Hei!
Haluaisimme fakta tietoa kotimaisesta adoptiosta. Meitä askarruttaa useat kysymyset ja olisiko joku joka osaisi vastata?
1. Kauanko pitää olla seurustelu suhdetta takana ja naimisissa oloa, että voi adoptoida suomesta lapsen?
2. Montako vuotta menee keskimäärin, että saamme lapsen syliimme jos se on mahdollista?
3. Onko mieheni entiset lapset este kotimaiselle adoptiolle? Entä jos toinen lapsista ei hyväksy adoptiota? Tai voiko esteitä olla jotain muita?
4. Onko mahdollista saada lapsi ihan vauvana jo kotiin? Haluaisimme luoda lapselle tasapainoiset edellytykset elämään, koska vauvana luodut suhteet antavat lapselle mahdollisuuden tasapainoiseen elämään.
5. Mikä on yläikäraja kotimaisessa adoptiossa ja kummanko ikärajasta se katsotaan, esim. meidän tapauksessa mies on vanhempi, katsotaanko se hänen mukaansa?
Kiitos etukäteen vastanneille! Sen verran haluan vielä kertoa, että minä en voi koskaan saada lapsia luonnollisella tavalla ja olemme miettineet erilaisia vaihtoehtoja, joista tämä on yksi, jos vain se on mahdollista.
Haluaisimme fakta tietoa kotimaisesta adoptiosta. Meitä askarruttaa useat kysymyset ja olisiko joku joka osaisi vastata?
1. Kauanko pitää olla seurustelu suhdetta takana ja naimisissa oloa, että voi adoptoida suomesta lapsen?
2. Montako vuotta menee keskimäärin, että saamme lapsen syliimme jos se on mahdollista?
3. Onko mieheni entiset lapset este kotimaiselle adoptiolle? Entä jos toinen lapsista ei hyväksy adoptiota? Tai voiko esteitä olla jotain muita?
4. Onko mahdollista saada lapsi ihan vauvana jo kotiin? Haluaisimme luoda lapselle tasapainoiset edellytykset elämään, koska vauvana luodut suhteet antavat lapselle mahdollisuuden tasapainoiseen elämään.
5. Mikä on yläikäraja kotimaisessa adoptiossa ja kummanko ikärajasta se katsotaan, esim. meidän tapauksessa mies on vanhempi, katsotaanko se hänen mukaansa?
Kiitos etukäteen vastanneille! Sen verran haluan vielä kertoa, että minä en voi koskaan saada lapsia luonnollisella tavalla ja olemme miettineet erilaisia vaihtoehtoja, joista tämä on yksi, jos vain se on mahdollista.
Vastaukset 16
Vanhimmat
täältäkin varmaan saat ihan ok vastauksia, mutta laita hakukoneelle adoptio niin pääset asiasivuillekkin.. ainakin interpedia, väestöliitto jne antaa asiallista ja oikeaa tietoa..
Weihnachten 2005: Nicht immer nur Schinkli
Was essen Sie an Weihnachten? Diese Frage stellten wir sechs Menschen zwischen 8 und 82 Jahren. Es mag überraschen: In Zürich gibt es kein typisches Weihnachtsessen. Wichtig sind ganz andere Dinge.
Von Monique Rijks
Aurelia Kuster (8), Schülerin
«Ehrlich gesagt, freue ich mich mehr auf das Trottinett, das ich mir zu Weihnachten gewünscht habe, als auf das Essen. Wenn wir alle am Tisch sitzen und so lange essen, langweile ich mich meistens. Die Grossen schwatzen durcheinander und ich checke nicht, worum es geht ... Wir feiern immer am Abend des 24. Dezembers. Zuerst essen wir, dann spielen wir und dann, endlich, endlich, dürfen wir die Gschenkli auspacken. Mir würde die umgekehrte Reihenfolge besser gefallen. An gewöhnlichen Tagen ist mein Lieblingsessen Älplermakkaronen, aber zu Weihnachten wünsche ich mir etwas Festlicheres, Saltimbocca, das sind die Plätzli mit dem Schinken und dem grünen Blatt. Dazu habe ich am liebsten Kartoffeln und Salat und als Dessert Vanilleglace oder die weisse mit den Schoggistückli, wie heisst sie schon wieder, Straccia... Straccia... Stracciatella. Ich finde, nicht nur das Essen muss besonders fein sein, sondern auch der Tisch sollte schön aussehen. Mit Kerzen und Servietten und einem Tischtuch. Wenn das Licht gelöscht ist und nur noch die Kerzen brennen, dann ist es so richtig Weihnachten. Beim Dekorieren helfe ich gerne mit in der Küche weniger gerne, meistens kochen meine Eltern zusammen, und ich stehe dann nur im Weg herum. Deshalb verziehe ich mich lieber in mein Zimmer und spiele so lange mit meiner Katze, bis sie mich rufen.»
