Laitanpa tämän tänne sitten kun en muutakaan paikkaa keksinyt... Puranpa nyt sydäntäni.
Täytän maaliskuussa 20 vuotta. Minulla on ihana poikaystävä, kavereita, koulussakin arvosanat on suht hyviä. Mikä siis mättää? Vastaus: kaikki!
Uusi vuosi mutta vanhat murheet. En osaa tätä nyt oikein selittää... Aloitetaan alusta...
Okei. Isäni on ollut hmm, juomaksiin menevä koko ikäni. Nykyään hän on suoraan sanottuna rapajuoppo. Mummollani, isän äidillä, on Alzheimer. Äitini on sanonut, että lohduttautuu avioliitossaan sillä, että ilman sitä ei olisi meitä lapsia. Veljeni on käyttänyt minua hyväkseen, seksuaalisesti siis. Minua kiusattiin koko peruskouluaikani, ne kaikki 9 vuotta.
En jaksa tätä alaa, mihin olen kouluttautumassa, siis suurtalouskokki. Polveeni sattuu joka päivä kun olen keittiöllä, joskus muutenkin. Siinä on jokin ylimääräinen luupahka. Ja lääkäri on sanonut että siinä ei ole mitään vikaa. Ja luultavasti tuhosin selkäni viime kevään työharjoittelussa, koska sitä alkaa särkemään jopa lyhyen seisomisajan jälkeen.
Miksi en vaihda alaa?
Koska siitähän se sota syttyisi. Siis "appivanhempieni" kanssa.
Miksi välitän siitä, mitä ne sanoo?
Tulipa tuossa peruskoulun aikana semmoisia kolhuja, että haluan, että "appivanhempani" pitävät minusta. Mutta kun se ala sattuu, kirjaimellisesti... Haluaisin lukioon, mutta kun "appivanh." haluavat työläisen miniän.
En saa edes kissaa! Lapsesta asti olen ajatellut, että kun omillani asun, minulla on oma kissa. Siihen tuli _lähes_ mahdollisuus, kun kotonani kissa teki pentuja.
(Kiitos kaunis, jos olet jaksanut lukea tänne asti.)
Poikaystäväni kanssa jo suurinpiirtein oltiin asia lyöty lukkoon, vaikka hänen sisko ja siskon tytär ovat allergisia. Meidän asunto, meidän elämä. Mutta eeeei... Poikaystäväni äiti sanoi myös olevansa luultavasti hieman allerginen, henkeä kuulemma ahdistaa. Toki minä luovun elämäni mittaisesta haaveestani rakkaani vuoksi. Itsestäänselvyys.
Ah, olenhan minä juttuineni käynyt koulukuraattorilla. Oikein mukava nainen. Sitten hän ehdotti lopulta, että käyn ihan "ammatti-ihmisen" puheilla. Njoo, kävinhän minä. Kaksi hoitsua istuu lehtiö kädessä ja tuijottaa ja odottaa että kerron heti uppo-oudoille ihmisille syvimmät tuntoni. "Jaa, voidaanhan me sopia uusi aika, jos haluat..." he sanoivat "innoissaan". Jei. Sovinko? Toki. Peruin seuraavana päivänä.
Unohdinko mainita nämä melkein-itsemurhayritykseni? No joo, onhan tuota veistä pari kertaa tullut pidettyä ranteella. Mutta aina on löytynyt muka-hyvä-syy olla painamatta.
En oikein osannut selvittää oloani, mutta jos joku on tänne asti selvinnyt, ja tietää vähänkään masennuksesta, saa ottaa kantaa. Yritän kovasti poikaystäväni kanssa keskustella. Hän on oikeasti ihana ja hyvä ihminen, oikeasti!
Mutta tuntuu vain, ettei häntä kiinnosta. Siis toisaalta uskon että häntä kiinostaa, hän vain on oikeasti väsynyt, mutta se pieni ääni tuolla takaraivossa, joka yrittää aina pilata elämäni..?
