Olen 20 vuotias, opiskelut kesken. Vauvakuume on vaivannut jo useamman vuoden. Viimesen vuoden aikana kuumeilu on ollut ajoittain erittäin kovaa. Tunnen olevani valmis äidiksi ja toivoisin toiveeni lapsesta toteutuvan vuoden sisällä. Tiedonjanokin on kova. Poikaystäväni/avomieheni vaan ei ole varma haluaako hän vielä lapsia. Hän on minua 3 vuotta vanhempi ja valmistuu keväällä. Olemme seurustelleet vasta 8 kk, ja rakastamme toisiamme aina vain enemmän, tuntuu ettei tämä ole enää mitään alkuhuumaa, vaan olemme löytäneet etsimämme. Voin olla väärässäkin, ehkä kaikki muuttuu parin vuoden päästä. Toivottavasti ei. Vaikka poikaystäväni täyttää yhden tyhjiön sisälläni, on jäljellä vielä toinen. "Vauvatyhjiö".
Uskon, että lapsi tekisi minusta (ja poikaystävästäni) erittäin onnellisen ja täyttäisi tämän tyhjiön sisälläni. Nään usein unia joissa olen raskaana ja ERITTÄIN onnellinen asiasta. Herättyäni minut valtaa epätoivo, sillä joudun ehkä odottamaan vielä useamman vuoden vauvakuumeen riepottelemana. Haluan päätöksen vauvan yrittämisestä olevan yhteinen.
Haluaisinkin kuulla heiltä joilla asiasta kokemusta on, että täyttyivätkö odotuksesi siitä, mitä olit ajatellut äitiyden olevan, lapsen saatuasi? Vai ovatko haaveiluni yksinkertaisesti liian ruusuisia...
Uskon, että lapsi tekisi minusta (ja poikaystävästäni) erittäin onnellisen ja täyttäisi tämän tyhjiön sisälläni. Nään usein unia joissa olen raskaana ja ERITTÄIN onnellinen asiasta. Herättyäni minut valtaa epätoivo, sillä joudun ehkä odottamaan vielä useamman vuoden vauvakuumeen riepottelemana. Haluan päätöksen vauvan yrittämisestä olevan yhteinen.
Haluaisinkin kuulla heiltä joilla asiasta kokemusta on, että täyttyivätkö odotuksesi siitä, mitä olit ajatellut äitiyden olevan, lapsen saatuasi? Vai ovatko haaveiluni yksinkertaisesti liian ruusuisia...
Vastaukset 14
Vanhimmat
Äidiksi tuleminen on jotain niin ihanaa että sitä ei voi sanoin kuvailla. Mutta haluan muistuttaa että on myös niitä päiviä, jolloin on todella raskasta. Olet vielä nuori ja henkilökohtaisesti olen sitä miltä että jatka opintojasi ja tutustu mieheesi paremmin ennen perheen perustamista. Viettäkää yhteistä aikaa ja nauttikaa siitä, opetelkaa tuntemaan toisenne paremmin niin että luottamus on kunnossa. Kirjoituksesta paistoi läpi hieman epävarmuutta, olenko oikeassa? Silloin ei ole oikea hetki lapsen tuloon, jos siihen nyt voi oikeaa hetkeä määritellä. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja silloin olisi ihanteellista jos molemma haluavat lasta. Taloudellisestikin olisi kannattavaa ensin hankkia ammatti ja työpaikka ja sitten perustaa perhe, tai mikä minä olen sanomaan mutta näin minä ajattelen. Toki jos opintosi kestävät siihen asti kuin olet 30v niin silloin asiat ovat toisin, sillä hedelmällisyyshän alkaa siinä vaiheessa laskea. Lapsen myötä vastuu kasvaa suuresti. Osa ikäisistäsi on kyvykkäitä ottamaan tämän vastuun, mutta on paljon sellaisia joiden olisin toivonut saavan lapsen muutaman vuoden kokeneempana ja rakastavaan, luottavaiseen parisuhteeseen. Erotilastot kun ovat aika huimat, varsinkin pienten vauvojen perheissä - niin valitettavaa kun se onkin.
Ja muista aina se että lasta ei tehdä vaan lapsi saadaan, lapsi ei aina ole itsestäänselvyys, keskenmenon kokeneena tiedän.
Kiitos rakentavasta mielipiteestä! :)
Olen siis aivan varma että haluan äidiksi pian. Mutta koska minulla ei kokemusta asiasta ole, haluaisin tietää onko se niin ihanaa kuin luulen sen olevan.. :)
Luottamus toisiamme kohtaan on korkea minun ja poikaystäväni välillä. Lisäksi tuntuu siltä kuin olisimme tunteneet jo paljon kauemmin.