Gian Durisch (18), Kochlehrling
«Zu Hause feiern wir Weihnachten ganz klassisch mit Baum, Geschenken und einem Festessen. Als ich noch zur Schule ging, war es für mich wichtig, dass wir am 25. Dezember immer das Gleiche Roastbeef, Gratin und Bohnen assen. Seit ich in der Lehre bin, variiere ich dieses Menü ein bisschen. In der Küche habe ich das Zepter übernommen, das hat sich irgendwie so ergeben. Meine Mutter spasst und sagt, sie sei zu meiner ‹Casserolière› befördert worden. Das Roastbeef lasse ich dieses Jahr 24 Stunden lang bei 55-58° C im Ofen garen danach ist das Fleisch so zart, dass es richtig auf der Zunge zergeht. Und den Gratin überbacke ich statt mit Parmesan vielleicht mit einer Moitié-moitié-Käsemischung, oder ich mische unter die Kartoffeln ein wenig Gemüse. Kochen ist nicht schwierig, man muss einfach Fantasie und Mut haben und ausprobieren. Ich koche, seit ich laufen kann. Als Kind habe ich mir zu Weihnachten immer Küchengeräte gewünscht, und als ich einen Beruf wählen musste, studierte ich nicht lange. Vielleicht habe ich diese Leidenschaft von meinem Grossvater, der ein Restaurant hatte, geerbt, oder von meinem Götti ich weiss es nicht, und es ist auch nicht so wichtig. Ach ja der Tisch sollte traditionell mit Tannenzweigen, Kerzen, Mandarinen, Guetsli und Nüssen dekoriert sein. So sieht meine Lieblingsweihnacht aus!»
Gaby Fares (37), Kindergärtnerin
«Unsere Weihnacht beginnt am 24. Dezember mit dem Dekorieren des Baumes. Die Kinder helfen mir dabei, aber meistens ist es so, dass sie mich nach kurzer Zeit schon stressen und ich sie wegschicke, um ihn alleine zu schmücken. Mein Mann kommt aus dem Libanon und ist Muslim. Wir feiern multikulturelle Weihnachten und fast ohne Geschenke. Diese bekommen die Kinder bei uns, wenn der Ramadan vorbei ist. Normalerweise essen wir am 24. auch nichts Besonderes, wir zünden die Kerzen an, singen vielleicht, aber dieses Jahr wird sowieso alles anders sein: Mein Mann führt in Zürich das Restaurant Arabesque und arbeitet sehr wahrscheinlich an diesem Tag. Am 25. feiern wir im erweiterten Familienkreis. Dann treffen sich alle ‹schwarzen Schafe› der Familie bei meiner Tante. Das ist meistens ziemlich lustig und sehr entspannt. Gewöhnlich kocht die Tante eine hausgemachte Lasagne. Und selbstverständlich gibt es Dessert. Doch das Essen spielt bei diesem Anlass nicht so eine grosse Rolle, das Drumherum, die Stimmung, die Tischdekoration sind viel wichtiger. Schon als Kind hatte ich bezüglich des Weihnachtsessens nicht sehr hohe Ansprüche: Am 24. belegte meine Mutter jeweils Bürli mit Schinken und Streichkäse, wickelte das Ganze in eine Alufolie und schob es in den Ofen. Das war unser traditionelles Festessen, und ich freute mich darauf!»
