Oletteko koskaan törmänneet tilanteeseen, jossa vanhemmat kohtelisivat lapsiaan räikeän eriarvoisesti?
Meidän tuttavaperheessä on tytär 7v. ja poika 3v. Poikaa pidetään kuin kukkaa kämmenellä ja kerrotaan tyttären kuullen miten ihana ja kiltti poika hän on ja miten poika ei koskaan tee mitään pahaa tahallaan toisin kuin siskonsa. Erikoisinta on, että kaikkien muiden perheiden mielestä tytär on kiltti, hyväkäytöksinen ja suloinen lapsi, mutta poika käyttäytyy kuin villipeto erityisesti vieraisilla. Tavarat lentelevät lattioille, hän puree, lyö ja tönii jatkuvasti muita (täysin vieraitakin) lapsia jne. Vanhemmat eivät tähän KOSKAAN puutu. Mutta auta armias, jos tytär unohtaa jätskipaperinsa olohuoneen pöydälle, siitä seuraa huutoa, haukkumista ja eristäminen omaan huoneeseen.
Ikävin piirre tässä on, että vanhemmat viisveisaavat tyttärensä graavista ylipainostakin. Äiti sanoi (siskonsa asiasta hienovaraisesti huomautettaessa), ettei jaksa kiinnostaa, syököön mitä syö. Koulu alkaa pian ja tyttö on todella sen kokoinen, että kiusaaminen on todennäköistä. Mutta sekään ei kiinnosta vanhempia.
Tilanne on sivusta seuraajana ahdistava. Joskus tuntuu siltä, että kaikki mitä tytär tekee on väärin, ihan kuin hän olisi kaiken pahan alku ja juuri, syntipukki kaikelle ja suorastaan (erityisesti äitinsä)vanhempiensa vihaama. Miten voisi auttaa tyttöä? Kyseessä ei siis ole mikään sosiaalipuolen perhe, vaan ihan normaali keskiluokkainen, työssäkäyvä perhe.
Tiedän, ettei asia kuulu minulle, mutta tytön hätä on todella raastava katsottavaa. En ole koskaan nähnyt vanhempien esimerkiksi paijaavan, halaavan tai lohduttavan tyttöä, toisin kuin poikaa. Ja hänen ilmeensä, kun halaan omia tyttäriäni, on ahdistava.
Meidän tuttavaperheessä on tytär 7v. ja poika 3v. Poikaa pidetään kuin kukkaa kämmenellä ja kerrotaan tyttären kuullen miten ihana ja kiltti poika hän on ja miten poika ei koskaan tee mitään pahaa tahallaan toisin kuin siskonsa. Erikoisinta on, että kaikkien muiden perheiden mielestä tytär on kiltti, hyväkäytöksinen ja suloinen lapsi, mutta poika käyttäytyy kuin villipeto erityisesti vieraisilla. Tavarat lentelevät lattioille, hän puree, lyö ja tönii jatkuvasti muita (täysin vieraitakin) lapsia jne. Vanhemmat eivät tähän KOSKAAN puutu. Mutta auta armias, jos tytär unohtaa jätskipaperinsa olohuoneen pöydälle, siitä seuraa huutoa, haukkumista ja eristäminen omaan huoneeseen.
Ikävin piirre tässä on, että vanhemmat viisveisaavat tyttärensä graavista ylipainostakin. Äiti sanoi (siskonsa asiasta hienovaraisesti huomautettaessa), ettei jaksa kiinnostaa, syököön mitä syö. Koulu alkaa pian ja tyttö on todella sen kokoinen, että kiusaaminen on todennäköistä. Mutta sekään ei kiinnosta vanhempia.
Tilanne on sivusta seuraajana ahdistava. Joskus tuntuu siltä, että kaikki mitä tytär tekee on väärin, ihan kuin hän olisi kaiken pahan alku ja juuri, syntipukki kaikelle ja suorastaan (erityisesti äitinsä)vanhempiensa vihaama. Miten voisi auttaa tyttöä? Kyseessä ei siis ole mikään sosiaalipuolen perhe, vaan ihan normaali keskiluokkainen, työssäkäyvä perhe.