Ja olen varautunut pitkään yrittämiseen. Olen aina haaveillut tulevani suht nuorena äidiksi. Olen aina pitänyt lapsista ja lapset minusta. Jos yrittämisen ja onnistumisen toivomisen saisin aloittaa jo nyt, on aikaa onnistumiselle ja haaveen toteutumiselle enemmän. Mikäli lasta ei meille suoda, ei adoptiokaan ole pois suljettu vaihtoehto sitten vanhempana.
Ja täydellinen haaveiden toteutuminenhan olisi saada terve lapsi vuoden päästä!
Kirjoitat kovasti että sinä olet valmiina tulemaan äidiksi mutta onko miehesi valmis tulemaan isäksi? Jos tämä asia ei ole kunnossa niin odota nyt vielä, vauvan tulo perheeseen muuttaa paljon asioita ja sitouttaa sekä sinut että miehesi pienokaiseen seuraaviksi 18 vuodeksi. Joka asiassa on ajateltava ensin vauvaa/lasta ja sitten vasta itseä. Oletteko varmasti yhdessä ja molemmat sitä mieltä että olette valmiita siihen? Jos miehesi epäröi niin anna hänelle aikaa ja sopikaa että keskustelette asiasta uudellee esimerkiksi puolen vuoden kuluttua ja sinä aikana sinä et painosta (et siis puhu aiheesta jollei miehesi keskustelua aloita) ja sitten teette ns. tilannekartoituksen, olisiko miehesi kenties jo valmis ajattelemaan asiaa. Siinä puolessa vuodessa tapahtuu paljon ja kerkiätte tututstua lisää ja luottamus kasvaa päivä päivältä. Tämän seurauksena lapselle on luvassa koko ajan varmemmat olosuhteet eli parisuhde kestää paremmin vauvan tulon perheeseen (esim. jos vauvalle tulee koliikki niin se todellakin koettelee monia parisuhteita ja se on varmasti yksi syy vauvaperheiden eroihin, muusta vastuusta jne puhumattakaan).
Ja se puoli vuotta ei ole pitkä aika kun olet noin nuori vai mitä?
Mieti tarkkaan, oletko ihan varmasti vielä valmis. Isä on mielestäni erittäin tärkeä henkilö lapsen elämässä, onko miehesi todella se, jonka kanssa haluat lapsen tehdä, jos hän ei ole vielä valmis siihen? Olen sitä mieltä, että miestä ei saa pakottaa isäksi. Miehelläkin on oikeutensa. Häntä ei saa käyttää ainoastaan "siementen luovuttajana".
Itse en olisi ollut sinun iässäsi valmis äidiksi. Ei tosin ollut sellaista miestäkään kenen kanssa olisin lapsia. Nykyisen mieheni kanssa tiesin heti haluavani perustaa perheen. Olimme 5 vuotta yhdessä, kunnes marraskuussa meille syntyi ihana tytär, joka on meille molemmille rakkainta maailmassa. Olemme nyt molemmat 29 ja sen verran elämää kokeneet, että vauvan sitovuus ja sen mukanaan tuoma vastuu ei pelota.
Jos päätät hankkia vauvan, onnea teille. Lapsen saaminen on varmasti kaikille mullistavin juttu elämässä. Se on ihanaa, mutta myös rankkaa ja välillä väsyttävää. Kuitenkin sellaista, että yhtäkään hetkeä en mistään hinnasta antaisi pois.
Tarkoitukseni ei siis ollut kysyä, olemmeko teidän mielestänne valmiita vanhemmiksi, vaikka taustatietoa annoinkin, vaan että olenko aivan väärässä kun kuvittelen lapsen kasvatuksen olevan jotakin todella ihanaa mitä se ei todellisuudessa olisikaan..? Olenko vain vauvakuumeen "sokaisema"? Olen lukenut paljon tälläisten keskustelupalstojen juttuja, mutta en ole törmännyt sellaiseen missä joku kertoisi täyttikö lapsen saaminen odotukset. Onnellisiahan suurin osa on ollut, mutta odotitteko sen olevan jotain "fantastisempaa"? Vaikea selittää mitä tässä nyt haen, mutta jospa joku ymmärtäisi..
En ole pakottamassa ketään isäksi. Luulempa että lasten saanti on paljon antoisampaa kun molemmat ovat täysillä mukana ja yhtä innostuneita.
