Meidän perhe ei jotenkin ole löytänyt rytmiään vieläkään, vaikka tyttäremme on jo pian kaksi vuotta. Tuntuu että kaikki on kesken... Niin, no se olen kai sitten vain minä jolla tuntuu olevan nautinto elämästä hukassa. Kaipaan järkyttävästi omaa aikaa, mutta kun nytkin saan sitä, avaan vain netin, katson elokuvia ja syön. Mutta en viitsi aloittaa mitään muutakaan, kerta puolen tunnin päästä muut ovat hereillä ja päivä alkaa taas aamupuuron keitolla. Tuntuu, etten pysty nauttimaan mistään. Tuntuu, ettei mies auta minua kodin hoidossa, ole kiinnostunut minusta (ok suhde, onnellinen), en jaksa laittaa itseäni, MITÄÄN ei tapahdu elämässä. Mies tekee töitä, minä olen kotona ja opiskelen jonkin verran. Samaa vanhaa...
Miestä on vaikea saada auttamaan tekemään juhlapäivästä juhla. Ai mitenkö uusivuosi meni? Hän haki meidät mummolasta, käytiin kaupassa, unohdettiin ostaa tähtisadetikut ja limsa, tein hyvää ruokaa jota koko perhe söi tikuilla(tyttökin alle 2v. =)) , kävin kävelyllä, käytiin kävelyllä katselemassa raketteja, ihana tyttömme simahti, totesin YLEn perinteisen juhlaohjelman(no se suomalainen "musikaali") menneen jo pari tuntia sitten, rakasteltiin, katsottiin leffaa. Ihan kivaa, mutta tätähän me tehdään aina!
Onko mulla jokin mielialahäiriö kun en saa tehtyä kaikkea? Joskus olen aktiivinen puoli päivää, sitten on jo siivottu ja oleminen alkaa taas. Mitä voin tehdä arjelle joka on jo täysin normaali? Mä olen jo kohta kuollut sisältä! On kai minussakin ollut joskus kipinä? Kai minäkin joskus olin nuori ja nätti? Miksei mies osoita arvostavansa ja rakastavansa, vaikka sitä kerjään? Tästä ei enää puutu kuin viisi kiloa lisää ja olen hukassa!
Osaako kukaan muotoilla vastausta elämään paremmin kuin "ota itseäsi niskasta kiinni", "hanki joku harrastus","itse sinun on itseäsi arvostettava - mies ei sitä tee, kohta vain hakee parempaa riistaa", "mitäs teit lapsia noin nuorena". Keksitäänkö jotain muuta fiksua?
Miestä on vaikea saada auttamaan tekemään juhlapäivästä juhla. Ai mitenkö uusivuosi meni? Hän haki meidät mummolasta, käytiin kaupassa, unohdettiin ostaa tähtisadetikut ja limsa, tein hyvää ruokaa jota koko perhe söi tikuilla(tyttökin alle 2v. =)) , kävin kävelyllä, käytiin kävelyllä katselemassa raketteja, ihana tyttömme simahti, totesin YLEn perinteisen juhlaohjelman(no se suomalainen "musikaali") menneen jo pari tuntia sitten, rakasteltiin, katsottiin leffaa. Ihan kivaa, mutta tätähän me tehdään aina!
Onko mulla jokin mielialahäiriö kun en saa tehtyä kaikkea? Joskus olen aktiivinen puoli päivää, sitten on jo siivottu ja oleminen alkaa taas. Mitä voin tehdä arjelle joka on jo täysin normaali? Mä olen jo kohta kuollut sisältä! On kai minussakin ollut joskus kipinä? Kai minäkin joskus olin nuori ja nätti? Miksei mies osoita arvostavansa ja rakastavansa, vaikka sitä kerjään? Tästä ei enää puutu kuin viisi kiloa lisää ja olen hukassa!
Osaako kukaan muotoilla vastausta elämään paremmin kuin "ota itseäsi niskasta kiinni", "hanki joku harrastus","itse sinun on itseäsi arvostettava - mies ei sitä tee, kohta vain hakee parempaa riistaa", "mitäs teit lapsia noin nuorena". Keksitäänkö jotain muuta fiksua?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Samaan tilaan oon jysähtänyt! (ilman ukkoa)Odotan vaan, että teini muuttaa kotoa pois, saan olla niinkuin huvittaa.Olen kuitenkin jokatapauksessa niinkuin huvittaa. Käyn töissä, koska on pakko. Tiskaan sitten kun loppuu puhtaat astiat, käyn kaupassa ihan kun on pakko, pyykit, hah!
Katselin juuri eilen "kaikkien saippuoitten kuningasta, dr Philiä, vaikka en siitä tykkää (en tietenkään)Siinä oli viittävaille valmis arkkitehti, joka velloi samassa suossa kuin me. Mutta eipä sekään kovin kummoista neuvoa antanut: hanki päämäärä, laita sisäinen kompassisi kuntoon. Ilman tutkintoa olet vain lukion käynyt, enkä minä edes ottaisi sinua työhön, blaablaablaa.