Freddy Blumer (52), im Luftverkehr tätig
«Am 23. Dezember kommen meine zwei Söhne zu uns nach Wetzikon. Deshalb ziehen wir Weihnachten vor und feiern einen Tag früher. Ich bin seit drei Jahren mit meiner neuen Frau zusammen wir haben noch keine wirkliche ‹Weihnachtstradition› es ist uns aber beiden wichtig, dass wir ein Gericht vorbereiten, an dem wir lange essen können. Für mich ist das Essen der Höhepunkt des Weihnachtsabends, deshalb finde ich, dass man sich Zeit nehmen soll, um gemütlich und länger als im Alltag am Tisch zu sitzen, zu schwatzen und zu lachen. Ich weiss, Lachen gehört hier zu Lande nicht unbedingt zu Weihnachten, aber meine Mutter war Dänin. In ihrem Heimatland wird Heiligabend eher fröhlich als besinnlich gefeiert. Das fing schon im Advent an, jedes Jahr bekamen wir ein Paket voller Weihnachtsgadgets aus dem Norden. Sie verwandelten jeweils unsere Basler Wohnung in ein fröhliches Klein-Dänemark. Zum Essen gabs immer diesen wunderbaren Beinschinken aus dem Globus, den sie mit den klassischen 60er-Jahren-Beilagen wie Cornichons oder Gürkli garnierte. Nebst dem Lachen bin ich auch den unkomplizierten Gerichten treu geblieben. Letztes Jahr haben wir einen Tischgrill aufgestellt, haben viererlei Filets eingekauft und feine Saucen aus der Migros. Dazu gabs eine gute Flasche Wein und danach eine Unmenge Plätzchen, die meine Frau jedes Jahr selber bäckt.»
Elisabeth Walser (69), Familienfrau
«An unserem Weihnachtstisch sitzen mittlerweile 15 Personen das braucht Platz, deshalb feiern wir meistens hier in Männedorf. Ich finde es wichtig, dass meine Kinder in der Weihnachtszeit zuerst für ihre eigenen Familien und für die Schwiegereltern da sind. Deshalb findet unsere gemeinsame Weihnacht nie am 24. oder am 25. statt. Dieses Jahr treffen wir uns am 26. Im Laufe des Nachmittags trudelt einer nach dem anderen ein. Wenn wir komplett sind, zünden wir zuerst die Kerzen an und singen. Mein Mann begleitet uns auf dem Klavier. Jeder hat sein Lieblingslied. Bis wir uns durchs klassische Walser-Repertoire gesungen haben, dauert es eine ganze Weile. Deshalb bekommen die Kinder, bzw. meine sechs Grosskinder, ihre Geschenke, bevor wir essen. Wir Erwachsene verzichten aufs Schenken und spenden stattdessen Geld für eine wohltätige Organisation. Erst danach essen wir. Im Kochen teilen wir uns auf, die einen sind für den Aperitif und die Dekoration zuständig, jemand bereitet die Vorspeise zu, ich kümmere mich meistens um den Hauptgang, und mein Schwager aus Dänemark kocht uns als Dessert den traditionellen Reisbrei mit Mandeln aus seiner Heimat. Was wir essen, ändert sich jedes Jahr. Was aber unbedingt dazugehört, und mittlerweile zu einer beliebten Tradition geworden ist, sind der ‹Birewegge›, den mein Mann für unsere vier Kinder bäckt, und selbstverständlich meine diversen Guetsli-Sorten.»
