ystävilleni tätä kuvannut, niin kyllä suurin osa on heti sanonut, että todella ahdistavaa olla jatkuvasti anopin arvioivan katseen alla, varsinkin näin täydellisen anopin kuin minulla on.

Täällä sitä taas ollaan, vaikka en muka voi olla. Tämä on nyt vaan mulle niin polttava ja tärkeä ketju, että en malta olla pois.

kirjoitan meidän ratkaisuista myöhemmin paremmalla ajalla, mutta en malta olla kertomatta mistä kaikesta minä ärsyynnyin. Näitä ei varmaan voi tajuta sellaiset, jotka eivät ole kokeneet.

Pyykit unohtuneet narulle ja alkaa sataa. Anoppi korjaa ne pois tietenkin hyvää tarkoittaen. Meikä kiehuu sisäisesti, että eikö edes näin pienessä asiassa voi elää omaa elämäänsä. Jos ne kastuu niin ne kastuu, oma moka. Vaikka ollaan ikäänkuin naapuruksia, niin ei se ole normaali naapuruussuhde. Ei kenenkään muun naapurin pyykkejä mennä pyytämättä kokoamaan.

Grillataan makkaraa pihalla. A. lähtee lenkille ja kulkee siitä ohi. Heittää ihan vitsikkäästi, että on nuo teidänkin vatsat sen verran pyöreitä, että parempi olis jättää makkarat väliin ja lähteä meidänkin lenkille. No näin on, hän on 100 % oikeassa. Mutta hittolainen että sieppaa, kun "omalla" pihalla aikoo grillata ja joku sitä kontrolloi- ei tietoisesti mutta se tapahtuu ihan automaationa - ja heittää kommenttia vaikka ihan viatontakin ja vaikka niin totta.

Lapsellista? Siltähän se varmasti vaikuttaa. Oli meillä isojakin asioita ja vakaviakin "rajaloukkauksia", mutta en kerro niistä, koska se mielestäni ei ole asian ydin.

Mun mielestä kyse ei ole appiväen pahuudesta tai huonoudesta. Kyse ei ole nuorenparin lapsellisuudesta tai typeryydestä tai sopeutumattomuudesta. Tämä ei ole sukupolvien välinen kuilu (tai voihan sitäkin olla mukana, mutta minä en pystyisi elämään samaa pihapiiriä esim. sisarenikaan kanssa, ollaan samaa ikäluokaa ja oikein hyvissä väleissä). Itsetuntokysymys? Sitäkin voi olla mukana, mutta mielestäni se ei ole sitäkään .

Olenko kenties sopeutumaton? Ihan erakko? Mielestäni en kumpaakaan. Olen elämäni aikana ollut monessa mukana, ja myös vieraan palveluksessa useassa työpaikassa. Olen pärjännyt OK- omasta mielestäni ja työtodistukset puhuu samaa. Erakko en myöskään ole. Tykkään olla ihmisten kanssa, mutta tarvitsen myös omaa rauhaa. Koko aikaa en halua enkä jaksa seurustella.

Itse koin, että perusvika on vain se että asutaan liian lähekkäin. Uskon tähän "sääntöön", että väliä pitäisi olla vähintään sen verran, että toisen pihavalotkaan ei näy.

Muuten- olen asunut myös kerrostalossa. Sielläkin hähdään ja kuullaan naapureita kaiken aikaa. Mutta se on eri juttu, se on täysin eri asia. Ne on vieraita ihmisiä, jotka eivät yleensä seuraa ja puutu sun elämään. Eivätkä ole valinnoista ja ratkaisuista mitään mieltä. Ja jos ovat niin mitä sitten. Niiden kanssa ehkä ollaan tekemisissä, mutta silloin kun halutaan. Ei kaiken aikaa ja puolipakolla.

Enpä tiedä pääsinkö yhtään asian ytimeen, mutta tällaista nyt pukkasi ilmoille.

emäntä kirjoitti:

Käymme kerran vuodessa perhelomalla. Ensimmäiset päivät menee suorastaan ekstaasissa, hoen itselleni, että ei voi ola totta, ihanaa, ihanaa, hymyilen, pelleilen lasten kanssa, nautin sydämestäni. Toiseksi viimeisenä päivänä alkaa jäytää tietoisuus, että "sinne" pitää taas palata. Ja viimeisenä aamuna synkkyys on mielessä ja kapina. Ja pihaan ajaessa tunne, etten nouse autosta ulos ollenkaan.

Lomat ovat hyviä ja harrastukset ja ystävät ja muut riennot, mutta SILTI tulee tunne, että ensisijaisesti se ongelma on siellä kotona, se möykky mahassa, ja se jäytää.

Tupakoinnin lopettaminen on aina hyvä asia, ja tämä oli siis pelkästään positiivinen juttu, että lopetin muutaman vuosi sitten. Mutta se syy taas sitten: en kehdannut appivanhempien edessä polttaa, kun koko suku miehen puolelta on savuton. Siinäkin joutui katseiden ja paheksunnan edessä luovuttamaan. Mutta kuten sanottu, tuo oli tietenkin siitä parhaimmasta päästä.

Saunakaljaa ei kehtaa saunan portailla istuen juoda, kun anopista ei ole sopivaa, että nainen juo kaljaa eikä varsinkaan pullon suusta. Hän on ollut 40 vuotta kuskina, kun ovat apen kanssa jossain olleet. Joskus salaa olen toivonut, että voi kun anoppi joskus edes vähän irrottelisi, vetäisi vaikka lärvit. Tai polttaisi puuron pohjaan niin että koko talo käryäisi viikon, tai unohtaisi pyykit sateeseen, tai JOTAIN, mutta ei... hän on talousihmisenäkin yksi täydellisyys ja käyttäytyy aina säädyllisesti. Vaikka kello kahdeksalta aamulla tulisi yllätysvieraita, siellä kaikki kiiltäisi puhtauttaan ja anoppi olisi pukeutunut ja hiukset olisivat ojennuksessa. Meidän puolella itse istuisin pöydän ääressä paplarit päässä ja kasvonaamio naamalla. Sillä tavallakin on tullut ovea avattua...

Onkohan tämä sitten joku itsetuntokysymys, sitäkin varmaan. Mutta kun olen ei-maalaistalossa oleville ystävilleni tätä kuvannut, niin kyllä suurin osa on heti sanonut, että todella ahdistavaa olla jatkuvasti anopin arvioivan katseen alla, varsinkin näin täydellisen anopin kuin minulla on.

jäädä lauantain kotityöt tekemättä, mutta mitä sitten ;)
Ihan on samoja tuntoja, kuten myös Kissallakin.
Emäntä, nyt ala miettimään, millaiset arvot teidän perheessä on, miehen kanssa tietysti. Ja kun olet omat arvot säätänyt, pysyt niissä, ei anopin arvoissa, tai niissäkään, mitä ajattelet hänen sinun päälle luoneen. Jos se on vaikka kesäaamuna avojaloin nurmella kävely, niin tee se, äläkä ajattele, mitä anoppi ajattelee ja kelle kertoo. Tai vaikka se saunakalja rappusilla. Jos kommenttia tulee, sanot, että meillä tehdään näin. Omia arvoja voi sitten päivittää, mutta kunhan teet niin kuin itse parhaammaksi koet.
Ei ole ollut puhetta lastesi iästä. Kun lähtevät kouluun ja alkavat harrastamaan, siitä tulee uusi maailma, ja vie helposti ainakin toisen vanhemman ajan ja ajatukset muualle. Voit niistäkin löytää henkireikää myös itsellesi.

Millainen systeemin teillä on, menettekö ja tuletteko vapaasti toisten kotien välillä?

Meillä on tarkka raja, että turhan päiten ei kutsumatta tulla eikä mennä (sekin meidän vaatima). Kylässä käydään kerran tai pari vuodessa puolin ja toisin! Sitä on joidenkin vaikea käsittää. Postilaatikot on omat, samoin pihatiet. Pieniä asioita, mutta niin tärkeitä koknaisuuden kannalta.
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia sähköpostitse. Minun osoite on [email protected] Emäntä, Kissa ja muutkin samassa tilanteessa olevat, meilatkaa. Toivottavasti osoite toimii, kun se on uusi, koska vanha oli vanhentunut.
Voin täälläkin vielä edelleen vaihtaa ajatuksia.

Kissa kirjoitti:

Täällä sitä taas ollaan, vaikka en muka voi olla. Tämä on nyt vaan mulle niin polttava ja tärkeä ketju, että en malta olla pois.

kirjoitan meidän ratkaisuista myöhemmin paremmalla ajalla, mutta en malta olla kertomatta mistä kaikesta minä ärsyynnyin. Näitä ei varmaan voi tajuta sellaiset, jotka eivät ole kokeneet.

Pyykit unohtuneet narulle ja alkaa sataa. Anoppi korjaa ne pois tietenkin hyvää tarkoittaen. Meikä kiehuu sisäisesti, että eikö edes näin pienessä asiassa voi elää omaa elämäänsä. Jos ne kastuu niin ne kastuu, oma moka. Vaikka ollaan ikäänkuin naapuruksia, niin ei se ole normaali naapuruussuhde. Ei kenenkään muun naapurin pyykkejä mennä pyytämättä kokoamaan.

Grillataan makkaraa pihalla. A. lähtee lenkille ja kulkee siitä ohi. Heittää ihan vitsikkäästi, että on nuo teidänkin vatsat sen verran pyöreitä, että parempi olis jättää makkarat väliin ja lähteä meidänkin lenkille. No näin on, hän on 100 % oikeassa. Mutta hittolainen että sieppaa, kun "omalla" pihalla aikoo grillata ja joku sitä kontrolloi- ei tietoisesti mutta se tapahtuu ihan automaationa - ja heittää kommenttia vaikka ihan viatontakin ja vaikka niin totta.

Lapsellista? Siltähän se varmasti vaikuttaa. Oli meillä isojakin asioita ja vakaviakin "rajaloukkauksia", mutta en kerro niistä, koska se mielestäni ei ole asian ydin.

Mun mielestä kyse ei ole appiväen pahuudesta tai huonoudesta. Kyse ei ole nuorenparin lapsellisuudesta tai typeryydestä tai sopeutumattomuudesta. Tämä ei ole sukupolvien välinen kuilu (tai voihan sitäkin olla mukana, mutta minä en pystyisi elämään samaa pihapiiriä esim. sisarenikaan kanssa, ollaan samaa ikäluokaa ja oikein hyvissä väleissä). Itsetuntokysymys? Sitäkin voi olla mukana, mutta mielestäni se ei ole sitäkään .