APUA! Näin sanon ma. Huomenna, korjaus, aamulla saattaa olla toinen ääni kellossa, on taas tällainen masennuspiikki. Kai sitä pitää mennä tuonne kullan viereen nukkumaan. Tuskin saan unta...
Apua, mutta mihin? En tiedä.
Nyt taas naurattaa. Tätä hysteeristä hihitystä. Tekstini taitaa vaikuttaa aika mielipuoliselta? Heh. Heh. Heh. Minä se vain olen.
Oikein syvä kumarrus loppuun jaksaneille. Tack så mycket. Thank you. Danke schön. Spasiba. Merci. Gracias. Grazie.
Elvis has left the building. *tättärää*
Täytän maaliskuussa 20 vuotta. Minulla on ihana poikaystävä, kavereita, koulussakin arvosanat on suht hyviä. Mikä siis mättää? Vastaus: kaikki!
Uusi vuosi mutta vanhat murheet. En osaa tätä nyt oikein selittää... Aloitetaan alusta...
Okei. Isäni on ollut hmm, juomaksiin menevä koko ikäni. Nykyään hän on suoraan sanottuna rapajuoppo. Mummollani, isän äidillä, on Alzheimer. Äitini on sanonut, että lohduttautuu avioliitossaan sillä, että ilman sitä ei olisi meitä lapsia. Veljeni on käyttänyt minua hyväkseen, seksuaalisesti siis. Minua kiusattiin koko peruskouluaikani, ne kaikki 9 vuotta.
En jaksa tätä alaa, mihin olen kouluttautumassa, siis suurtalouskokki. Polveeni sattuu joka päivä kun olen keittiöllä, joskus muutenkin. Siinä on jokin ylimääräinen luupahka. Ja lääkäri on sanonut että siinä ei ole mitään vikaa. Ja luultavasti tuhosin selkäni viime kevään työharjoittelussa, koska sitä alkaa särkemään jopa lyhyen seisomisajan jälkeen.
Miksi en vaihda alaa?
Koska siitähän se sota syttyisi. Siis "appivanhempieni" kanssa.
Miksi välitän siitä, mitä ne sanoo?
Tulipa tuossa peruskoulun aikana semmoisia kolhuja, että haluan, että "appivanhempani" pitävät minusta. Mutta kun se ala sattuu, kirjaimellisesti... Haluaisin lukioon, mutta kun "appivanh." haluavat työläisen miniän.
En saa edes kissaa! Lapsesta asti olen ajatellut, että kun omillani asun, minulla on oma kissa. Siihen tuli _lähes_ mahdollisuus, kun kotonani kissa teki pentuja.
(Kiitos kaunis, jos olet jaksanut lukea tänne asti.)
Poikaystäväni kanssa jo suurinpiirtein oltiin asia lyöty lukkoon, vaikka hänen sisko ja siskon tytär ovat allergisia. Meidän asunto, meidän elämä. Mutta eeeei... Poikaystäväni äiti sanoi myös olevansa luultavasti hieman allerginen, henkeä kuulemma ahdistaa. Toki minä luovun elämäni mittaisesta haaveestani rakkaani vuoksi. Itsestäänselvyys.
Ah, olenhan minä juttuineni käynyt koulukuraattorilla. Oikein mukava nainen. Sitten hän ehdotti lopulta, että käyn ihan "ammatti-ihmisen" puheilla. Njoo, kävinhän minä. Kaksi hoitsua istuu lehtiö kädessä ja tuijottaa ja odottaa että kerron heti uppo-oudoille ihmisille syvimmät tuntoni. "Jaa, voidaanhan me sopia uusi aika, jos haluat..." he sanoivat "innoissaan". Jei. Sovinko? Toki. Peruin seuraavana päivänä.
Unohdinko mainita nämä melkein-itsemurhayritykseni? No joo, onhan tuota veistä pari kertaa tullut pidettyä ranteella. Mutta aina on löytynyt muka-hyvä-syy olla painamatta.