Tiedän, ettei asia kuulu minulle, mutta tytön hätä on todella raastava katsottavaa. En ole koskaan nähnyt vanhempien esimerkiksi paijaavan, halaavan tai lohduttavan tyttöä, toisin kuin poikaa. Ja hänen ilmeensä, kun halaan omia tyttäriäni, on ahdistava.
Vastaukset 15
Vanhimmat
mutta halaa sinä sitä tyttöä, tee se hienovaraisesti. "Oi, oletpa kasvanut, oot jo kainaloon mua"...ja muuta tälläistä ns. lässytystä.
"onpa sulla sievä pusero tänään" "katos kun nätisti sun tukkas on" ihan samallalailla ku omalleskin. Jospa äiti sitten herää, kun naapuri kehuu tyttöä.
Vaikkapa niin, että nimetön, tietokoneella kirjoitettu kirje vanhempien postilaatikkoon. Ja kirjoitat siihen kaikki nuo asiat mitkä kirjoitit tännekin. Paitsi itseesi viittaavat asiat jätät pois. Mitäs siitä vaikka olisi "raukkamaista." Jos sillä pystyy pelastamaan lapsen tulevaisuuden.
Tai sitten otat riskin ja sanot kaikki suoraan päin naamaa. Itse laittaisin sen nimettömän kirjeen. Vanhemmat eivät välttämättä tajua miten käyttäytyvät ! Ihan hirveätä.
Miten ihmeessä vanhemmat voivat olla niin julmia omille lapsilleen.
Anna sinä rakkautta ja syliäsi tämän lapsen käyttöön. Ei ne siitä kulu !
Ja siinäkin perheessä äiti oli ihan selvästi mustasukkainen !? tytölleen aviomiehestään. Kun lapsen isä osoitti huomioita tyttärelleen. Mikä on sairasta.
Todella inhoittavaa tuollainen. Se jättää lapseen elinikäiset jäljet ja huonon itsetunnon. Jooniatar antoi minusta hyvän neuvon. Yritä itse kehua tyttöä, kun näet hänet. Miten hyvä ystävä olet heidän kanssaan ? Entä jos otat asian puheeksi heidän kanssaan ? eivät varmasti ilahdu, mutta antaisi ehkä ajattelemisen aihetta.
Ehkä he kokevat, että poika tarvitsee jostain syystä enemmän "henkistä" tukea.
Kuinka joku vanhempi voi kohdella omaa lastaan noin???!!!!
Kenelle asia kuuluu jos ei sinulle kerran lapsen vanhemmat ovat tuollaisia? Sinulla ainakin on mahdollisuus vaikuttaa tytön olotilaan. Mahtaako tyttö olla syntynyt ajankohtana jolloin lasta ei toivottu tjns.? Sääliksi käy tyttöparkaa. Hän kyllä tarvitsee jonkun jolta saa hellyyttä vaikkapa sinulta? Itse voisin kuvitella kohtelevani tyttöä kuin omaani, minun äidinrakkaus ei lopu omaan lapseeni, eikä varmaan monen muunkaan :)
Tuttua tekstiä omasta elämästäni. Meitä oli neljä lasta perheessä, sekä äiti ja isä. Kaikki oli hyvin ja olimme onnellisia.
Silti jostain syystä äiti otti lellikikseen perheestä yhden lapsen, joka käytti tilaisuutta hyväkseen tekemällä kaiken mahdollisen pahan ja kiusan. Kärsin aiheesta koko lapsuuteni, sillä minä olin sen paremman vastakohta ja se, joka kärsi tuomiot ja rangaistukset tämän paremman tekemisistä. Jäin yksin ja ilman syliä aina.
Asia on vaikuttanut paljon omaan elämääni aikuisiällä. Vaikka olen käsitellyt asiaa ja löytänyt äidin käytökseen syitäkin.