Olenko kenties sopeutumaton? Ihan erakko? Mielestäni en kumpaakaan. Olen elämäni aikana ollut monessa mukana, ja myös vieraan palveluksessa useassa työpaikassa. Olen pärjännyt OK- omasta mielestäni ja työtodistukset puhuu samaa. Erakko en myöskään ole. Tykkään olla ihmisten kanssa, mutta tarvitsen myös omaa rauhaa. Koko aikaa en halua enkä jaksa seurustella.

Itse koin, että perusvika on vain se että asutaan liian lähekkäin. Uskon tähän "sääntöön", että väliä pitäisi olla vähintään sen verran, että toisen pihavalotkaan ei näy.

Muuten- olen asunut myös kerrostalossa. Sielläkin hähdään ja kuullaan naapureita kaiken aikaa. Mutta se on eri juttu, se on täysin eri asia. Ne on vieraita ihmisiä, jotka eivät yleensä seuraa ja puutu sun elämään. Eivätkä ole valinnoista ja ratkaisuista mitään mieltä. Ja jos ovat niin mitä sitten. Niiden kanssa ehkä ollaan tekemisissä, mutta silloin kun halutaan. Ei kaiken aikaa ja puolipakolla.

Enpä tiedä pääsinkö yhtään asian ytimeen, mutta tällaista nyt pukkasi ilmoille.

Oletko todella asunut kerrostalossa? Mistä noin kiva paikka löytyi? Vaimon vanhemmat asuvat helsingissä KT:ssa ja kyttääminen ja valitus ja urputus on jatkuvaa samoin vihanpito. Onneksi on pari kivaa naapuria. Muuten heillä olisi aika ikävää. Me asuimme Kaarinassa ja voi helvetti sitä kyttäämistä. "Mistäs sitä tultiin eilen kun kello jo 11 illalla?" "Pitäs antaa ihmisten nukkua sentään kotonaan." "Ettekös osaa lukea järjestyssääntöjä: hiljaisuus alkaa 10 illalla Se tarkottaa kans sitä!" Siis että iltavuoron tekeminen töissä on kielletty. Radion kuuntelu ja TV:n katselu oli tehtävä äänettömänä. Muuten soittivat isännöitsijälle ja valittivat metelöinnistä. Kerran katsoin kymmenen uutiset niin sitten olivat soittaneet poliisille että täällä on jotain huumeveikkoja kun mölytään yömyöhällä. Se oli viimeinen pisara.

jos lähdet, kirjoitti:

olen sitä mieltä, kerran sinulla on onnellinen parisuhde. Sinähän haluat vain oman perherauhan, ja siihen kaikilla on oikeus. Mutta siihen ratkaisu ei ole se, että lähde. Miehesi ja lapsesi ovat sinulle tärkeimmät. Teidän nyt vain jollain tavalla pitäisi ulkoistaa nuo appivanhemmat. Hetkessä se ei käy. Kirjoitin tuossa ylempänä, joten tiedän millaista se on yrittää liikkua omalla pihamaalla, ja olla välittämästä appivanhemmista (ja heidän vieraistaan), kun ovat kuulolla ja näkösällä. Eka parannus voisi olla se, että uskallat olla miehesi kanssa kuin kahden, vaikka näkisivätkin. No siis tiettyyn rajaan asti, you know,, ;)
Ota vastaan miehesi hellittelyt ja helli takaisin. Se on teidän perhe-elämää, älä estä sitä.
Ja muuten, voi siellä jossain uudessa kodissa (kerros- tai rivitalo) alkaa ärsyttämään muiden naapureiden äänet. Isäni tapasi sanoa, että kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.

Parasta kun sanot sille ukolles, että tehdään oma
talo johonkin sopivan matkan päähän. Ei se nyt niin paljon maksa ja omalle erotetulle tontille kun tekee, niin sen voi sitten myydä kun vanhat on viety kirkkomaalle... Ei se anoppi kovin kauaa jaksa talsia muutaman km matkaa sinne sun huusholliis ja farmin työt kun vähän järkeilee,
ne on ihan helppo hoitaa

minä kirjoitti:

Parasta kun sanot sille ukolles, että tehdään oma
talo johonkin sopivan matkan päähän. Ei se nyt niin paljon maksa ja omalle erotetulle tontille kun tekee, niin sen voi sitten myydä kun vanhat on viety kirkkomaalle... Ei se anoppi kovin kauaa jaksa talsia muutaman km matkaa sinne sun huusholliis ja farmin työt kun vähän järkeilee,
ne on ihan helppo hoitaa

Kiitos ehdotuksesta, mutta meillä on kyllä pihatosta sellaiset velat niskassa, ettei seuraavien vuosien aikana rakenneta taloa, ei sitten millään. Eikä hankita mitään muutakaan.

En kyllä tiedä, miten poikimiset ja muut hoituisi, jos asuisimme muutaman kilometrin päässä. Nytkin pitää rampata poikimisnavettaan vähän väliä. Ja aamulla kun lapset on lähdössä kouluun/päiväkotiin, joudun äkkiä käväisemään sisällä lypsyaikana, joskus parikin kertaa. Miten lapsia nyt kotiin keskenään jättämään lypsyajaksi muutenkaan? Ei taida oikein onnistua...

Kyllä ne vaihtoehdot on vähissä. Se tuntuu ainoalta, että lähden lasten kanssa, niin vaikealta ja joillekin vastaajille väärältä ratkaisulta kuin se kuulostaakin.

emäntä kirjoitti:

Kiitos ehdotuksesta, mutta meillä on kyllä pihatosta sellaiset velat niskassa, ettei seuraavien vuosien aikana rakenneta taloa, ei sitten millään. Eikä hankita mitään muutakaan.

En kyllä tiedä, miten poikimiset ja muut hoituisi, jos asuisimme muutaman kilometrin päässä. Nytkin pitää rampata poikimisnavettaan vähän väliä. Ja aamulla kun lapset on lähdössä kouluun/päiväkotiin, joudun äkkiä käväisemään sisällä lypsyaikana, joskus parikin kertaa. Miten lapsia nyt kotiin keskenään jättämään lypsyajaksi muutenkaan? Ei taida oikein onnistua...

Kyllä ne vaihtoehdot on vähissä. Se tuntuu ainoalta, että lähden lasten kanssa, niin vaikealta ja joillekin vastaajille väärältä ratkaisulta kuin se kuulostaakin.

..seinää vasten ja kertoa mistä on kyse ja mitä odotuksia sinulla on ollut ja että nyt on mitta täysi.Vasta se voi pysäyttää sun miehes ajattelemaan.

emäntä kirjoitti:

Kiitos ehdotuksesta, mutta meillä on kyllä pihatosta sellaiset velat niskassa, ettei seuraavien vuosien aikana rakenneta taloa, ei sitten millään. Eikä hankita mitään muutakaan.

En kyllä tiedä, miten poikimiset ja muut hoituisi, jos asuisimme muutaman kilometrin päässä. Nytkin pitää rampata poikimisnavettaan vähän väliä. Ja aamulla kun lapset on lähdössä kouluun/päiväkotiin, joudun äkkiä käväisemään sisällä lypsyaikana, joskus parikin kertaa. Miten lapsia nyt kotiin keskenään jättämään lypsyajaksi muutenkaan? Ei taida oikein onnistua...

Kyllä ne vaihtoehdot on vähissä. Se tuntuu ainoalta, että lähden lasten kanssa, niin vaikealta ja joillekin vastaajille väärältä ratkaisulta kuin se kuulostaakin.

onnistu lypsykarjan hoito kauempaa.

Oletko miettinyt, että kun olet päättänyt lähteä lasten kanssa siitä, millä mielin lapset lähtevät muualle asumaan? Entäpä, oletko ajatellut, miltä tuntuu, jos miehesi (josta kuitenkin välität) ottaa uuden vaimon siihen tilalle? Nämä vain ihan "herättelynä", älä hermostu. =)

emäntä kirjoitti:

Kiitos ehdotuksesta, mutta meillä on kyllä pihatosta sellaiset velat niskassa, ettei seuraavien vuosien aikana rakenneta taloa, ei sitten millään. Eikä hankita mitään muutakaan.

En kyllä tiedä, miten poikimiset ja muut hoituisi, jos asuisimme muutaman kilometrin päässä. Nytkin pitää rampata poikimisnavettaan vähän väliä. Ja aamulla kun lapset on lähdössä kouluun/päiväkotiin, joudun äkkiä käväisemään sisällä lypsyaikana, joskus parikin kertaa. Miten lapsia nyt kotiin keskenään jättämään lypsyajaksi muutenkaan? Ei taida oikein onnistua...

Kyllä ne vaihtoehdot on vähissä. Se tuntuu ainoalta, että lähden lasten kanssa, niin vaikealta ja joillekin vastaajille väärältä ratkaisulta kuin se kuulostaakin.

En osaa enkä voi neuvoa mitä sun pitäisi tehdä. Tilanteita on niin monenlaisia. Mutta nyt haluaisin kertoa miten me selvittiin tästä.

Aika pian tähän tilalle asettumisen jälkeen mulle selvis, että virhe tuli tehtyä. Ei miehen suhteen vaan tämän vierekkäin asumisen. Niin kuitenkin asuttiin, ja olihan siinä toki hyvätkin puolensa. Ilmeisesti alkuvuosina minua auttoi toivo, että tämä on väliaikaista. Vanhukset muuttavat aikanaan omasta aloitteestaan ja kaikki järjestyy.

Oltiin sopeutuvaisia ja kilttejä. Ehkä sitten liian kilttejä. Olisi vaan pienissäkin asioissa pitänyt sanoa ja näyttää, että stop tykkänään - tämmöinen käytäntö ja käytös ym. ei sovi meille. Välillä toki riideltiin, ei se siis pelkkää luovimista ja sopeutumista ollut. Silti oli ylikävelty olo sekä työssä että kodissa.