Ehkä pitkään yhdessä olleen parin on vaikeampi erota vaikeuksia kohdatessaan, sillä toiseen on kuitenkin niin kiintynyt, eikä osaa kuvitella enää elämää ilman toista. Mutta uskon että yhdessäoloaikaa enemmän vaikutusta on asenteella. Kun asenne on, että luovuteta ei, päästään yhdessä vaikeuksien yli. Jokaisessa suhteessa on ylä- ja alamäkiä. Huonojen aikojen jälkeen tulee hyviä. Sen verran olen jo elämässäni kokenut, etten ihan heikko ole, enkä päästä käsistäni sellaista aarretta kuin nyt tiedän "omistavani".
Ja vaikka olenkin nuori, ei se aika kulu sen nopeammin kun vanhemmillakaan ihmisillä. Varsinkaan kun vauvakuume on huippulukemissa.
Olen jotakuinkin samassa elämäntilanteessa, 22-vuotias, opiskelut kesken. Erona on se, että olen miehen kanssa seurustellut 4 vuotta, joista 1,5 ollaan asuttu yhdessä. Äskettäin mentiin kihloihin, ja häitä vietetään toivon mukaan kesällä. Häiden jälkeen olisi tarkoitus aloittaa yrittäminen.
Olen halunnut lapsia jo monta vuotta, turhautunut, kiukustunut ja masentunut, kun tilanne ei ole niitä sallinut. Tosin nyt olen iloinen, ettei asian kanssa ole hätiköity. Mies on pikkuhiljaa kypsynyt ajatukseen ja sanoo myös haluavansa vauvan, tosin vasta häiden jälkeen ja sehän sopii.
Viimeisen puolitoista vuotta olen vasta oikeastaan oppinut elämään ja kantamaan vastuuta. Se aikahan me ollaan miehen kanssa asuttu yhdessä. Olen todennut, etten ehkä olekaan kaikkein ahkerin siivoaja tai taidokkain kokkaaja, kiukuttelen toisinaan, olen kärsimätön ja hermustun helposti. Tosin lastentarhassa olen työskennellyt ja saanut kuulla itkua, vaihtaa vaippoja, pyyhkiä räkää hätätapauksissa omaan hihaani ja hyssytellä, kun pirpana on pudonnut päälleen. Tosin silloin opin myös sen, että lasten kanssa olen kärsivällinen, osaan kuunnella, ymmärrän ja tajuan. Olen se täti, jota itsekin pienenä ihannoin ja jonka syliin aina halusin. Ja myös sen, että itselläni on aika hyvät refleksit, kun olen saanut pelastella parivuotiaita keinujen alta niin, että olen itse saanut keinusta päähän.. :)
Näen myös usein unia lapsista tai siitä, että olen raskaana. Tiedän, miltä tuntuu herätä niistä. En kuitenkaan halua, että lapsi olisi mikään "heräteostos" vaan harkittu ja suunniteltu teko, johon on varauduttu. Joskus tuntuu, että se lapsi on saatava tähän heti ja nyt, joskus taas, että onhan tässä vielä aikaa, miksi hätäillä..
Mutta toisaalta, kärsivällisyys on hyve :) Hyvää saa odottaa. Sitä ennen tosin kannattaa ottaa itsestä kaikki irti, kokeilla vielä kerran kaikkea ja samalla rakentaa se pesä kuntoon, jotta vauvan olisi sinne hyvä tulla, sitten aikanaan.
Meillä on 3kk ikäinen tyttö. Itse täytän pian 23 ja mieheni kanssa ollaan oltu yhdessä 4,5vuotta,josta reilut 2v asuttu yhdessä.Molemmilla opiskelut kesken. Vauvakuume ehti muakin vaivata melkein pari vuotta. Ensin odoteltiin n.vuosi sitä, että mies pääsisi samankaltaisten olotilojen valtaan eli lapsi saa tulla jos on tullakseen ja toinen vuosi odoteltiin ilman ehkäisyä, että josko joku jossain vaiheessa ilmoittaisi tulostaan...
Tyttö siis nyt 3kk. Raskausaika oli kohdallani melko helppo ja voi sanoa, että tykkäsin olla raskaana. Musta oli ihanaa seurata vatsani pyöristymistä, ihmetellä vauvan potkuja ja pyörimisiä masussa,laittaa kotia valmiiksi vauvan tuloa varten, ostella vaatteita ym.