Entä kun se kompassi on rikki?
Minä odotan pojan muuttoa kuin muut eläkkeelle jäämistä, elän sitten, just. Elämähän on just nyt, mutta miksi se takkuaa, kukas siihen vastaa.
" Hankkikaa elämä" sitä on helppo huudella aidan takaa.
Kuitenkin, parempaa uutta vuotta sulle ja mulle, eikös!
Aika moni taitaa elää sitku-elämää. Sitten kun lapsi on isompi niin...sitten kun menen töihin hoitovapaalta...sitten kun lapsi muuttaa...sitten kun jään eläkkeelle...sitten kun..kun kun...
Ei ole helppoa elää tässä ja nyt. Löytää arvon arjesta. Siihenhän pitäisi pyrkiä. Arvostaa olemassa olevaa. Mutta joo..helpommin sanottu kun tehty. Ei auta kun yrittää:)
Sä kuitenkin tiedostat elämäsi tason, osaat sanoa mihin et ole tyytyväinen, mitä haluaisit muuttaa. Ota nyt itseäsi niskasta kiinni, käy ulkona, kaupungilla, tapaa ystäviä, hanki uusia tuttavia... Kaikkihan on tosi hyvin, arki tosiaan on välillä uuvuttavaa ja tylsää, täytyy osata löytää niitä asioita joista itse pitää.
Tosin tämä pimeyskin vaikuttaa mielialaan.
Kun luin kirjoitustasi, niin tuli mieleen, että (älä pahastu) josko olisit vähän masentunutkin ?
Itsessäni huomaan samanlaisia asioita, kuin sinulla on tällä hetkellä, kun mieli meinaa painua maahan.
Itse odotan jo tosi kovasti kevättä !
Oletko ajatellut sitä että kärsisit jonkinlaisesta masennuksesta. Ehkä synnytyksen jälk. vielä. Itse olin pitkään masentunut ekan jälkeen ja yritin järkeillä koko ajan että mikäs minulla, kun saan olla kotona jne. Lähdin töihin kun poika oli 1,5v ja alkoi jossain vaiheessa helpottaa kun sai "oman elämän". Nyt on taas sama rumba edessä ja olenkin nyt sairastanut jo odottaessa masennusta. (nyt diagnosoitu). Kannattaa ottaa asia puheeksi neuvolassa tai käydä lääkärin juttusilla. http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=1
http://www.tohtori.fi/?page=5450276
käy kurkkaamassa ja tee ihmeessä noita testejä, ei ole häpeä vaan viisas teko jo lapsenkin kannalta.
Olisiko se oma aika kuitenkin parannuskeino tähän tyhjälläkäyntiin... Tiedä vaikka olisinkin vähän masentunut, mutta en aio lähteä pohtimaan sitä neuvolassa tms, näin nuori kuitenkin saa vain kyseenalaisen maineen. Eikä alakuloisuus haittaa ketään, itsehän vain tässä olen eksyssissä - jos typy huomaisi, olisi tietenkin eri asia.
Mitähän sitä käytännossä sitten tekisi? Onhan mulla koulu jossa käyn... nyt pitkä loma joka verottaa. Työ myohemmin... harrastus. Oo, hankin harrastuksen! Kuinkahan monta kertaa olen päättänyt ottaa omaa aikaa, käydä päivittäin lenkillä? Se yleensä kaatuu siihen, että mies joka jää tytön kanssa, ei vie häntä ulos ja sitten minä olenkin se jonka se pitää tehdä. Miehelle ei vain mene päähän että lapsi käy kaksi kertaa päivässä ulkona ja piste. Käytännöllisintä olisi napata tyttö kainaloon ja lähteä harrastukseen. Olisipa pyöräilykeli! Olisipa seudun uimahalli jo remontoitu! Mihin mä menen?!?
lapsen kanssa niinkuin se haluaa, älä ota stressiä niitten yhdessäolosta. Kunhan se muutamankerran on sisällä sen kanssa, ja likka kiipee seinille, kyllä lähtee ulos! Äläkä komentele edes nukkumaanmenoaikaan, anna sen itte kärsiä, ettei vieny likkaa pihalle. Älä sano pahasti, muuten loppuu sun vapaaillat. (kokemuksen syvä rintaääni tässä puhuu;¤ )
Mene vaikka vaan kävelylle ensin, kyllä se siitä.
Ja saathan tänne purettua mieltäsi.
minä kävin kaverin kans baarissa pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta 6v. Tässä välillä oon yrittäny olla maailman paras mamma. No mä otin ja lähdin, jätin lapset miehelle (siis illaksi). Ja oli virkistävää. Jo se että laittautuu on ihanaa, sitten siellä ulkona vieraat miehet katsovat ja osoittavat kiinnostusta, tuntee itsessään sen minkä nuorena kun miehen kanssa riiasi. Koskaan en toisten kanssa ryhdy mihinkään, edes tanssimaan, ettei synny taas tarinoita "yksi asia johti toisee..." mutta tunne siitä että on haluttava on ihmiselle normaali ja naiset kuin miehtkin haluavat sen.