Jossain vaiheessa toivo appiväen oma-aloitteisesta muuttamisesta hiipui ja loppui. Sitten aloin voida aika huonosti. Kaikki ärsytti ja suututti. Tilanne vei voimia, masennus alkoi tunkea. Toivottomuus, jopa epätoivo. En ollut itsetuhoinen, mutta silti mielessä kävi sellainenkin ajatus, että pitäisikö hypätä kaivoon etten ala viattomia vanhuksia murhaamaan. En toivonut kenellekään pahaa, mutta kun asia näytti olevan umpikujassa, niin toivoin että palaisipa talo tai jokin muu ulkoinen voima tai tapahtuma sekoittaisi pakan, niin että asiat järjestettäisiin toisin. Olin niinkin "pieni", että toivoin että he tekisivät jonkin törkeän jutun - vaikka varastaisivat meiltä, niin että saataisiin selkeä syy miksi näin ei voi jatkaa. Mutta ei, asiat oli itse asiassa paremmin kuin koskaan ja silti minulta loppui paukut yhteiseloon.

Tätä todella vaikeaa vaihetta kesti puolisen vuotta. Sitten pääsin seuraavaan vaiheeseen, mikä oli se oivallus että asialle on ihan pakko tehdä jotakin. Ehkäpä sinä Emäntä olet nyt jossakin siinä. Että vaikka mikään vaihtoehto ei tunnu hyvältä tai mahdolliselta, niin silti jotakin on tehtävä. Sillä muuten kaikille tai ainakin jollekin käy todella huonosti.

Tätä kierittelin päässäni kauan, kunnes kerroin miehelle mikä on tilanne. Toki näistä vuosien mittaan oli puhuttu monesti, mutta lopputulema oli yleensä, että jospa se siitä jotenkin ja koitetaan jaksaa ja ei välitetä ym. Sitten sanoin miehelle painokkaasti ja vakavasti, että nyt on ihan pakko tehdä jotakin. Miehelle tunnustus siitä, että hän ymmärsi ja uskoi heti. Uskon ja tiedänkin, että mieskin nämä huonot fiilikset tunsi nahoissaan, mutta varmaankin lievempänä ja ehkä erilaisena kuin minä. Siitä kyllä usein oli puhuttu, että jos tilanne olisi toisinpäin eli mies asuisi minun vanhempien kanssa samaa pihapiiriä, niin ei tulisi mitään - ei kannattaisi edes yrittää.

Joka tapauksessa erittäin ratkaisevaa oli miehen asenne, että hän oli samaa mieltä siitä että asia on ratkaistava. Jos hän olisi vähätellyt tai pyytänyt vain kestämään ja sopeutumaan, niin se olisi ollut meidän liiton loppu. Tilanne oli siis niin vakava.

Vuosien mittaan oli muutaman kerran hylätty se idea, että me muutettaisiin muualle. Kovin sitova työ, ei mitään järkeä muutaa, todella hankalaa hoitaa töitä muualta käsin, kallista, ei rahaa ym.

Mutta kun vanhemmille oli luvattu, että tässä voivat asua, niin kiltit ihmiset ei mitenkään voi mennä sanomaan - eivät pysty - että muuttakaas muualle.

Minua kuitenkin helpotti kovasti ajatus, että eihän se kuitenkaan ihan mahdotonta ole. Vaikeaa, kallista, järjetöntä, mutta ei mahdotonta kun panoksena on näin suuria asioita.

Tätä sitten miehen kanssa yhdessä kypsyteltiin puolisen vuotta. Jo helpotti sekin, se avautuva mahdollisuus ja toivo. Tosissaan ajateltiin, että meidän muutto ei olisi ihan mahdotonta, mutta pääajatus kai oli, että kun tämän esitämme, niin appiväki sanoo, että no kyllä me sitten muutamme.

Etukäteen päätettiin, että riitelemään ja vääntämään ei aleta ollenkaan. yhtään ei sanota ja kaivella huonoja tunnelmia ja sanomisia. Siitä tulisi loputon suo ja loukkausten ketju, puolin ja toisin.

Meillä oli täysi varmuus ja rauhallinen sopuisa mieli ja asenne. Ehkä meistä huokui jotakin vakuuttavaa, kun ilmoitimme heille, että nyt on aika järjestää asuminen toisin. Meillä oli myös todellista lisätilantarvettakin. Toimisto oli olkkarin nurkassa ym. epäkäytännöllistä.

Näin siis toimittiin ja nyt se kyllä tuntuu pienoiselta ihmeeltä, muutta asiat meni hyvin. He kummeksuivat kyllä, mutta yhtään inttämättä totesivat, että kyllä he muuttaa.

Annoimme sen tietenkin tapahtua. Monia vaiheita oli ennen asunnon löytymistä ja muuttoa. Muutaman kerran taisi asian räjähtäminen silmille ja levälleen olla lähellä. Mutta olimme rauhallisia, vakaita, varmoja ja vahvojakin.

Muutosta on nyt pari vuotta. Kaikki voimme paremmin ja suhteet appeloihin on hyvät ja normaalit. Ei ärsytä eikä suututa yhtikäs mikään, kun nähdään 1-2 kertaa viikossa. Heidän sopeutuminen rivitaloon on sujunut ihan hyvin, vaikka kai siinäkin on ongelmansa ja vaiheensa ollut.

Tämä oli kovin pitkä jorina, mutta eihän tätä kenenkään pakko ole lukea.

Elämä ei nyt suinkaan ole ongelmatonta, mutta nyt on voimia kohdata ja hoitaa niitä. Kaikki meni lopulta hyvin, mutta tämä olisi pitänyt tehdä vaikka välit appeloihin olisivat tärvääntyneetkin.

Jos oma jaksaminen ja mielenterveys on uhattuna, niin elämänmuutos tai muu muutos on tehtävä. Toivon todella että sinä Emäntä löydät ratkaisun. Toivottavasti yhdessä miehesi kanssa, mutta ellei se onnistu niin sitten yksin.

Kissa kirjoitti:

En osaa enkä voi neuvoa mitä sun pitäisi tehdä. Tilanteita on niin monenlaisia. Mutta nyt haluaisin kertoa miten me selvittiin tästä.

Aika pian tähän tilalle asettumisen jälkeen mulle selvis, että virhe tuli tehtyä. Ei miehen suhteen vaan tämän vierekkäin asumisen. Niin kuitenkin asuttiin, ja olihan siinä toki hyvätkin puolensa. Ilmeisesti alkuvuosina minua auttoi toivo, että tämä on väliaikaista. Vanhukset muuttavat aikanaan omasta aloitteestaan ja kaikki järjestyy.

Oltiin sopeutuvaisia ja kilttejä. Ehkä sitten liian kilttejä. Olisi vaan pienissäkin asioissa pitänyt sanoa ja näyttää, että stop tykkänään - tämmöinen käytäntö ja käytös ym. ei sovi meille. Välillä toki riideltiin, ei se siis pelkkää luovimista ja sopeutumista ollut. Silti oli ylikävelty olo sekä työssä että kodissa.

Jossain vaiheessa toivo appiväen oma-aloitteisesta muuttamisesta hiipui ja loppui. Sitten aloin voida aika huonosti. Kaikki ärsytti ja suututti. Tilanne vei voimia, masennus alkoi tunkea. Toivottomuus, jopa epätoivo. En ollut itsetuhoinen, mutta silti mielessä kävi sellainenkin ajatus, että pitäisikö hypätä kaivoon etten ala viattomia vanhuksia murhaamaan. En toivonut kenellekään pahaa, mutta kun asia näytti olevan umpikujassa, niin toivoin että palaisipa talo tai jokin muu ulkoinen voima tai tapahtuma sekoittaisi pakan, niin että asiat järjestettäisiin toisin. Olin niinkin "pieni", että toivoin että he tekisivät jonkin törkeän jutun - vaikka varastaisivat meiltä, niin että saataisiin selkeä syy miksi näin ei voi jatkaa. Mutta ei, asiat oli itse asiassa paremmin kuin koskaan ja silti minulta loppui paukut yhteiseloon.

Tätä todella vaikeaa vaihetta kesti puolisen vuotta. Sitten pääsin seuraavaan vaiheeseen, mikä oli se oivallus että asialle on ihan pakko tehdä jotakin. Ehkäpä sinä Emäntä olet nyt jossakin siinä. Että vaikka mikään vaihtoehto ei tunnu hyvältä tai mahdolliselta, niin silti jotakin on tehtävä. Sillä muuten kaikille tai ainakin jollekin käy todella huonosti.

Tätä kierittelin päässäni kauan, kunnes kerroin miehelle mikä on tilanne. Toki näistä vuosien mittaan oli puhuttu monesti, mutta lopputulema oli yleensä, että jospa se siitä jotenkin ja koitetaan jaksaa ja ei välitetä ym. Sitten sanoin miehelle painokkaasti ja vakavasti, että nyt on ihan pakko tehdä jotakin. Miehelle tunnustus siitä, että hän ymmärsi ja uskoi heti. Uskon ja tiedänkin, että mieskin nämä huonot fiilikset tunsi nahoissaan, mutta varmaankin lievempänä ja ehkä erilaisena kuin minä. Siitä kyllä usein oli puhuttu, että jos tilanne olisi toisinpäin eli mies asuisi minun vanhempien kanssa samaa pihapiiriä, niin ei tulisi mitään - ei kannattaisi edes yrittää.

Joka tapauksessa erittäin ratkaisevaa oli miehen asenne, että hän oli samaa mieltä siitä että asia on ratkaistava. Jos hän olisi vähätellyt tai pyytänyt vain kestämään ja sopeutumaan, niin se olisi ollut meidän liiton loppu. Tilanne oli siis niin vakava.

Vuosien mittaan oli muutaman kerran hylätty se idea, että me muutettaisiin muualle. Kovin sitova työ, ei mitään järkeä muutaa, todella hankalaa hoitaa töitä muualta käsin, kallista, ei rahaa ym.

Mutta kun vanhemmille oli luvattu, että tässä voivat asua, niin kiltit ihmiset ei mitenkään voi mennä sanomaan - eivät pysty - että muuttakaas muualle.

Minua kuitenkin helpotti kovasti ajatus, että eihän se kuitenkaan ihan mahdotonta ole. Vaikeaa, kallista, järjetöntä, mutta ei mahdotonta kun panoksena on näin suuria asioita.

Tätä sitten miehen kanssa yhdessä kypsyteltiin puolisen vuotta. Jo helpotti sekin, se avautuva mahdollisuus ja toivo. Tosissaan ajateltiin, että meidän muutto ei olisi ihan mahdotonta, mutta pääajatus kai oli, että kun tämän esitämme, niin appiväki sanoo, että no kyllä me sitten muutamme.