Synnytys sujui varsin "helposti", vaikka oli toki raskasta ja kivuliasta. Muutamassa tunnissa kaikki oli ohi ja pikku tyttö pötkötteli sylissäni. Vaikka tunne oli mahtava, niin tavallaan ehkä petyin, koska kaikki olivat sanoneet minulle, että se on MAAILMAN PARAS hetki. Olihan se hienoa ja liikuttavaa, mutta enemmän pelkäsin; siinä se nyt on! oikea ihminen, josta meidän tulisi huolehtia PITKÄÄN. Katsoin vieressä kyynelehtivää miestäni...=¤)
Tyttömme on ollut oikea unelmavauva. Nukkuu ja syö hyvin, on iloinen ja tyytyväinen. Imetys sujuu ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Alkuun voi sanoa, et pari viikkoa olin aika pihalla. Että mitä tän vauvan kaa pitää tehdä, tuntui siltä et se syö ja kakkaa koko ajan..vaikka jo alussa se söi vain 3h välein ja nukkui heti jo 4-5h yössä putkeen (nykyisellään 8h). Alkuun musta tuntui, että en ole tästä tapahtumasta niin iloinen, kuin pitäisi olla. En jaksa iloita riittävästi..
Mutta nyt asia on toisin. EI mene hetkeäkään, ettenkö miettisi miten paljon tytärtämme rakastan ja miten toivon voivani suojella häntä kaikelta pahalta. Tuntui, että meidän piti ensin vähän "tutustua" toisiimme...Alkuhämmennyksen jälkeen voin sanoa, että lapsen saanti on ehdoton ykkös-juttu mun elämässäni ollut. Miten ihanaa onkaan katsoa, kun tyttö heräilee lämpimänä ja hyväntuulisesti hymyillen..=) Toki välillä väsyttääkin, eikä aina jaksa olla niin intona mutta sitten taas tapahtuu..Eilen kylpiessä hän nauraa käkätti ekaa kertaa ääneen...Nämä jutut on vaan sellaisia, mitä mikään muu ei elämässä korvaa.
Sitten, kun teistä siltä tuntuu...SUOSITTELEN.
ps.toisinaan huomaan toivovani, ettei vauva kasvaisi niin vauhdilla, joten podin ilmeisesti todellista VAUVAkuumetta...
Heippa
On hankalaa kertoa kattavasti äitiyden onnesta näin viestin kautta, mutta sanoisin kiteytettynä sen olevan erittäin mukavaa ja ihanaa.
Itse olen 28- vuotias ja sain esikoiseni heinäkuussa 2005, tyttö on maailman tärkein ihminen minulle (mieheni siinä samalla tärkeyssijalla kyllä myös). Itse podin vauvakuumetta myös n.20-vuotiaasta, mutta onneksi en alkanut toteuttamaan haavettani liian nuorena (näin jälkikäteen katsottuna) väärän miehen kanssa. Elämä kuljetti kuin onnen kantamoisella vuosien varrella oikeanlaisen ihanan miehen luokse ja olemme perustaneet tasapainoisen, onnellisen ja tasa-arvoisen parisuhteen pohjalle oman perheemme. Olisin ollut aivan liian nuori aiemmin tulemaan äidiksi, luulen etten olisi samalla lailla ollut valmis elämään täysin vauvan ehdoin joskus 20-vuotiaana. Molemmat olemme nyt 28v ja valmiita panostamaan ja keskittymään lapsen tarpeisiin ja vauvaperheen elämään.
Äitiyttä ja vanhemmuutta on vaikea kuvitella ennakkoon, vaikka olisi muita lapsiperheitä joiden elämää seurata ja mukana elää. Se kuitenkin on niin kokonasvaltainen muutos koko elämään.Kuitenkin itse olimme valmiita kaikkiin muutoksiin ja elämään lapsen ehdoilla, joten mikään ei ole ollut ylitsepääsemätöntä tai "rankkaa" vauvan kanssa, päinvastoin ihanaa ja antoisaa aikaa saamme elää.
Meillä on pieni tyttö (nyt 5,5kk) joka aivan pienestä asti on kukkunut yömyöhään, ennenkuin alkanut yöunille. Eli nukkumaan päästään yöllä 01-02.00, päivällä tyttö nukkuu 1/2h päiväunet kerralla ja on hereillä n. 1,5h kerrallaan.