Olen nyt aikuisena aikalailla läheisriippuvainen ihminen ja sen vuoksi hyvin kiitollinen miehelleni ja lapsilleni, että ymmärtävät ja jaksavat minua. Vaadin hirmuisesti heiltä välittämistä ja rehellisyyttä, vaikka he sitä aivan normaalisti osoittavatkin. Epäreiluus ja valehteleminen sekä syrjiminen ovat kuitenkin jäänteitä lapsuudesta ja osa minua, enkä saa sitä ominaisuutta muuttumaan. En siedä hiukkaakaan valehtelemista enkä syrjimistä ja kaipaan valtavasti toisen hyväksyntää. Jopa omien lapsieni, vaikka se niin hullulta tuntuukin.
Tätä parempaa osapuolta en juuri koskaan ole aikuisiällä tavannut. Äitini mielestä hän on edelleen mitä menestynein ja kiltein ihminen ja hän usein haluaa kertoa tästä paremmasta ihmisestä. Minulla ei ole ollut vielä koskaan ikävä.
perheessä oli sama tilanne. Ystäväni oli vanhin, lapsia oli kolme. Pikkutyttönä en oikein tajunnut kaikkia asioita, mutta joskus vanhempana äitini heittämä huomautus aukeni minulle ja selitti monta asiaa - ystäväni, vanhin lapsista, oli aivan erinäköinen kuin sisaruksensa...
Myös minä kannatan tuota ajatusta, että sinä annat selkeästi tytölle huomiota siellä ollessa. Niin, että äiti ei voi olla huomaamatta! Jätä poika ihan huomioimatta (hänhän saa vanhemmiltaan kuitenkin ylenpalttisesti huomiota) ja juttele paljon tytölle ja tytöstä! Kehu häntä äidillekin ja ohita puheet pojasta selvästi. Ota viereesi tai syliisi ja lue vaikka jotain tytölle. Tee tämä kaikki liioitellun selkeästi, jotta äitikin saattaisi oivaltaa jotain ja tyttö saisi edes sen siunaaman hetken huomiota kun olet kylässä.
Tätä vois melkein kutsua kiina-ilmiöksi. Yllättävän usein vielä täällä lännessä pojat on ykkösiä ja tytöt... ovat mitä ovat.
Sitä on tosiaan vaikea seurata vierestä kun itse ei niin toimi. Omat kokemukseni ovat samaa luokkaa, veljeni on number ONE ja minun kuulumisista ei kerrota sukulaisille kuin negaatiot, mutta onneksi tämäkin tuli itselle kerran vastaa. Valtavasti vain raivostuttaa.
Näiden lasten vanhemmille vois aina tilaisuuden tullen hienotunteisesti huomauttaa kuten jo aiemmin vastanneet suositteli ja se mitä itse teen, karkeasti vaan komennan vieraiden lapsia jos meno on liian rajua ja tietty annan myös kehuja ja haleja. Tytöille etenkin on tärkeää kun ulkonäköään kehutaan, vaikuttaa valtavasti itsetunnon kehitykseen tässä kauneuden maailmassa. Äidin lastaan kohtaan tekemä kiusa voi johtua siitäkin, ettei lapsi ole suunniteltu, ikäänkuin lapsi voisi tilanteen korjata... Ja niin sivistyneinä kuin me suomalaiset itseämme pidämmekin ja vaahtoamme ettei millonkaan aborttia, onko se arvoistansa elämää jotta joutuu 18v elämään elämänsä tärkeimmän ihmisen kiusaamana ja alistamana??!
Tiedän täsmälleen vastaavanlaisen tapauksen, jopa lasten iät taitavat mennä yksiin, tosin tämä perhe elää sosiaaliturvan varassa, eikä kumpikaan vanhemmista edes hae töitä.
Tyttö on hiljainen, varovainen, vetäytyvä, ei puhu kunnolla (käy tai ainakin kävi puheterapiassa). Pisti pahasti silmään, kun olin tämän perheen kanssa samoilla lastenkutsuilla: tyttö pyysi päästä äitinsä syliin, kun tietysti jännitti ja ujostutti vieraassa paikassa. Äiti totesi: "en varmana ota sua syliin, mene pois", ja kädet puuskassa käveli pois lapsen luota. Kummitäti tarjosi syliään, mutta ei se tietysti ollut sama.