Etukäteen päätettiin, että riitelemään ja vääntämään ei aleta ollenkaan. yhtään ei sanota ja kaivella huonoja tunnelmia ja sanomisia. Siitä tulisi loputon suo ja loukkausten ketju, puolin ja toisin.

Meillä oli täysi varmuus ja rauhallinen sopuisa mieli ja asenne. Ehkä meistä huokui jotakin vakuuttavaa, kun ilmoitimme heille, että nyt on aika järjestää asuminen toisin. Meillä oli myös todellista lisätilantarvettakin. Toimisto oli olkkarin nurkassa ym. epäkäytännöllistä.

Näin siis toimittiin ja nyt se kyllä tuntuu pienoiselta ihmeeltä, muutta asiat meni hyvin. He kummeksuivat kyllä, mutta yhtään inttämättä totesivat, että kyllä he muuttaa.

Annoimme sen tietenkin tapahtua. Monia vaiheita oli ennen asunnon löytymistä ja muuttoa. Muutaman kerran taisi asian räjähtäminen silmille ja levälleen olla lähellä. Mutta olimme rauhallisia, vakaita, varmoja ja vahvojakin.

Muutosta on nyt pari vuotta. Kaikki voimme paremmin ja suhteet appeloihin on hyvät ja normaalit. Ei ärsytä eikä suututa yhtikäs mikään, kun nähdään 1-2 kertaa viikossa. Heidän sopeutuminen rivitaloon on sujunut ihan hyvin, vaikka kai siinäkin on ongelmansa ja vaiheensa ollut.

Tämä oli kovin pitkä jorina, mutta eihän tätä kenenkään pakko ole lukea.

Elämä ei nyt suinkaan ole ongelmatonta, mutta nyt on voimia kohdata ja hoitaa niitä. Kaikki meni lopulta hyvin, mutta tämä olisi pitänyt tehdä vaikka välit appeloihin olisivat tärvääntyneetkin.

Jos oma jaksaminen ja mielenterveys on uhattuna, niin elämänmuutos tai muu muutos on tehtävä. Toivon todella että sinä Emäntä löydät ratkaisun. Toivottavasti yhdessä miehesi kanssa, mutta ellei se onnistu niin sitten yksin.

Oli pitkä selostus,mutta täyttä asiaa joka sana,ihan
mielenkiinnosta luin 2 kertaa läpi tuon stoorisi. Aina voi hankalillekin asioille jotain kun molemmat puhaltaa samaan hiileen ja suunnitellaan "vallankaappaus" yhdessä.

Kissa kirjoitti:

En osaa enkä voi neuvoa mitä sun pitäisi tehdä. Tilanteita on niin monenlaisia. Mutta nyt haluaisin kertoa miten me selvittiin tästä.

Aika pian tähän tilalle asettumisen jälkeen mulle selvis, että virhe tuli tehtyä. Ei miehen suhteen vaan tämän vierekkäin asumisen. Niin kuitenkin asuttiin, ja olihan siinä toki hyvätkin puolensa. Ilmeisesti alkuvuosina minua auttoi toivo, että tämä on väliaikaista. Vanhukset muuttavat aikanaan omasta aloitteestaan ja kaikki järjestyy.

Oltiin sopeutuvaisia ja kilttejä. Ehkä sitten liian kilttejä. Olisi vaan pienissäkin asioissa pitänyt sanoa ja näyttää, että stop tykkänään - tämmöinen käytäntö ja käytös ym. ei sovi meille. Välillä toki riideltiin, ei se siis pelkkää luovimista ja sopeutumista ollut. Silti oli ylikävelty olo sekä työssä että kodissa.

Jossain vaiheessa toivo appiväen oma-aloitteisesta muuttamisesta hiipui ja loppui. Sitten aloin voida aika huonosti. Kaikki ärsytti ja suututti. Tilanne vei voimia, masennus alkoi tunkea. Toivottomuus, jopa epätoivo. En ollut itsetuhoinen, mutta silti mielessä kävi sellainenkin ajatus, että pitäisikö hypätä kaivoon etten ala viattomia vanhuksia murhaamaan. En toivonut kenellekään pahaa, mutta kun asia näytti olevan umpikujassa, niin toivoin että palaisipa talo tai jokin muu ulkoinen voima tai tapahtuma sekoittaisi pakan, niin että asiat järjestettäisiin toisin. Olin niinkin "pieni", että toivoin että he tekisivät jonkin törkeän jutun - vaikka varastaisivat meiltä, niin että saataisiin selkeä syy miksi näin ei voi jatkaa. Mutta ei, asiat oli itse asiassa paremmin kuin koskaan ja silti minulta loppui paukut yhteiseloon.

Tätä todella vaikeaa vaihetta kesti puolisen vuotta. Sitten pääsin seuraavaan vaiheeseen, mikä oli se oivallus että asialle on ihan pakko tehdä jotakin. Ehkäpä sinä Emäntä olet nyt jossakin siinä. Että vaikka mikään vaihtoehto ei tunnu hyvältä tai mahdolliselta, niin silti jotakin on tehtävä. Sillä muuten kaikille tai ainakin jollekin käy todella huonosti.

Tätä kierittelin päässäni kauan, kunnes kerroin miehelle mikä on tilanne. Toki näistä vuosien mittaan oli puhuttu monesti, mutta lopputulema oli yleensä, että jospa se siitä jotenkin ja koitetaan jaksaa ja ei välitetä ym. Sitten sanoin miehelle painokkaasti ja vakavasti, että nyt on ihan pakko tehdä jotakin. Miehelle tunnustus siitä, että hän ymmärsi ja uskoi heti. Uskon ja tiedänkin, että mieskin nämä huonot fiilikset tunsi nahoissaan, mutta varmaankin lievempänä ja ehkä erilaisena kuin minä. Siitä kyllä usein oli puhuttu, että jos tilanne olisi toisinpäin eli mies asuisi minun vanhempien kanssa samaa pihapiiriä, niin ei tulisi mitään - ei kannattaisi edes yrittää.

Joka tapauksessa erittäin ratkaisevaa oli miehen asenne, että hän oli samaa mieltä siitä että asia on ratkaistava. Jos hän olisi vähätellyt tai pyytänyt vain kestämään ja sopeutumaan, niin se olisi ollut meidän liiton loppu. Tilanne oli siis niin vakava.

Vuosien mittaan oli muutaman kerran hylätty se idea, että me muutettaisiin muualle. Kovin sitova työ, ei mitään järkeä muutaa, todella hankalaa hoitaa töitä muualta käsin, kallista, ei rahaa ym.

Mutta kun vanhemmille oli luvattu, että tässä voivat asua, niin kiltit ihmiset ei mitenkään voi mennä sanomaan - eivät pysty - että muuttakaas muualle.

Minua kuitenkin helpotti kovasti ajatus, että eihän se kuitenkaan ihan mahdotonta ole. Vaikeaa, kallista, järjetöntä, mutta ei mahdotonta kun panoksena on näin suuria asioita.

Tätä sitten miehen kanssa yhdessä kypsyteltiin puolisen vuotta. Jo helpotti sekin, se avautuva mahdollisuus ja toivo. Tosissaan ajateltiin, että meidän muutto ei olisi ihan mahdotonta, mutta pääajatus kai oli, että kun tämän esitämme, niin appiväki sanoo, että no kyllä me sitten muutamme.

Etukäteen päätettiin, että riitelemään ja vääntämään ei aleta ollenkaan. yhtään ei sanota ja kaivella huonoja tunnelmia ja sanomisia. Siitä tulisi loputon suo ja loukkausten ketju, puolin ja toisin.

Meillä oli täysi varmuus ja rauhallinen sopuisa mieli ja asenne. Ehkä meistä huokui jotakin vakuuttavaa, kun ilmoitimme heille, että nyt on aika järjestää asuminen toisin. Meillä oli myös todellista lisätilantarvettakin. Toimisto oli olkkarin nurkassa ym. epäkäytännöllistä.

Näin siis toimittiin ja nyt se kyllä tuntuu pienoiselta ihmeeltä, muutta asiat meni hyvin. He kummeksuivat kyllä, mutta yhtään inttämättä totesivat, että kyllä he muuttaa.

Annoimme sen tietenkin tapahtua. Monia vaiheita oli ennen asunnon löytymistä ja muuttoa. Muutaman kerran taisi asian räjähtäminen silmille ja levälleen olla lähellä. Mutta olimme rauhallisia, vakaita, varmoja ja vahvojakin.

Muutosta on nyt pari vuotta. Kaikki voimme paremmin ja suhteet appeloihin on hyvät ja normaalit. Ei ärsytä eikä suututa yhtikäs mikään, kun nähdään 1-2 kertaa viikossa. Heidän sopeutuminen rivitaloon on sujunut ihan hyvin, vaikka kai siinäkin on ongelmansa ja vaiheensa ollut.

Tämä oli kovin pitkä jorina, mutta eihän tätä kenenkään pakko ole lukea.

Elämä ei nyt suinkaan ole ongelmatonta, mutta nyt on voimia kohdata ja hoitaa niitä. Kaikki meni lopulta hyvin, mutta tämä olisi pitänyt tehdä vaikka välit appeloihin olisivat tärvääntyneetkin.

Jos oma jaksaminen ja mielenterveys on uhattuna, niin elämänmuutos tai muu muutos on tehtävä. Toivon todella että sinä Emäntä löydät ratkaisun. Toivottavasti yhdessä miehesi kanssa, mutta ellei se onnistu niin sitten yksin.

...meillä tuo ei vaan käy. Olen vihjaillut siitä pari kertaa ja vastaus on suoranainen pillastuminen. He eivät kodistaan lähde yhtään minnekään, tilalta, joka kuului jo apen isoisoisälle, tilalta, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, jonkun miniänprantun takia. Ymmärrän sen. Jopa minä, joka olen tänne uutena tullut, enkä tähän tilaan ole kiintynyt, olisin ehkä samanlainen, jos poikamme vaimo aikanaan sanoisi meille, että olisi aika lähteä muualle asumaan. Tuntuisi aika hurjalta kuulla se uuden tulokkaan suusta. Lähtisin kyllä vapaaehtoisesti, että siinä ei kyllä tule olemaan ongelmaa, eikä miehenikään osalta.