Ehkä suurimmat muutokset ovat meille olleet: unen laadun huononeminen ja useat yöherätykset sekä nukkumaan pääsemisen ajankohdan suuri muuttuminen. Kotona tulee oltua entistä enemmän kun lähteminen ei ole enää helppoa extempore tyyliin ja vaatii monenlaista valmistelua ja ennakointia vauvan kanssa (milloin vauva syönyt, onko juuri nukkunut->jaksaako istua turvaistuimessa tyytyväisenä). Ja monelaisia tapahtumia tai ystävien kanssa tekemisiä on jäänyt väliin, kun kaikkialle ei voi ottaa vauvoja tai vauvan kanssa toimiminen (niin että vauva voi hyvin) ei ole helppoa ellei vauva nuku vaunuissa (ulkotapahtumat, kaupassa käynti/ostoksilla oleminen, juhlat ym).
Sitten positiivisempia muutoksia on vaikka kuinkapaljon. Lähenimme mieheni kanssa entistä enemmän yhteen lapsen syntymän myötä, kotona perheen kesken oleminen on ihanaa, lapsen puuhailua ja kehitystä ei koskaan kyllästy seuraamaan, vauvamme hyvänäpito ja sitä kautta häneltä hyvänäpitoa saaminen on ihana asia, leikkiminen, vauvan hoito->hyvän olon antaminen vauvalle, uusien asioiden näyttäminen vauvalle on hauskaa, ystävälapsiperheiden kanssa on entistä enemmän yhteisiä asoita, kun saimme oman lapsen.. listaa voisi jatkaa loputtomiin..
Siinä nyt jotain omia kokemuksiani, hyvää vuotta 2006 ja onnellista elämää 2 aikuisen perheenä tai mahdollisesti odottavana perheenä! :)
"Äitiys on mukavaa" -jutun kirjoittajan kanssa täysin samoilla linjoilla. Kasvua ja kehitystä on todella mahtavaa seurata, pohtia kummalta vauva on perinyt silmät ja suun, kummalta taas rennon elämänasenteen..
Vauvan myötä elämässä tulee ehkä tehtyä enemmän myönnytyksiä, kun pitkälti eletään vauvan ehdoilla. Erityisesti kannataa miettiä sitä miten paljon vauva sitoo olemaan kotona. Eli onko tuon ikäisenä valmis sellaiseen. Mutta jos on niin voin vakuuttaa, että kotona olo perheenä on antoisaa ja myös meillä parisuhde sai vanhemmuuden myötä uudenlaista ulottuvuutta ja syvyyttä.
ps.korjatakseni edel.kirjoitustani olen 23 ja täytän pian 24v...pikkujuttu.
kun sinä kun sain ensimmäisen lapseni, olin 19 vuotias, lapsi oli toivottu, eisiis mikäään vahinko=) Mulla olivat silloin opiskelut kesken ja harmitti vähän kun ne jäi kesken, mutta heti kun lapseni vähän kasvoi menin jatkamaan opiskelujani ja huomasin että saan paljon parempia numeroita ja koulu oli paljon mukavampaa kun olin vähän kasvanut, eli minulle teki todella hyvää se että tein välillä lapsen, että kertaakaan en ole katunut, päinvastoin. Oli ihanaa vaihtelua välillä olla kotona lapsen kanssa. Opsikella kyllä kerkiää vähän vanhempanakin kun kakskymppisenä ja alle.
Ja äitiys on vielä paljon ihanampaa kun oli ennen lapsen saantia ajatellut ja sitä en tosiaan tajunnut miten rakas oma lapsi voi olla!
lapseni oli siis jo 3 vuotta kun menin jatkamaan opiskelujani, ettei kukaan pääse sanomaan että lapsesi e isaanut nauttia kotona olosta kun niin nuorena sen teit=)
niin ja mulla oli mieskin haluamassa sitä lasta yhtä paljon kuin minä, että kyllä sunkin katsii ootta se että mies mukana jutussa.
Kiitos kaikille jotka kertoivat omista kokemuksistaan.
Olen aina ollut rauhallinen ja kotona viihtyvä tyyppi. (Täytän muuten aivan kohta 21.) Minulla ei ole tarvetta juosta kaupungilla tai baareissa, taikka päästä matkustelemaan ja nähdä maailmaa. Tuntuu niinkuin minut olisi luotu nimenomaan perheen perustamista varten. En siis suunnittele millään tavalla tulevani paljon matkustelevatksi ja maailmaa nähneeksi uranaiseksi.
Olen itse valmis äidiksi. Pitänee vielä odotella miehenikin innostuvan asiasta. Toivottavasti ei tarvitse odottaa kauan. Joitain pieniä merkkejä on jo ilmassa. Hän vain on sitä tyyppiä joka ei tahdo suunnitella mitään liian etukäteen ettei tulisi pettymyksiä. (Kevät olisi minusta sopiva aika ehkäisyn lopettamiseen.)
Onnea kaikille vuodelle 2006!!