En oikein osannut selvittää oloani, mutta jos joku on tänne asti selvinnyt, ja tietää vähänkään masennuksesta, saa ottaa kantaa. Yritän kovasti poikaystäväni kanssa keskustella. Hän on oikeasti ihana ja hyvä ihminen, oikeasti!
Mutta tuntuu vain, ettei häntä kiinnosta. Siis toisaalta uskon että häntä kiinostaa, hän vain on oikeasti väsynyt, mutta se pieni ääni tuolla takaraivossa, joka yrittää aina pilata elämäni..?
APUA! Näin sanon ma. Huomenna, korjaus, aamulla saattaa olla toinen ääni kellossa, on taas tällainen masennuspiikki. Kai sitä pitää mennä tuonne kullan viereen nukkumaan. Tuskin saan unta...
Apua, mutta mihin? En tiedä.
Nyt taas naurattaa. Tätä hysteeristä hihitystä. Tekstini taitaa vaikuttaa aika mielipuoliselta? Heh. Heh. Heh. Minä se vain olen.
Oikein syvä kumarrus loppuun jaksaneille. Tack så mycket. Thank you. Danke schön. Spasiba. Merci. Gracias. Grazie.
Elvis has left the building. *tättärää*
Vastaukset 4
Vanhimmat
Se on elämää toi, masennus tulee sitten kun ei ole enään mitään mistä kertoa ja olo on täysin tyhjä.
Kuule. Istahda nyt hetkeksi alas ja mieti oikein kovasti. Sinä elät nyt omaa ainutkertaista (todellakin, ET saa toista mahdollisuutta) elämääsi. Jos jo tässä vaiheessa annat anoppisi määrätä elämästäsi, joudut sietämään sitä loppuikäsi. Sinä määräät omasta elämästäsi.
Kuvittele itsesi tulevaisuudessa: surkeana ja masentuneena vihaamassasi työssä, anopin määräiltävänä. Määräily kasvaa jatkuvasti, etkä enää saa päättää mitään omia asioitasi. Olet oman elämäsi sivusta katsoja. Etkö silloin toivoisi, että sinulla olisi aikakone jolla pääsisit sieltä tulevaisuudesta tähän hetkeen muuttamaan asiat sinun tahtosi mukaisiksi? No, se aikakone on sinulla nyt. Aika tehdä päätöksiä on nyt. Aika mennä lukioon on nyt.
Ja kissoista: ovat niin ihania ja antavat niin paljon, mutta vaativat myös paljon. Kissa voi elää 15 vuotta ja se tarvii jatkuvaa hoivaa ja rakkautta. Myös eläinlääkärilaskut voivat olla korkeita. Oletko valmis kantamaan sen vastuun?
tuolla http://tiedostamaton.net masennus osiossa. Siellä näytti olevan jotain kertomaasi viittaavaa. ps. terapia on pitkä prosessi, joka kannattaa käyttää hyväksi, ettei vanhemmalla iällä asiat mutkistu.
Kirjoituksestasi voisin päätellä, että olet oikein mukavaa ja hauskaa seuraa ja olet perusluonteeltasi aika iloinen...Mutta se masennus voi silti tulla. Ja niin se tuli minullekkin. Itsemurhaa yrittänyt pariin otteeseen ja kaikki oli paskaa. Nyt alkaa vähän helpottaa ja elämä alkaa maistua! Enpä olisi uskonut voivani näin sanoa. Olen 18 ja viidennestä lähtien olen silloin tällöin miettinyt itsemurhaa, mutta vasta lukioon mentyä elämä hajosi..en tiedä mitä varten tässä nyt kirjoitan..kunhan kirjoitan. Hmm. Voimia sulle. Tuntemattomien kanssa koneella juttelu kyllä helpottaa, kun saa purkaa ihmisille joita oikeasti kiinnosta ja jotka ymmärtävät.