Max Egli (82), pensioniert
«Bei uns zu Hause las uns der Vater am Heiligabend immer Geschichten vor. Er war Pazifist und lebte abstinent. Ich kann mich noch gut daran erinnern, dass diese Geschichten immer einen religiösen oder einen politischen Inhalt hatten. Seit meiner Kindheit bin ich hörbehindert. Dadurch wurde ich als Bub manchmal ein bisschen ungeduldig und galt daher nicht unbedingt als das brave Kind, für das das Fest eigentlich vorgesehen war. Aber ich dachte immer, gerade die anderen, die weniger braven, brauchen doch Weihnachten umso mehr. Später habe ich eine Ausbildung als Gärtner gemacht und bei der Grünstadt Zürich gearbeitet. Dort feierten wir immer mit den Kollegen im Mannschaftsraum, daran habe ich schöne Erinnerungen. Heute bleiben meine Frau und ich am 24. hier im Altersheim und feiern zusammen mit den anderen 103 Pensionären. Seit einem Jahr ist das jetzt unsere Familie. Viele kennen wir aus früheren Zeiten, aus der Partei oder aus dem Blauen Kreuz. Wir haben eine gemeinsame Vergangenheit das ist für mich ein schönes Gefühl. Letztes Jahr gab es zum Beispiel Braten, Kartoffelstock und Gemüse. Aber das, was wir essen, ist mir nicht mehr so wichtig. Viel mehr geniesse ich die Stimmung und die Gesellschaft. Auf was ich auch an Weihnachten nicht verzichte? Auf meinen täglichen, dreistündigen Spaziergang. Der macht mir Freude und hält mich fit!»
Haloo?!
Luepa ensitöiksesi tämän palstan aiempia viestejä. Niistä löydät paljon vastauksia ja saat vähän realismia tuohon adoptiointoosi.
Sen kuitenkin sanon, että jos noin tosissasi uskot vauvana luotujen suhteiden yhteydestä tasapainoiseen elämään, niin heikoilla jäillä olet. Adoptiolapsi on aina erityislapsi, vaikka olisit saanut hänet "syliisi" (mitä ällöttävää termiä te adoptiohihhulit käytätte) napanuoran ollessa vielä katkaisematta biologiseen äitiin.
Luulin että tältä palstalta saa oikeita vastauksia oikeisiin kysymyksiin, vaan taisi toisin käydä :(
Otan neuvoja edelleen vastaan, jos sinulla niitä on ihan oikeasti tarjota.
kotimaisen adopition odotusaika on pitkä. Lasta haluavia on runsaasti enemmän kuin lapsia ja varsinkin vauvaikäisiä joten varaudu useisiin vuosiin. Myös selvää kausivaihtelua hommassa on olemassa eli toisinaan enemmän toisinaan vähemmän. tuttavani joka hoitaa työkseen noita vauvoja matkalla adoptioon on kyllä täystyöllistetty..
Lapsien mielipidettä ei kysytä kun aikuiset tekevät ratkaisuja elämästään tässäkään asiassa. On tosin paljon vaikeampaa jatkossa jos lapset eivät hyväksy uutta tulokasta..
Vauva on vähintään 3kk vanha koska sen aikaa äidillä on oikeus harkita päätöstään. Eli voi olla että joku tyhmä mäläyttää teille saatavilla olevasta lapsesta jonka äiti haluaakin itselleen ja jäätte nuolemaan näppejänne. Käytännössä siis vauva on 4kk paikkeilla. Lapsen huumevieroitukset yms pidentävät luovutusaikaa, mutta tällaisia lapsia ei yleensä anneta ainakaan ensimmäiseksi lapseksi.
Avioliitto on edellytys parin adoptiolle, yksinäinen nainen voi kyllä adoptoida.
Ikäraja taitaa olla siinä 40-vuotta vauvan saamiseksi naisen kohdalla, sillä lapsellehan halutaan luonnollinen tilanne ja harvoin tuota vanhemmat synnyttelee..
Kohta tietoa lienee luvassa lisää kun joku on homman aloittanut, mutta tarkimmat tiedot saat edelleenkin alan viranomaisilta.
Vielä vastakyssäri; miksi haluat adoptoida jos miehelläsi on jo lapsia? Eikö heissä riitä hoivattavaa vai haluatko sen oman vauvan? Miksi ulkomainen adoptio ei tule kyseeseen vaan olet kiinnostunut vain ilmeisesti lapsesta joka olisi kuin oma bio? Tilannehan on miehellesi se että hänellä on lapsia ja uusi tulokas ei olisi kuitenkaan teidän yhteinen sanan varsinaisessa merkityksessä joten kyse lienee sinun tarpeestasi?
Hei! ja kiitos vastauksesta!
Miksi haluan lapsen, no syitä on varmasti monta, mutta varmaan kaikkein painavin on se, että haluan olla äiti, jota en ole mieheni lapsille, ymmärrät tämän varmasti kun mietit asiaa, heillä on jo oma äiti. Toiseksi lapset ovat jo niin isoja, että he eivät ns. korvaa sitä kaipuuta mikä minulla on omaan lapseen.