Kyllä se haluaminen pitäisi tulla vanhusten puolelta. Toisekseen, tai itse asiassa kaikkein tärkeimpänä syynä on se, että meillä on tässä iso talo, jossa suuret asumiskustannukset. Sopimuksen mukaan meidän pitäisi maksaa vanhanparin asunto,ja jos se olisi muualla kuin tässä, meidän pitäisi maksaa sen vuokra, eikä se taloudellisesti yksinkertaisesti käy. Tai sitten minun pitäisi mennä kodin ulkopuolelle töihin, mutta jos appivanhemmat eivät asuisi tässä, minua tarvittaisiin täällä kotona vieläkin enemmän. Aika sekava vyyhti. Se lähteminenkin taitaa olla täysin utopiaa, lapset eivät halua lähteä tästä minnekään. Jos taas menisin tilan ulkopuolelle töihin, mies ei jaksaisi tässä yksin töitä tehdä, sen verran tätä karjaa kuitenkin on, eikä nyt kuitenkin suht iäkkäät appivanhemmatkaan millään voisi alkaa huolehtia esim. lypsystä.

Kai minun on vain jatkettava näin! Itsepähän olen tähän tilanteeseen itseni päästänyt, olisi pitänyt aikanaan ajatella. Elämäni virheen tein, enkä saa sitä nyt korjattua, se kai tässä ahdistaa ja masentaa kaikkein eniten.

emäntä kirjoitti:

...meillä tuo ei vaan käy. Olen vihjaillut siitä pari kertaa ja vastaus on suoranainen pillastuminen. He eivät kodistaan lähde yhtään minnekään, tilalta, joka kuului jo apen isoisoisälle, tilalta, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, jonkun miniänprantun takia. Ymmärrän sen. Jopa minä, joka olen tänne uutena tullut, enkä tähän tilaan ole kiintynyt, olisin ehkä samanlainen, jos poikamme vaimo aikanaan sanoisi meille, että olisi aika lähteä muualle asumaan. Tuntuisi aika hurjalta kuulla se uuden tulokkaan suusta. Lähtisin kyllä vapaaehtoisesti, että siinä ei kyllä tule olemaan ongelmaa, eikä miehenikään osalta.

Kyllä se haluaminen pitäisi tulla vanhusten puolelta. Toisekseen, tai itse asiassa kaikkein tärkeimpänä syynä on se, että meillä on tässä iso talo, jossa suuret asumiskustannukset. Sopimuksen mukaan meidän pitäisi maksaa vanhanparin asunto,ja jos se olisi muualla kuin tässä, meidän pitäisi maksaa sen vuokra, eikä se taloudellisesti yksinkertaisesti käy. Tai sitten minun pitäisi mennä kodin ulkopuolelle töihin, mutta jos appivanhemmat eivät asuisi tässä, minua tarvittaisiin täällä kotona vieläkin enemmän. Aika sekava vyyhti. Se lähteminenkin taitaa olla täysin utopiaa, lapset eivät halua lähteä tästä minnekään. Jos taas menisin tilan ulkopuolelle töihin, mies ei jaksaisi tässä yksin töitä tehdä, sen verran tätä karjaa kuitenkin on, eikä nyt kuitenkin suht iäkkäät appivanhemmatkaan millään voisi alkaa huolehtia esim. lypsystä.

Kai minun on vain jatkettava näin! Itsepähän olen tähän tilanteeseen itseni päästänyt, olisi pitänyt aikanaan ajatella. Elämäni virheen tein, enkä saa sitä nyt korjattua, se kai tässä ahdistaa ja masentaa kaikkein eniten.

sellaistahan se on. Maaseutu (maatilat) kuolisi sukupuuttoon, jos nuorilla naisilla ei rakkaus sokaisi alkuvaiheessa.
Onko tila kummankin nimissä, entä lainat? Tiedän tapauksen, missä emäntä ei päässyt veloista eroon, vaan eron jälkeen piti kulkea tilalla töissä. Ei ole varmaan herkkua sekään.

Appivanhempani ovat nyt sukuloimassa (yökylissä), ah sitä ihanuuden tunnetta kulkea omalla pihalla maalla, ja tietää, ettei kukaan kurki ikkunoista, mitä minä nyt teen.. =)))

Kyllä mullekin, vaikka olen kauan ja kovasti itseni tähän tilanteeseen psyykannut, tulee välillä raivon kyyneleet silmiin, kun ajattelen, miten toiset voivat tehdä toisten elämästä kurjaa. Meillä kun tosiaan alussa puhuivat, että lähtevät, kun kaupat tehdään.

Ei taida anoppi tajuta, mitä saa maksaa tästä. Mihinkään ylimääräiseen se ei meiltä kutsua saa. Ei lasten harrastusten juhliin yms. Lasten synttäritkin vietetään perhepiirissä, paitsi koululaisilla käy koulukavereita. Tämmöinen voi kuulostaa lapselliselle, mutta jotkut keinot mullakin pitää olla, että edes joten kuten järjissäni pysyn.. ;)

Ei miehenikään kaipaa heitä. Hänellä on lapsuusajalta omia juttujaan hampaankolossa, ja häntäkin häiritsee se, etteivät lähteneet, ja antaneet meille kotirauhaa tähän. Tilakauppojen aikaan, kun heidän ratkaisustaan oli riitoja, oli anoppi sanonut pojalleen, ettei mekään (poikansa&minä) voida saada kaikkea, meillä olisi kuulema asiat liian hyvin, jos he vielä lähtisivät! Anoppi on kadehtinut meidän uutta taloa (maksettu meidän omilla rahoilla, oltiin silloin muualla töissä) ja anopin anoppi lähti n. 5 vuotta ennen meidän tilakauppoja heidän yläkerrastaan kylälle asumaan. Minun anoppini unohti kovin pian sen, mitä mieltä hän oli siitä, kun anoppi asuu lähellä...

emäntä kirjoitti:

...meillä tuo ei vaan käy. Olen vihjaillut siitä pari kertaa ja vastaus on suoranainen pillastuminen. He eivät kodistaan lähde yhtään minnekään, tilalta, joka kuului jo apen isoisoisälle, tilalta, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, jonkun miniänprantun takia. Ymmärrän sen. Jopa minä, joka olen tänne uutena tullut, enkä tähän tilaan ole kiintynyt, olisin ehkä samanlainen, jos poikamme vaimo aikanaan sanoisi meille, että olisi aika lähteä muualle asumaan. Tuntuisi aika hurjalta kuulla se uuden tulokkaan suusta. Lähtisin kyllä vapaaehtoisesti, että siinä ei kyllä tule olemaan ongelmaa, eikä miehenikään osalta.

Kyllä se haluaminen pitäisi tulla vanhusten puolelta. Toisekseen, tai itse asiassa kaikkein tärkeimpänä syynä on se, että meillä on tässä iso talo, jossa suuret asumiskustannukset. Sopimuksen mukaan meidän pitäisi maksaa vanhanparin asunto,ja jos se olisi muualla kuin tässä, meidän pitäisi maksaa sen vuokra, eikä se taloudellisesti yksinkertaisesti käy. Tai sitten minun pitäisi mennä kodin ulkopuolelle töihin, mutta jos appivanhemmat eivät asuisi tässä, minua tarvittaisiin täällä kotona vieläkin enemmän. Aika sekava vyyhti. Se lähteminenkin taitaa olla täysin utopiaa, lapset eivät halua lähteä tästä minnekään. Jos taas menisin tilan ulkopuolelle töihin, mies ei jaksaisi tässä yksin töitä tehdä, sen verran tätä karjaa kuitenkin on, eikä nyt kuitenkin suht iäkkäät appivanhemmatkaan millään voisi alkaa huolehtia esim. lypsystä.

Kai minun on vain jatkettava näin! Itsepähän olen tähän tilanteeseen itseni päästänyt, olisi pitänyt aikanaan ajatella. Elämäni virheen tein, enkä saa sitä nyt korjattua, se kai tässä ahdistaa ja masentaa kaikkein eniten.

Me oltiin siinä huonossa tilanteessa 20 vuotta ja sinä aikana kyllä tehtiin monia tuloksettomia vihlailuja ja viestejä. Mutta ehkä ne kuitenkin osaltaan valmistelivat maaperää ja heidänkin mieltään muutoksen mahdollisuuteen.

Kun sais sen vanhemman parin päähän sen viestin, että erillään asuminen olis mahdollisuus heillekin. Mahdollisuus vielä yhteen uudenlaiseen ja ehkä hyvinkin mielenkiintoiseen elämänvaiheeseen. Ja ennen kaikkea mahdollisuus saada poikaan ja pojan perheeseen paljon parempi ja toimivampi suhde ilman sitä molemminpuolista rasitetta, mikä tulee toisen arkisen elämän jatkuvasta näkemisestä ja seuraamisesta.

Miltä kuulostaa ajatus, että tulostat tämän ketjun tai osia siitä ja annatte heidän luettavakseen? Ellei niin voi tehdä, niin entäpä jos he saisivat tämän "vahingossa " käsiinsä ja alkaisivat oivaltaa jotakin.

emäntä kirjoitti:

...meillä tuo ei vaan käy. Olen vihjaillut siitä pari kertaa ja vastaus on suoranainen pillastuminen. He eivät kodistaan lähde yhtään minnekään, tilalta, joka kuului jo apen isoisoisälle, tilalta, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, jonkun miniänprantun takia. Ymmärrän sen. Jopa minä, joka olen tänne uutena tullut, enkä tähän tilaan ole kiintynyt, olisin ehkä samanlainen, jos poikamme vaimo aikanaan sanoisi meille, että olisi aika lähteä muualle asumaan. Tuntuisi aika hurjalta kuulla se uuden tulokkaan suusta. Lähtisin kyllä vapaaehtoisesti, että siinä ei kyllä tule olemaan ongelmaa, eikä miehenikään osalta.

Kyllä se haluaminen pitäisi tulla vanhusten puolelta. Toisekseen, tai itse asiassa kaikkein tärkeimpänä syynä on se, että meillä on tässä iso talo, jossa suuret asumiskustannukset. Sopimuksen mukaan meidän pitäisi maksaa vanhanparin asunto,ja jos se olisi muualla kuin tässä, meidän pitäisi maksaa sen vuokra, eikä se taloudellisesti yksinkertaisesti käy. Tai sitten minun pitäisi mennä kodin ulkopuolelle töihin, mutta jos appivanhemmat eivät asuisi tässä, minua tarvittaisiin täällä kotona vieläkin enemmän. Aika sekava vyyhti. Se lähteminenkin taitaa olla täysin utopiaa, lapset eivät halua lähteä tästä minnekään. Jos taas menisin tilan ulkopuolelle töihin, mies ei jaksaisi tässä yksin töitä tehdä, sen verran tätä karjaa kuitenkin on, eikä nyt kuitenkin suht iäkkäät appivanhemmatkaan millään voisi alkaa huolehtia esim. lypsystä.