Hei, olin sinun iässäsi juuri vastaavassa tilanteessa. Oli pieni lapsi, hyvä suhde (naimisissa) ja kaikki hyvin. Vaan ei ollut omassa päässäni/sydämessäni. Jälkeenpäin ajatellen kärsin selvästi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja minulla oli hieman sellainen ns. "peffaan potkittava" aviomies, joka ei tietysti ymmärtänyt saati nähnyt ongelmaani.
Tein kaiken aina valmiiksi, koska mies ei tehnyt. Mies tarvitsi aina neuvojani ja hyväksyntäni joka asiaan.
Hain avioeroa ja ajattelin, että se kenties herättäisi mieheni paremmin huomaamaan, että olin tosissani ja tarvitsin häntäkin tässä oman mieleni parantamisessa.
Eron hakeminen oli kuitenkin miehelleni shokki ja hän loukkaantui tästä ikihyväksi. Hän vihaa minua siitä syystä vieläkin (erosta on kulunut nyt 6 vuotta). Hän löysi kuitenkin samana iltana,kun hain eroa, naapurin vanhan piian ja nyt heillä on oma perhe.
Ajatukseni eron hakemisen seurauksista olivat siis vain haaveita. Ei tullut koskaan sellaista tilannetta, että olisimme voineet enää mieheni kanssa puhua. Voitteko kuvitella?
Elämä jatkui ja kaikenlaista sattui. Uusien ihmisuhteitten, pettymysten ja epäonnistumisten kautta pääsin kuitenkin pikku hiljaa selville omasta sydämestäni, mielestäni. Opettelin olemaan yksin, samoilin luonnossa ihmetellen sen suuruutta, tutustuin erilaisiin ihmisiin, ja tajusin, että olen aina kuvitellut tietäväni ja osaavani kaiken, sanonut miten kaikki tehdään ja valvonut, että ne myös niin tehdään. Olin stressantunut tästä työtaakasta, mutta en antanut toiselle vaihtoehtoakaan.
Nyt olen seurustellut kolmisen vuotta, itse asiassa samantyyppisen miehen kanssa mitä ex-aviomieheni oli. Mutta nautin siitä, että joskus on asiat "rempallaan" ja joku muu ottaa vastuun siitä! Maailma ei siis kaadu, vaikken minä olisikaan joka paikassa. Tähtitaivas on ihana, vaikken minä olekaan sitä tehnyt. Ja se jää olemaan vielä, kun minusta aika jättää.
Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka tuntikausia. Toivottavasti löydät oleellisimmat tästä tosi nopeasti kirjoitetusta tarinastani ja toivottavasti myös löydät kadoksissa olevan minäsi, jotta saat mielenrauhan!!
parisuhdepalstalla ja parilla muullakin joten kanssasisaria löytyy..
Meillä hommat on jaettu tasan niin paljon kuin se työn lisäksi kummallekkin voi kuulua. Osa hommista menee kivutta, mutta toisista on närää tiheämpään. Välillä ukko kun unohtaa että kotona vietetty aika ei aina ole omaa saati vapaa-aikaa eli kun en ole töissä olen vapaalla.. plus koti, kauppa, lapset jne jne.. välillä sitten muistutellaan äänekkäästi kuka tekee mitä jne.
Oikeastaan omaa aikaa saat helpoimmin hankkimalla jonkin aikaan sidotun harrastuksen johon on tavallaan pakko mennä. Ota tyyppisi mukaan kansalaisopiston kurssi, avoin amk, jumppa tms juttu ja saat omaa aikaa. Kavereiden kanssa voi myös alkaa pitää tyttöjen iltaa eli menette jollakin teille sopivalla välillä säännöllisesti syömään tms. On yllättävän kivaa istua aikuisten kanssa kahvilla tai syödä toisen laittamaa ruokaa jolla on hieno nimi! Luultavasti et ole tuttavapiirissäsi ainoa..
Lapsen kanssa tuulettuminenkin onnistuu avoimissa kerhoissa MLL:lla tai seurakunnalla jne. monasti auttaa kun on toisia kohtalotovereitakin olemassa nenäkkäin.
Niin ja ota juttutuokio sen ukkosi kanssa asioista. Sehän voi olla niin putkinäköinen ettei edes huomaa ettei kaikilla ole yhtä kivaa..
Vielä noista tyttöjen kesken jutuista; ollaan kokeiltu Ikean reissuja, kosmetologilla käyntiä jne ja jopa ihan kunnan uimahallia ilman lapsia - ihan eri paikka..
taitaa olla tauti yleinen kun tuntuu et on kuin omaa eläänsä lukis..aloitin dietin ja toivon et se vähän piristäs ,kun olo olis keveempi..ja minä myös toivon et se kevät tulis pian...tsemppii kailille
Muutos lähtee aina itsestä. Muutokseen ei tarvita muita kuin sinut itsesi. Että pohdipa hetki...