Pojan syntymän jälkeen tyttö on auttamattomasti ollut kakkonen. En ole perhettä nähnyt (en vain pysty katsomaan) vähään aikaan, joten omin silmin en kaikkea ole nähnyt, kuullut vain muualta. Vanhemmista on mm. huvittavaa, kun poikaa heittää lautaseltaan ruokaa ikkunaan, mutta tyttö ei saa esim. koskea pojan leluihin ja joutuu menemään huoneeseensa, kun poika leikkii yhteisissä tiloissa. Tyttö ei saa mitään sympatiaa, ei mitään hellyyttä tai hyväksyntää.
Kävimme tytön viisivuotissynttäreillä pari vuotta sitten, olin ostanut lahjan, vaikka mies nimen omaan kielsi (ponin). Vanhemmat heijasivat poikaa ja minä availin tytön kanssa lahjoja. Ja se rajaton riemu, kun oli kerrankin joku jonka kanssa leikkiä! En tyttöä näe kuin muutaman kerran vuodessa, mutta silti se muistaa mun nimen. Koska sääli on kova, yritän aina huomioida tyttöä mahdollisimman paljon, leikkiä, jutella, osoittaa kiinnostusta yms., mutta enhän minä ole äiti, enkä voi toisen äidiksi ruveta, joten se ei ole sama.
Nyt perheeseen on syntymässä kolmaskin lapsi.
Mä oon kokenut tommoisen lapsuuden,ja oon sairastanu pitkään jo vakavaa masennusta ja psykoottistasoisia oireitakin on ollu,oon20v. Mun äitini ei voinut sietää tyttölapsia,ja isosiskoni joutui pikkulastenkotiin vauvana,koska oli tyttö.
Minä jouduin myöh. synnyttyäni jäämään kuuden veljen keskelle,ja elämä oli helvettiä.
Mun mielipide on,että tommoiseen asiaan PITÄÄ puuttua.
Mulla läheisimmät jotka jotain aavistivat, eivät uskaltanut puuttua,ja katuu sitä nyt myöhemmin.
Äidillä kaksi poikaa eri isistä,vanhempi saa kaiken mitä pyytää,on uusimmat lelut ja vaatteet,nuorempi kulkee paskaisissa liian pienissä vaatteissa,likaisen ja hoitamattoman näköisenä.
Heippa,
Kuulosti todella karmaisevalta ja onkin sitä. Minun mielestäni sinä voit todellakin tehdä jotain ja auttaa lasta. Minun ehdotukseni olisi se, että pyydät vanhemmilta lupaa saada viedä tyttöä elokuviin, leikkikentälle, uimaan, kylään luoksesi. Tälle lapselle on erinomaisen tärkeää se, että hänellä olisi edes yksi ainoa normaali, turvallinen ihmissuhde. Se olisi hänen pelastuksensa.
Tyttären isä ja äiti eivät välttämättä ollenkaan huomaa, miksi todellisuudessa toimit näin, jos päätät ehdotukseeni ryhtyä. Vanhemmille voi selittää, että saavat olla kuopuksen kanssa. Laatuaikaa pienimmälle. Vanhemmat saattaisivat mennä helpostikin vipuun.
Toki aina voi tehdä lastensuojeluilmoituksen ja sen voi tehdä nimettömänä, mutta varsin todennäköistä, ettei se johda mihinkään, koska kulissit ovat kunnossa.
Jos sinä et voi ryhtyä tähän, onko joku muu ihminen, joka olisi valmis hommaan?
On tietenkin hyvä,että tyttöön otetaan kontaktia ja aletaan hänelle turvalliseksi aikuiseksi,mutta siinä käy niin helposti niin että riitaantuu biologisten vanhempien kanssa.ja kontaktin ottaja sysätään niin kauas/alas kuin mahd.,ja sen jälkeen kys. henkilöllä ei ole voimavaroja auttaa,kun vastuukaan ei ole oma.