Miksi kotimainen adoptio, se on mieheni mielestä paras, minulle kävisi kansainvälinenkin, mutta kunnioitan mieheni kantaa asiassa. Olemme keskustelleet asiasta ja olemme yhdessä tähän ratkaisuun päätyneet kuunnellessamme kummankin kannan asiaan.
Minulla on ollut aina haave, että haluan kaksi lasta, punaisen talon ja perunamaan, noin kuvaannollisesti ja nythän minä en sitä saa luonnollisella tavalla ja ajattelimme, että tämä olisi vaihtoehto. Mieheni haluaisi kokea perheeksi tulemisen ihan erilailla kuin ensimmäisellä kerralla, syitä en kuitenkaan tähän ala luettelemaan, ne on meidän välisiä asioita.
Olemme puhuneet lapsen kanssa asiasta ja keskenämme ja hän luultavasti tulee hyväksymään asian kunhan kypsyttelee asiaa ja on siihen valmis. Hänellä on omat pelkonsa asian pohjalla joista keskustelemme ja yritämme aukoa solmuja. Eiköhän kaikki järjesty.
Hei! Meillä on jo paperit Kiinassa ja neuvonnat yms on siis käytynä. Ainakin meille sanottiin (Pela) että jos jompikumpi vanhemmista on jo täyttänyt 35v niin on turha jäädä kotimaiseen adoptiojonoon! Suomessa on adoptiossa vanhemman ja lapsen väliseksi ikäeroksi määritelty 40v ja kun kotimainen prosessi kestää nykyään n. 4-5 vuotta ehtii vanhempi puoliso jo ikärajan täyttää.
Kotimaisia lapsia tulee adoptioon vain noin 30 vuodessa. Adoptiolautakunta myös niin "harkitessaan" (perust. lääkärintod. yms.) määrittelee hakijoille lasta koskevan ikärajan, esim. pariskunta ei voi adoptoida alle 4v lasta.
sillä jäin todella miettimään kun et maininnut sanaakaan ulkomaisesta.. kotimaisen adoption suhteen vielä sellainen asia että kahta lasta tuskin saatte.. Onko mielessänne käynyt mahdollisuus adoptoida venäjältä? Toinen lapsista voisi olla sitä kautta tai molemmat. Nimittäin ulkonäöllä taitaa olla asiassa jokin rooli kuitenkin? Muutenhan vauvat eivät eroa toisistaan..
Onnea kuitenkin matkalle sillä äitiys on aika mukavaa vaikka näin loma-aikaan pinnaa vaaditaan..
Hei!
Saako venäjältä ihan vauvoja adoptoida ja paljonko sieltä laitetaan adoptioon vuosittain lapsia? Jos ei menis niin kauan saada lapsi sieltä. Meillä kuitenkin ikää on ja alkaa pelottamaan tämä kotimainen adoptio, että se ei tule meillä kysymykseen.
Luin jostain sivuilta, että venäjältä ja virosta tulevat lapset voivat olla sairaita, joita adoptoidaan, onkohan näin? Tämä venäjä on varmasti varteenotettava vaihtoehto taikka viro.
Kyllä päässä pyörii!!! Tuntuu että ei osaa edes kysyä mitään järkevää kysymystä ja pelottaa, että kysyy jotain typerää.
aiemmin jossain vaiheessa Venäjältä annettiin adoptioon paljon lapsia joissa oli joku vika ja siksi ei kelvanneet sikäläisille ja samalal hoidettiin erityishoidon tarvetta pois.. yksinäisille ilmeisesti tarjotaan edelleen tällaisia lapsia?
Venäjän adoptiomäärä oli jossakin vaiheessa aika suuri, mutta sitten määrä väheni ja kriteerit tiukkeni. Lapsesta joutuu myös maksamaan kuluja kaukomaihin nähden enemmän vaikka matkaa vähemmän, tätä onkin kritisoitu tavallaan ostamiseksi, mutta toisaalta lastenkodit on aika karmeita paikkoja siellä.. rahan puute näkyy kaikessa. Kannattanee tutkia tuokin vaihtoehto, mutta viron adoptiosta en ole kullut koskaan mitään liekö sitä siis ulkomaille ollenkaan?
