litteä vatsa, kiitos

ei pelkät vatsalihas- liikkeet auta. myös muuta liikuntaa- lenkkeilyä yms.

harvalla meistä on tosi kaunis litteä vatsa syömisen jälkeen ;>

... kirjoitti:

ei pelkät vatsalihas- liikkeet auta. myös muuta liikuntaa- lenkkeilyä yms.

harvalla meistä on tosi kaunis litteä vatsa syömisen jälkeen ;>

Harrastan kyllä muutakin liikuntaa, vähintään sen 3 tuntia päivässä. Lenkkeilyä, hölkkää, aerobicia, circuit trainingia, kuntosalia, pyöräilyä.. Ja ei sen vatsan nyt tarviis kaunis olla; kunhan olis litteä :)

Älä ihmeessä tee joka päivä vatsoja!!Niiden pitää saada lepopäiviäkin,silloinhan ne kasvaa ja kehittyy ;)
Muista tehä myös selät.

Ongelmahan tässä on se, että kun se oksentaminen ei kunnolla onnistu vielä kolmen vuoden yrittämisen jälkeenkään!

chani kirjoitti:

Ongelmahan tässä on se, että kun se oksentaminen ei kunnolla onnistu vielä kolmen vuoden yrittämisen jälkeenkään!

No, periaatteessa se on hyvä asia? Ilmeisesti kuitenkin onnistut siinä jotenkin? Ainakin jos sydämesi jo oireilee.

Miksi oksentamisessa on onnistuttava??? Jotta pysyisit laihana? Jotta voisit kiduttaa itseäsi, koska sinulla on huono olla? Miksi mielenrauhaa yritetään tavoitella keinoilla, jotka vain pahentavat tilannetta? Se on se noidankehä, mitä kuljetaan, kunnes vastaan tulee hauta tai parantuminen. Vaikka kaikkihan me kuljemme hiljalleen sinne maan alle, ei siinä mitään. Mutta miksi ihmeessä sitä pitää lähteä täältä olematta onnellinen.

Onko onnellisuutta se, että lähtee täältä vaikkapa piikin jälki käsivarressa, alkoholin tuhoaman maksan aiheuttamiin sairauksiin, pää pöntössä ja vatsalaukku revenneenä tai vaikkapa hirveässä pillerihumalassa ja kädet viillettyinä auki? Mikä noista on se vaihtoehto, joka pitää sisällään sen "onnellisen lopun? Kaikki on itsestä kiinni ja miten maailman näkee.

Hei, mutta... Sinulle haluan toivottaa hyvää vuotta 2006. Se on elämää, ei sen enempää. Ei sitä tarvitse pelätä.

............... kirjoitti:

No, periaatteessa se on hyvä asia? Ilmeisesti kuitenkin onnistut siinä jotenkin? Ainakin jos sydämesi jo oireilee.

Miksi oksentamisessa on onnistuttava??? Jotta pysyisit laihana? Jotta voisit kiduttaa itseäsi, koska sinulla on huono olla? Miksi mielenrauhaa yritetään tavoitella keinoilla, jotka vain pahentavat tilannetta? Se on se noidankehä, mitä kuljetaan, kunnes vastaan tulee hauta tai parantuminen. Vaikka kaikkihan me kuljemme hiljalleen sinne maan alle, ei siinä mitään. Mutta miksi ihmeessä sitä pitää lähteä täältä olematta onnellinen.

Onko onnellisuutta se, että lähtee täältä vaikkapa piikin jälki käsivarressa, alkoholin tuhoaman maksan aiheuttamiin sairauksiin, pää pöntössä ja vatsalaukku revenneenä tai vaikkapa hirveässä pillerihumalassa ja kädet viillettyinä auki? Mikä noista on se vaihtoehto, joka pitää sisällään sen "onnellisen lopun? Kaikki on itsestä kiinni ja miten maailman näkee.

Hei, mutta... Sinulle haluan toivottaa hyvää vuotta 2006. Se on elämää, ei sen enempää. Ei sitä tarvitse pelätä.

Enpä tiedä.. onnistun jotenkin, joo, mutta kuitenkin melko huonosti. Se on vaan taas yks epäonnistuminen lisää.
Miksi olisi osattava oksentaa? Koska en kestä itteeni, ruokaa, huonoa itsekuriani. En enää haluu olla se ällöttävä läski, joka oon nyt.
Ja miten vois elää, jos vihaa kaikista eniten omaa itteensä?!

chani kirjoitti:

Enpä tiedä.. onnistun jotenkin, joo, mutta kuitenkin melko huonosti. Se on vaan taas yks epäonnistuminen lisää.
Miksi olisi osattava oksentaa? Koska en kestä itteeni, ruokaa, huonoa itsekuriani. En enää haluu olla se ällöttävä läski, joka oon nyt.
Ja miten vois elää, jos vihaa kaikista eniten omaa itteensä?!

Niin, itsensä rakastaminen ja hyväksyminen ei taida olla koskaan itsestään selvyys. Mutta sekin on sellainen asia, jonka voi muuttaa. Minä ainakin pyrin siihen, että katson peiliin ja kehaisen välillä itseäni. Totean jotain hyvää itsestäni :)

Olen miettinyt paljon kehoani ja omaa ulkoista olemustani. Ja minä olen tyytyväisempi tänään kuin ikinä olin nuorena. Inhosin omaa nenääni, inhosin vartaloani, inhosin elämää ylipäätään. Yläasteen jälkeen olin niin hunningolla, ettei viikossa kovin montaa selvää päivää edes ollut. Yritin kahdesti itsemurhaa ja toinen käteni on viillelty useampaan otteseen auki. Se oli minun tuskanlievittäjäni (ja huono sellainen, koska hetkellisen helpotuksen jälkeen tuli kauhea masennuksen aalto). Itseinho, kuinka inhottava sana. Se pitää sisällään jo niin paljon vihaa ja tuskaa. Se on tuttua, mutta jollain tapaa se on muuttunut. En inhoa itseäni enää siten. Nyt voin aamulla todeta, "Hmm... Jasso, taas finni. Voi itku." Ja se on siinä.

Minä ja minun ruumiini. Minä tunnen sen ja asun siinä. Rinnat eivät ole pyöreät, vaan pienet ja vähän roikkuvatkin, mutta olen kaksi lastani rintaruokkinut. Alavatsallani on pieni pömppä ja nahka ei ole enää niin kireä. Selluliittiä löytyy reisistä ja takapuolesta. Toinen poskeni on enemmän lommollaan kuin toinen ja niissä näkyvät vielä pienet rokonarvet, jotka sain parikymppisenä (akne, iskeä nyt aikuisiässä :O), nenäni on enemmän hyppyri kuin suora ja käsivarteni on kuin taistelutanner. Mutta miksi tämä tuntuu niin kodilta. Koska se on minun ruumiini ja minä sen kannan, kaikkine risteineen ja kaikkine pienine virheineen, joita en välttämättä halua edes muuttaa. Kyllä, minä rakastan itseäni. En ole virheetön ja sellaiseksi minun ei tarvitse muuttuakaan. Minä haluan elää, kun olen elämän löytänyt.

Ja kauneus on jotain mitä me annamme ulospäin. Jotain joka näkyy siinä miten me ruumimme ja itsemme kannamme. Niinä päivinä, jolloin kuljen pää riippuen ja häpeän itseäni, en ole kaunis, en ole seksikäs ja se paistaa myös muille. Ja kyllä, niitäkin päiviä tulee, myönnettäköön, mutta... Se, joka meistä on "täydellinen", heittäköön ensimmäisen kiven :D.