Mulla on omaa kokemusta tästä,ja ainoa joka silloin voi auttaa, on sossu ja virkavalta,mutta kontakti tyttöön on tietenkin tärkeä,jotta tyttö pääsisi sairaasta perheestä pois.
Kukaan lapsi ei ole ansainnut tämmöistä, eikä tarvi elää tämmöistä elämää,mutta ilman asiaan puuttumista mitään EI tapahdu.
Lapsi ei itse ymmärrä/uskalla tehdä mitään asian eteen yleensä vaan alistuu.
Aivan järkyttävää luettavaa... :(
Oma äiti kiusasi minua koko lapsuuteni. Vasta myöhemmin, kun olin asunut vuosia pois kotoa, ymmärsin mitä oli tapahtunut ja että äitini oli kohdellut minua aivan kamalalla ja sairaalla tavalla. Kiusaamista, simputtamista, henkistä alistamista koko lapsuus ja nuoruus. Muutin pois 16 vuotiaana toiselle paikkakunnalle asumaan ja sama alistaminen jatkui silti, äiti soitti joka päivä, joskus monesti päivässä, haukkuin ja valitti. En ymmärrä miksen jo silloin pitänyt puoliani... Pidin sitä kaikkea niin normaalina.
Ja meidän perheessä pikkuveli oli aina paras kaikessa, ihana enkeli. Muistan kun lapsena riitelimme veljen kanssa niin joka kerta äiti huusi vain minulle, syytti vain minua ja rankaisi vain minua. En nyt jaksa tässä kaikkia tapahtumia ja juttuja kertoa, mutta tässä lienee ihan tarpeeksi...
Onneksi selvisin tästä kaikesta ehjin nahoin. (Äitini nimittäin ajoi minut aivan itsemurhan partaalle.) Nykyään en ole äitini kanssa missään tekemisissä.
En todellakaan ymmärrä miten joku voi kohdella lastaan tuolla tavalla. Täytyy olla henkisesti erittäin sairas ihminen!
Mielestäni jokainen joka tietää että lasta kohdellaan väärin ja sairaalla tavalla siihen pitää tavalla tai toisella puuttua!!! Siitä saattaa jäädä elinikäiset traumat ja tuollainen kohtelu voi pilata koko elämän! Tehkää nyt hyvät ihmiset jotain jos tuollaisia tapauksia tunnette/tiedätte!
Nämä teidän kirjoittamat jutut oli todella järkyttävää luettavaa. Mutta kiitokset vastauksistanne, sain niistä lisää uskoa sille, että jotain minun on tehtävä.
Olen aina ottanut tytön mukaan Korkeasaarireissuille, Linnanmäelle, uimaan, eväsretkille, pulkkamäkeen yms. ja olen kehunut häntä tahallaan myös vanhempien kuullen (jos edes joskus heräisivät), pitänyt häntä sylissä ja olen aina ottanut hänet kainalooni samalla kuin omatkin tyttäreni. Sillä seurauksella, että äiti alkoi vihjailla käytökseni olevan luonnotonta. Ei kuulemma kukaan helli vieraita "kakaroita", jos ei ole taka-ajatuksia. Noh, onhan minulla kieltämättä taka-ajatuksia, muttei sellaisia kuin äiti ilmeisesti epäilee :(
En halua sotkea sosiaaliviranomaisia tähän juttuun, ainakaan vielä, eikä perusteitakaan taida heidän silmissään olla. Joten yritän keskustella ihan rehellisesti ja asiallisesti kasvotusten äidin kanssa...tosin äitinä tiedän, että toisen tapaa olla äiti ei ihan heti kannattaisi mennä kommentoimaan, se loukkaa ja loukkaantumisesta voi seurata tytön tilanteen paheneminen entuudestaan...mutta raukkamaista on myös olla tekemättä mitään, joten kokeillaan :/