Kai minun on vain jatkettava näin! Itsepähän olen tähän tilanteeseen itseni päästänyt, olisi pitänyt aikanaan ajatella. Elämäni virheen tein, enkä saa sitä nyt korjattua, se kai tässä ahdistaa ja masentaa kaikkein eniten.

Joo luin tuon oman tekstini ja totesin sen epätarkaksi. Sis emme sanoneet appeloille, että muuttakaa. Sanoimme vakavasti ja päättäväisesti, ikäänkuin neutraalina ilmoitusasiana, että me muutetaan. Vaikka se oli ihan utopistinen ajatus, niin ketään moittimatta ja syyttämättä vaan vakuuttava toteamus, että me tehdään nyt näin.

En tiedä mikä vaikutti- oliko heidän päässään kenties vähitellen kypsynyt jotakin vai oliko meidän varmuus niin tenhoavaa, mutta ilmeisesti he oivalsivat että nyt on painavat syyt. Niitä syitä ei kyselty eikä kerrottu ja parempi niin.

He tekivät sitten järkevät päätelmänsä, että kyllä he muuttaa. Hulluutta olis meidän ollut muuttaa, mutta se oivallus, että asia tarjoillaan heille näin oli aika ratkaisevaa.

En tiedä onko näistä mun jutuista sulle mitään apua, mutta sen sanon että tärkeän ketjun aloitit. Ja siitä olen ihan varma, että joku tuleva nuoripari ja vanhapari saa tästä keskustelusta aineksia päätöksiinsä. Älkää asettuko vierekkäin; se pilaa hyvien suhteiden mahdollisuuden. Tekemisissä voi toki olla ja on hyvä olla. Auttamaan tullaan silloin kun pyydetään eikä niin, että kaiken aikaa havainnoidaan mitä on tekemättä ja mikä on tehty väärin. Meinaan sitähän riittää - vaikka kenen naapurin hommia katsois, niin aina pystyisi huomauttamaan jostakin. Mutta en näe yhtäkään syytä, miksi niin olis hyvä tehdä. Ei huomautella naapureille, appelat ei huomauttele nuorille eikä myöskään toisinpäin.

emäntä kirjoitti:

...meillä tuo ei vaan käy. Olen vihjaillut siitä pari kertaa ja vastaus on suoranainen pillastuminen. He eivät kodistaan lähde yhtään minnekään, tilalta, joka kuului jo apen isoisoisälle, tilalta, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, jonkun miniänprantun takia. Ymmärrän sen. Jopa minä, joka olen tänne uutena tullut, enkä tähän tilaan ole kiintynyt, olisin ehkä samanlainen, jos poikamme vaimo aikanaan sanoisi meille, että olisi aika lähteä muualle asumaan. Tuntuisi aika hurjalta kuulla se uuden tulokkaan suusta. Lähtisin kyllä vapaaehtoisesti, että siinä ei kyllä tule olemaan ongelmaa, eikä miehenikään osalta.

Kyllä se haluaminen pitäisi tulla vanhusten puolelta. Toisekseen, tai itse asiassa kaikkein tärkeimpänä syynä on se, että meillä on tässä iso talo, jossa suuret asumiskustannukset. Sopimuksen mukaan meidän pitäisi maksaa vanhanparin asunto,ja jos se olisi muualla kuin tässä, meidän pitäisi maksaa sen vuokra, eikä se taloudellisesti yksinkertaisesti käy. Tai sitten minun pitäisi mennä kodin ulkopuolelle töihin, mutta jos appivanhemmat eivät asuisi tässä, minua tarvittaisiin täällä kotona vieläkin enemmän. Aika sekava vyyhti. Se lähteminenkin taitaa olla täysin utopiaa, lapset eivät halua lähteä tästä minnekään. Jos taas menisin tilan ulkopuolelle töihin, mies ei jaksaisi tässä yksin töitä tehdä, sen verran tätä karjaa kuitenkin on, eikä nyt kuitenkin suht iäkkäät appivanhemmatkaan millään voisi alkaa huolehtia esim. lypsystä.

Kai minun on vain jatkettava näin! Itsepähän olen tähän tilanteeseen itseni päästänyt, olisi pitänyt aikanaan ajatella. Elämäni virheen tein, enkä saa sitä nyt korjattua, se kai tässä ahdistaa ja masentaa kaikkein eniten.

Niin ,tuli mieleen että tuoshan se sauma oliskin että jos kerran on kalliit asumiskustannukset,niin suunnittelet miehesi kanssa tosiaan vakavasti sitä vuokralle menoa ja appivanhemmille vain että pitäkää koko paska.Olishan hauska nähdä kuinka kauan sitä eläkerahoilla ylläpidetään isoa taloa ja maksellaan kiinteistöveroa ym.Ja tietysti hiukan vielä voisi järjestää peräänkattomista,"yönavettaa ym." ja saatteeksi että "konkka" tulee jos ei asioita valvota.Pankista tietysti lainoihin lykkäystä siksi aikaa kun vuokralla asutaan,luulenpa vain että pankissakin asia ymmärrettäisiin jos asia kerrottaisiin luottamuksellisesti. No,voi tuntua utopistiselta ,mutta tuosta minä lähtisin kehittelemään ja tiedän että omiin vanhempiin se tehoaisi.Mutta kertokaahan muutkin mitä ajattelette että millä tämän emännän perhe pääsisi
ulos tuosta "patti tilanteesta".

Leijonamieli kirjoitti:

Niin ,tuli mieleen että tuoshan se sauma oliskin että jos kerran on kalliit asumiskustannukset,niin suunnittelet miehesi kanssa tosiaan vakavasti sitä vuokralle menoa ja appivanhemmille vain että pitäkää koko paska.Olishan hauska nähdä kuinka kauan sitä eläkerahoilla ylläpidetään isoa taloa ja maksellaan kiinteistöveroa ym.Ja tietysti hiukan vielä voisi järjestää peräänkattomista,"yönavettaa ym." ja saatteeksi että "konkka" tulee jos ei asioita valvota.Pankista tietysti lainoihin lykkäystä siksi aikaa kun vuokralla asutaan,luulenpa vain että pankissakin asia ymmärrettäisiin jos asia kerrottaisiin luottamuksellisesti. No,voi tuntua utopistiselta ,mutta tuosta minä lähtisin kehittelemään ja tiedän että omiin vanhempiin se tehoaisi.Mutta kertokaahan muutkin mitä ajattelette että millä tämän emännän perhe pääsisi
ulos tuosta "patti tilanteesta".

ei tuo auta emäntää, jos niillä on samanlainen "syytinki" kuin meillä, että eläkeläisille kuuluu asunto, sähkö, lämpö ja vesi, vaikka kuussa asuisivat. Emännän miehineen ne pitäisi kuitenkin maksaa.
Ennen tilakauppoja me yritimme etsiä itsellemme muuta tilaa, muttei sopivaa löytynyt, ja se ei silti muuttanut appiväen mielipidettä. Kauppoja eivät tee, jos eivät saa jäädä asumaan entiseen taloonsa. Me olimme tehneet jo 6 vuotta sitten oman talon samaan pihapiiriin, eli olimme hieman niin kuin nalkissa.
Nyt jos saisimme samasta suunnasta tilan, ostaisimme sen, ja muuttaisimme pihapiirin sinne.

kolleega kirjoitti:

ei tuo auta emäntää, jos niillä on samanlainen "syytinki" kuin meillä, että eläkeläisille kuuluu asunto, sähkö, lämpö ja vesi, vaikka kuussa asuisivat. Emännän miehineen ne pitäisi kuitenkin maksaa.
Ennen tilakauppoja me yritimme etsiä itsellemme muuta tilaa, muttei sopivaa löytynyt, ja se ei silti muuttanut appiväen mielipidettä. Kauppoja eivät tee, jos eivät saa jäädä asumaan entiseen taloonsa. Me olimme tehneet jo 6 vuotta sitten oman talon samaan pihapiiriin, eli olimme hieman niin kuin nalkissa.
Nyt jos saisimme samasta suunnasta tilan, ostaisimme sen, ja muuttaisimme pihapiirin sinne.

...on ,syytingistä se riippuu aika paljon onko liikkumavaraa vai ei.Nämä on sellaisia tilanteita joita ei korjaa muuta kuin hauta.Mutta tuohon tilanteeseen, se opiskelemaan lähtö tai muualle töihin meno olisi sitten se ainut vaihtoehto,eikä sekään hyvä?? Ja tietysti se aivan ensimmäinen vaihtoehto,eli muutto uusiin ympyröihin.Herättäiskö sekään luutuneita appivanhempia ajattelemaan jatkavan isäntäparin hyvinvointia,voisivat vain tuumata:No päästiinpä siitäkin.Tuli mieleen, meillä on koulu/opiskelu ajoiltani perhetutuiksi tullut pariskunta.Emäntä oli samassa
luokassa oppikoulussa kuin minä ja isäntä oli maatalousoppilaitoksessa kämppäkaverina,siitä lähtien ollaan oltu tekemisissä.No,tämä pariskunta
on asunut tähän asti miehensä kotitalon toista päätä ja vanhat toista päätä. Ja aina kun pihaan ajaa niin vanhojen puolella ikkunaverhot heilahtaa. No,tämä pariskunta joutui luopumaan karjasta viime syksynä ja yllätys yllätys alkoivat
rakentaa ihka omaa taloa lakian toiseen päähän ja
kappas vain niinpä vanhaparikin on muuttanut keskustaan rivitaloon ja koko taloa tulee asumaan tämän pariskunnan poika nuorikkonsa kanssa,ja ehtona oli että tämä isäntäpari tosiaan rakentaa lakian toiseen päähän eikä konesuojan taakse.

kolleega kirjoitti:

ei tuo auta emäntää, jos niillä on samanlainen "syytinki" kuin meillä, että eläkeläisille kuuluu asunto, sähkö, lämpö ja vesi, vaikka kuussa asuisivat. Emännän miehineen ne pitäisi kuitenkin maksaa.
Ennen tilakauppoja me yritimme etsiä itsellemme muuta tilaa, muttei sopivaa löytynyt, ja se ei silti muuttanut appiväen mielipidettä. Kauppoja eivät tee, jos eivät saa jäädä asumaan entiseen taloonsa. Me olimme tehneet jo 6 vuotta sitten oman talon samaan pihapiiriin, eli olimme hieman niin kuin nalkissa.
Nyt jos saisimme samasta suunnasta tilan, ostaisimme sen, ja muuttaisimme pihapiirin sinne.