Mene nyt tutustumaan Pelan ja interpedian sivuille niiltä saat paljon tietoa. Väestöliitolla ei enää taida sivuja olla kuin lapsettomuushoidoista.. kunnassasi on myös ihminen joka osaa asioissa neuvoa eteenpäin.
Kiitos viesteistäsi, avustasi ja alamme tutkimaan asiaan noilta sivuilta mitä saamme irti. Eiköhän kaikki järjesty ajan kanssa niin kuin pitääkin.
minähän en mistään mitään tiedä, mutta kiinnostaa itseänikin tämä adoptio-ajatus..
"särähti korvaan" vain tuo ilmaus voivat olla sairaita... Niin se biolapsihan ei koskaan ole sairas eikä vammainen... Täydellistähän tässä haetaan... (toivottavasti ei)
Ymmärrän kyllä, että jo venäjältä suunnilleen kaikki adoptoitavat ovat erityislapsia, mutta oliskiko asia nyt ihan niin kuitenkaan...
Tässä vastauksia oman kokemukseni perusteella:
1. Naimisissa pitää olla ja ikää vähintään 25 v. Aikarajoista en muista, itse oltiin oltu naimisissa jo muutama vuosi ennen prosessin aloittamista.
2. Arvioita voidaan tietenkin aina antaa, mutta mitään varmaa ei voi sanoa. Tilanteet muuttuu, eikä sitä voi mitenkään ennustaa. Joku saattaa saada lapsen alle 2 vuoden odotuksella, joku toinen saattaa tipahtaa "jonosta" viiden vuoden jälkeen (on kyllä harvinaista). Keskimääräinen odotusaika taitaa olla 3-5 vuotta, meillä meni 4 vuotta.
3. Tästä asiasta kehottaisin keskustelemaan adoptiota hoitavan sosiaalityöntekijän kanssa.
4. Kotimaiset adoptiolapset ovat yleensä iältään yli 8 viikkoa, usein siis 2-3 kk. Tämä on lain mukaan biologisen äidin harkinta-aika, jonka aikana hän saa vapaasti muuttaa vielä mielensä ja päättää pitää lapsen itse. Toisaalta joku biologinen äiti saattaa toivoa, että lapsi sijoitetaan heti adoptioperheeseen, jolloin voi saada muutaman päivän ikäisen lapsen. Silti lain mukaan biologisella äidillä on lapseen täysi oikeus vielä sen 8 viikon ajan.
5. Pelassa ikäraja on 40 vuotta. Lain mukaan yläikärajaa ei ilmeisesti ole olemassa.
Kannattaa käydä tutustumassa näihin sivuihin:
http://www.ampiaisakka.com/adoptio_pikku_kotimaa.htm
http://www.pelastakaalapset.fi/lastensuojelupalvelut/adoptio.php
http://www2.netikka.fi/name/adoptio/
http://www.geocities.com/minnukka74/asialinkki.html
http://www.verkkoklinikka.fi/discussion/browse_messages_CUST.xsp?SID=3D18DA7007E8E1181CE8&groupID=23
http://www.adoptio.org/
Onnea matkaan! :)
tuli pitkään semmonen olo ettei kotimaan adoptoijat haluu vastata ettei tuu ruuhkia jonoihin. semmosta se vaan on. toisen lapsi on toiselta pois kotimaan adoptiossa.
En tiedä, kuinka paljon kotimaan adoptoijat tätä palstaa lukevat. Niin monella adoptioaiheisella palstalla kun keskitytään pääosin kv-adoptiohin.
Ja välillä taas kirjoittelu on ihan asiatonta ylipäätään (varsinkin tässä foorumissa), niin että tuntuu tavallaan turhalta alkaa kirjoittamaan ihan asiaa...
Toivottavasti tuosta edellisestä jutustani kuitenkin oli apua edes jollekin, joka tosissaan tätä palstaa lukee.
-Kotimaisen adoptiolapsen äiti-