Kolleega, näinhän se on, vaikka me muuttaisimme tästä mihin, meidän tulee kuitenkin maksaa kaikki talon kulut. Heillä on asumisoikeus vailla kaikkia taloudellisia velvoitteita ts. kiinteistövero, jäte- vesi- ja sähkömaksut, kaikki on meillä. Vaikka olisimme tosiaan vaikka siellä kuulussa Timbuktussa :(

emäntä kirjoitti:

Kolleega, näinhän se on, vaikka me muuttaisimme tästä mihin, meidän tulee kuitenkin maksaa kaikki talon kulut. Heillä on asumisoikeus vailla kaikkia taloudellisia velvoitteita ts. kiinteistövero, jäte- vesi- ja sähkömaksut, kaikki on meillä. Vaikka olisimme tosiaan vaikka siellä kuulussa Timbuktussa :(

...kuviota kauan ja hartaasti eikä hyvältä näytä katsoi mistä suunnasta hyvänsä.Ja olo on kuin ansaan
joutuneella,kulissit näytää hyviltä ja aivan mallikelpoisilta ulkopuolisille,mutta sisäinen paine ja pahoinvointi lisääntyy päivä päivältä.Tiedän tuon
tunteen,olen läpikäynyt omaa elämää viimeiset 13vuotta ja nostellut luurankoja kaapista ja pikku hiljaa alkanut tuntea kuka oikeastaan olen (muutakin
kuin nimi paperilla) ja varsinkin mitä haluan loppuelämältäni.Tuolla edellä mitä kerroin on osa siitä pahoinvoinnista ja vaikka kulissit näyttää ulkopuolisille hyviltä:Juuri rempattu n.230 neliöinen talo,vaimo kaupungilla töissä,vanhemmat
asuu keskustassa omassa talossaan (onneksi), vanhimmat pojat opiskelee muualla ja nuorin lukiota käyvä enää kotona,on pelit ja "pensselit" millä hoitaa maatilaa ja lypsykarjaa,teen ulkopuolista koneurakointia,on hyviä harrastuksia ja sitä kautta hyviä ihmissuhteita. Mutta se mikä mättää on se kemioiden toimimattomuus,ei erilaisuus jos se on huomattavan suurta,niin se ei täydennä sitä liittoa,ei pystytä keskustelemaan jotteiko syntyisi pirunmoinen sanaharkka.Sanalla sanoen on luisuttu liian kauas eli suhde on palanut niin karrelle että ei onnistu enää rakentaa tästä hyvää.On tässä kokeiltu kaikkea,on hypätty perheasiain neuvottelukeskukset,avioliittoleirit ym. parisuhdejutut ja kaikissa näissä olen ollut se haluavampi osapuoli mutta turhaan.KAIKESTA tästä olen vuosien tuumailun ja pähkäilyn jälkeen tullut
siihen tulokseen että vain avioerolla tämä homma
helpottaa, mä en meinaa enää kattella tätä kuin 10 kk:ta ja sitten lähti avioeropaperi käräjäoikeuteen ja kun harkinta-aika (1/2 vuotta) on täynnä niin nuorinkin on 18v. ja minä irti tästä liitosta. Minä oon päättänyt näin ja se on jollain tavalla helpottanut vaikka se on ollut raskasta henkisesti,niin mielestäni voin hyvällä omalla tunnolla ajatella ja rakastaa itseäni että
otan eron itseni ja henkisen hyvinvoinnin takia.Ei siinä mammonakaan tule esteeksi kun on oikein lujalla elämänsä kanssa.EMÄNTÄ, mitä teetkin niin
luulen että teet oikein,TSEMPPIÄ SULLE.

Leijonamieli kirjoitti:

...kuviota kauan ja hartaasti eikä hyvältä näytä katsoi mistä suunnasta hyvänsä.Ja olo on kuin ansaan
joutuneella,kulissit näytää hyviltä ja aivan mallikelpoisilta ulkopuolisille,mutta sisäinen paine ja pahoinvointi lisääntyy päivä päivältä.Tiedän tuon
tunteen,olen läpikäynyt omaa elämää viimeiset 13vuotta ja nostellut luurankoja kaapista ja pikku hiljaa alkanut tuntea kuka oikeastaan olen (muutakin
kuin nimi paperilla) ja varsinkin mitä haluan loppuelämältäni.Tuolla edellä mitä kerroin on osa siitä pahoinvoinnista ja vaikka kulissit näyttää ulkopuolisille hyviltä:Juuri rempattu n.230 neliöinen talo,vaimo kaupungilla töissä,vanhemmat
asuu keskustassa omassa talossaan (onneksi), vanhimmat pojat opiskelee muualla ja nuorin lukiota käyvä enää kotona,on pelit ja "pensselit" millä hoitaa maatilaa ja lypsykarjaa,teen ulkopuolista koneurakointia,on hyviä harrastuksia ja sitä kautta hyviä ihmissuhteita. Mutta se mikä mättää on se kemioiden toimimattomuus,ei erilaisuus jos se on huomattavan suurta,niin se ei täydennä sitä liittoa,ei pystytä keskustelemaan jotteiko syntyisi pirunmoinen sanaharkka.Sanalla sanoen on luisuttu liian kauas eli suhde on palanut niin karrelle että ei onnistu enää rakentaa tästä hyvää.On tässä kokeiltu kaikkea,on hypätty perheasiain neuvottelukeskukset,avioliittoleirit ym. parisuhdejutut ja kaikissa näissä olen ollut se haluavampi osapuoli mutta turhaan.KAIKESTA tästä olen vuosien tuumailun ja pähkäilyn jälkeen tullut
siihen tulokseen että vain avioerolla tämä homma
helpottaa, mä en meinaa enää kattella tätä kuin 10 kk:ta ja sitten lähti avioeropaperi käräjäoikeuteen ja kun harkinta-aika (1/2 vuotta) on täynnä niin nuorinkin on 18v. ja minä irti tästä liitosta. Minä oon päättänyt näin ja se on jollain tavalla helpottanut vaikka se on ollut raskasta henkisesti,niin mielestäni voin hyvällä omalla tunnolla ajatella ja rakastaa itseäni että
otan eron itseni ja henkisen hyvinvoinnin takia.Ei siinä mammonakaan tule esteeksi kun on oikein lujalla elämänsä kanssa.EMÄNTÄ, mitä teetkin niin
luulen että teet oikein,TSEMPPIÄ SULLE.

Voi kiitos sinulle. Näinhän se on. Te kaikki olette nähneet vaivaa kovasti auttaaksenne ja ehdottaaksenne vaikka millaisia ratkaisumalleja, mutta olen tätä pyöritellyt päässäni niin monta vuotta, että kaikki vaihtoehdot on jo käyty läpi.

Sinulle Leijonamieli myös kovasti voimia, olet monta askelta itseäni edellä, kun varmasti tiedät, mitä haluat ja olet päätöksesi tehnyt. Kuulostaa kyllä erittäin harkitulta tuo mitä kirjoitat.

Itse räpistelen tässä vielä kuin sisälle huoneeseen lentänyt lintu, enkä löydä sitä avointa ikkunaa en sitten millään, vaikka olen jo ajat sitten lakannut uskomasta siihen ikkunaan.

Luulen melkein, että kaikki on jo sanottu. KIITOS kaikille keskustelijoille. Olette olleet suurenmoisia ja yhden asian olen tajunnut tämän ajatustenvaihdon myötä: en ole yksin! Itsenikaltaisia on muitakin, ja se lohduttaa kyllä hiukan. Erityiskiitokset vielä Kissalle, Kolleegalle ja Leijonamielelle.

emäntä kirjoitti:

Voi kiitos sinulle. Näinhän se on. Te kaikki olette nähneet vaivaa kovasti auttaaksenne ja ehdottaaksenne vaikka millaisia ratkaisumalleja, mutta olen tätä pyöritellyt päässäni niin monta vuotta, että kaikki vaihtoehdot on jo käyty läpi.

Sinulle Leijonamieli myös kovasti voimia, olet monta askelta itseäni edellä, kun varmasti tiedät, mitä haluat ja olet päätöksesi tehnyt. Kuulostaa kyllä erittäin harkitulta tuo mitä kirjoitat.

Itse räpistelen tässä vielä kuin sisälle huoneeseen lentänyt lintu, enkä löydä sitä avointa ikkunaa en sitten millään, vaikka olen jo ajat sitten lakannut uskomasta siihen ikkunaan.

Luulen melkein, että kaikki on jo sanottu. KIITOS kaikille keskustelijoille. Olette olleet suurenmoisia ja yhden asian olen tajunnut tämän ajatustenvaihdon myötä: en ole yksin! Itsenikaltaisia on muitakin, ja se lohduttaa kyllä hiukan. Erityiskiitokset vielä Kissalle, Kolleegalle ja Leijonamielelle.

Kiitos itsellesi,tippa tuli silmään kun luin vastaustasi.Yksi asia jäi sanomatta, mua itseäni on auttanut ne harrastukset,muuten kait voisin lykätä horsmaa hautuumaalla.Nämä asiat ottaa joskus harmaana
päivänä hitsin lujahan että on se joskus mullakin ollut mielessä että näenkö seuraavaa päivää enää.Ensiksi älä anna periksi vaan ota sellainen talvisodan meininki päälle ,että annetaan muttei periksi.Toiseksi haet itsellesi sellaisen harrastuksen mistä olet vain haaveillut tai halunnut tehdä,muttet ole vain tullut alkaneeksi.Sanot miehellesi tarvitsevasi henkireikää ja vapautusta (jos tarvii) yksiltä ilta-askareilta että pääset irti kotoasioista.Näin
vuodenvaihteen jälkeen alkaa taas kansalaisopiston
jutut ym.,eli menet ja tutustut ja harkitset mitä
haluat.Minä itse kuulun kolmen kuoron kokoonpanoon.Yksi näistä kuoroista on eräs kamarikuoro joka on napannut ykkös ja kakkos sijoja
kuorolaulukilpailuissa Euroopassa joissa oli mukana n.40 muutakin kuoroa ympäri Eurooppaa.Meillä on esiintymiskeikkoja aika mukavasti,aina ulkomaita myöten ja muunmuassa nyt kesäkuun alussa olemme lähdössä viikon konserttimatkalle Islantiin.TV:ssä esiinnyimme pyhäinmiestenpäivän aikoihin, uusin äänitteemme:CD-levy ilmestyi lokakuun lopussa.Siis lyhykäisesti sanoen tykkään
laulamisesta ja siitä fiiliksestä mikä kuoroporukassa on,ei siinä tule kotoasiat mieleen kun heittäytyy mukaan,ja tuontasoisessa porukassa
on kiva antaa se oma osuus.Kesällä nautin suunnattomasti prätkällä ajelemisesta ja siitä vapauden tunteesta kun voi unohtaa sen arjen ja nauttia maisemista.Ja kaikkiin näihin harrastuksiin en ole saanut pienintäkään ymmärtämystä siipalta vaan ne on ollut pakko ottaa
ja nimenomaan oman hyvinvoinnin takia,eikä siinä auttanut se rahanmenokaan,prätkä piti saada. Eli oman hyvinvoinnin eteen pitää/kannattaa satsata,eihän täältä mitään joukkoon saa.Joten älä
jää neljän seinän sisälle ja aina näistä harrastuksista löytyy sellaisia ystäviä jotka on samalla aaltopituudella kanssasi antaen uusia näkökulmia asioihin ja voit löytää ratkaisun elämäsi ongelmaan.

kolleega kirjoitti:

sellaistahan se on. Maaseutu (maatilat) kuolisi sukupuuttoon, jos nuorilla naisilla ei rakkaus sokaisi alkuvaiheessa.
Onko tila kummankin nimissä, entä lainat? Tiedän tapauksen, missä emäntä ei päässyt veloista eroon, vaan eron jälkeen piti kulkea tilalla töissä. Ei ole varmaan herkkua sekään.

Appivanhempani ovat nyt sukuloimassa (yökylissä), ah sitä ihanuuden tunnetta kulkea omalla pihalla maalla, ja tietää, ettei kukaan kurki ikkunoista, mitä minä nyt teen.. =)))

Kyllä mullekin, vaikka olen kauan ja kovasti itseni tähän tilanteeseen psyykannut, tulee välillä raivon kyyneleet silmiin, kun ajattelen, miten toiset voivat tehdä toisten elämästä kurjaa. Meillä kun tosiaan alussa puhuivat, että lähtevät, kun kaupat tehdään.

Ei taida anoppi tajuta, mitä saa maksaa tästä. Mihinkään ylimääräiseen se ei meiltä kutsua saa. Ei lasten harrastusten juhliin yms. Lasten synttäritkin vietetään perhepiirissä, paitsi koululaisilla käy koulukavereita. Tämmöinen voi kuulostaa lapselliselle, mutta jotkut keinot mullakin pitää olla, että edes joten kuten järjissäni pysyn.. ;)

Ei miehenikään kaipaa heitä. Hänellä on lapsuusajalta omia juttujaan hampaankolossa, ja häntäkin häiritsee se, etteivät lähteneet, ja antaneet meille kotirauhaa tähän. Tilakauppojen aikaan, kun heidän ratkaisustaan oli riitoja, oli anoppi sanonut pojalleen, ettei mekään (poikansa&minä) voida saada kaikkea, meillä olisi kuulema asiat liian hyvin, jos he vielä lähtisivät! Anoppi on kadehtinut meidän uutta taloa (maksettu meidän omilla rahoilla, oltiin silloin muualla töissä) ja anopin anoppi lähti n. 5 vuotta ennen meidän tilakauppoja heidän yläkerrastaan kylälle asumaan. Minun anoppini unohti kovin pian sen, mitä mieltä hän oli siitä, kun anoppi asuu lähellä...

Totta turiset. Sitä minun on todella vaikea tajuta miksi vanhat parit noin yleensä eivät näe, kuinka paljon parempaa kanssakäymistä ja jopa enemmän (niin hullulta kuin se kuulostaakin, mutta koettu on jo sekin) he saisivat nuoremman väen kanssa, kun asuisivat muualla. Sorry, taas tuli lausehirviö, mutta kun ajatus kulkee nopeammin kuin sormet, niin näin siinä käy.

Joka perheellä oma tupa (tai vaikka yksiö), oma lupa, oma piha ja oma reviiri ja rauha. Toisia nähdään silloin kun halutaan ja siltä tuntuu. Sitä myös ihmettelen kovin, eikö vanha pari tunne olevansa nuorten jaloissa ja nurkissa. Eikö heillä ole tunnetta oman kodin ja reviirin rajojen hämäryydestä? Ja eikö se haittaa?

Uskon että yksi syy vanhusten jämähtämiseen paikoilleen on muutosvastarinta tai siis muutoksen pelko. Tietenkin mikä tahansa muutos vaatii voimia ja kanttia, mutta jos ei yhtään pysty näkemään mitä kaikkea myönteistä tilalta poismuuttaminen voisi tuoda tullessaan, niin vaikeaa siitä kai on innostua. Ymmärrän sen kyllä.

Siksipä toivoisin, että esim mediassa käsiteltäisiin tätäkin asiaa siltä kantilta. Luopujat saisi esimerkkejä ja malleja siitä, miten asiat voitaisiin järjestää. Asuttaisiin etäämmällä, todella luovuttaisiin tilasta, napanuora lapseen katkeaisi, ei saapastella nuorten luo neuvomaan ja mestaroimaan. Jos vanhat haluavat töissä tai lastenhoidossa auttaa, niin sehän apu varmaan mieluusti otettaisiin vastaan. ja eikö olisi vanhoillekin sitten kiva päästä omaan koloonsa vaikka rehushown jälkeen lepäilemään, pois siitä jatkuvasta tohinasta mitä meno tilalla ja lapsiperheessä usein on.

Vuoden ekassa Kotilieden numerossa oli juttu anopin ja miniän yhteiselosta. Voi kai se jollakin toimiakin ja jollekin sopia, mutta minä voin pahoin kun luin sitä juttua. Minua kauhistutti heidän puolestaan ja tunsin samaa ahdistusta, mitä tässä omassa olossa pahimmillaan olen tuntenut.

emäntä kirjoitti:

Kolleega, näinhän se on, vaikka me muuttaisimme tästä mihin, meidän tulee kuitenkin maksaa kaikki talon kulut. Heillä on asumisoikeus vailla kaikkia taloudellisia velvoitteita ts. kiinteistövero, jäte- vesi- ja sähkömaksut, kaikki on meillä. Vaikka olisimme tosiaan vaikka siellä kuulussa Timbuktussa :(

Ajattelinpa kertoa oman tarinani, niin koskettava aihe tämä on. Olen tullut taloon noin viisi vuotta sitten ja emäntänä ollut 1,5 vuotta. Tässä talossa on AINA vanhat ja nuoret asuneet saman katon alla. Minä sanoin alusta asti miehelleni, että sellaista perinnettä ei enää jatketa. Vuoden verran asuimme saman katon alla ja kun ei ollut omaa keittiötä, ei omaa rauhaa ei kerrassaan mitään omaa, niin muutimme puolen kilsan päähän tilan kesämökille. Siellä sitten asuttiin tilakauppoihin asti ja vaihdoimme anopin kansa päikseen. Anoppi maksoi kesämökin kunnostuksen talviasuttavaksi ja lahjoitti meille tilan. Ehtona on kuitenkin syytinki eli me maksamme sekä oman talomme että kesämökin kaikki kulut. Anoppi tosin välillä sitten maksaa käteisellä vähän televisiolupamaksuista, jätemaksuista ja muusta sellaisesta. Hyvänä puolena tääsä on se, että kummallakin on oma piha, oma postilaatikko(vaikka osoite onkin sama) ja kohtalainen oma rauha.

Kustannuksia meille tulee anopin asumisesta, mutta toisaalta jos mökki olisi siirretty anopin nimiin, niin perikuntahan sinne olisi tullut tepastelemaan anopin kuoltua. Ja kun mökistä tulevat kustannukset kuten verot, vakuutukset yms. pitäisi meidän kuitenkin maksaa asui siellä joku tai ei.

Tuleepas nyt tekstiä. On tässä meidän järjestelyissä huonoja puoliakin. Anoppi tepastelee meidän reviirillemme aina kun tuo biojäteastiasna lantalaan ja aina kun on oikean maidon tarpeessa, eli noin pari kertaa viikossa. Myös heidän postilaatikkonsa on meidän laatikon vieressä, joten jos minä en kerkeä postia hakemaan ennen sitä, niin se auliisti kiikuttaa postimme meille ja samalla kommentoi, että mitä kirjeitä nää on. Kyllä välillä ärsyttää, mutta tämä asumisjärjestely oli kompromissi ja taloudellisesti edullisin ratkaisu. Hyvänä puolena on se, että talojemme välillä ei ole näköyhteyttä, joten meillä käyvät vieraat eivät näy eikä kuulu anopille.

Yli 80-vuotias vanhaisäntä luovuttaa tilan n.60-vuotiahalle poijannaskalille,näinhän se menöö.

Kunttajussi kirjoitti:

Yli 80-vuotias vanhaisäntä luovuttaa tilan n.60-vuotiahalle poijannaskalille,näinhän se menöö.

kannattanut sen 60 vuotiaan pojannaskalin vähän aiemmin näyttää, että siitä on isännäksi. Ei saa enää nuorenviljelijän etuja.. ;)

kolleega kirjoitti:

kannattanut sen 60 vuotiaan pojannaskalin vähän aiemmin näyttää, että siitä on isännäksi. Ei saa enää nuorenviljelijän etuja.. ;)

Kun poijannaskali ottaa alle nelikymppisen akan ;)

sen kirjoitti:

Kun poijannaskali ottaa alle nelikymppisen akan ;)

2 puolta nuorempaa eli 30-kymppisiä.Nojjoo,se siitä,mutta tosi asia on näin että harva pääsee aloittamaan nuorena.Itse olin n. 22,5 vuotias kun pääsin isännäksi v.-77 ja kun menin naimisiin v.-80
niin vanhemmat muutti 50km:n päähän Seinäjoelle,jossa asuivat 4 vuotta ja sitten tulivat
takaisin kotikaupungin keskustaan eli 15km on etäisyyttä.Mutta huomattu on että jos ei puoliansa
pidä niin yli käveltäisiin vieläkin.Kyllä siinä joskus niskavillat on pystyssä ja niska punottaa kun
oikein pitää sanoa terävästi isännän äänellä että komento on nyt mulla.