Okei olen ehkä hullu, mutta miten saada itselleni hyväksytyksi kyseinen tosiasia ja hakeutua hoitoon?
Miten saada itsensä tajuamaan, että nykyään ei mielenvikaista viedä lähimmälle terveysasemalle sterilisoitavaksi?
Voisikohan mielisairausoireet olla paikallisia?
Tämä vain juolahti mieleeni, kun pienellä paikkakunnallani pelkään lähes jokaista, varsinkin hyvin tuntemaani henkilöä, mutta suuremmalla paikkakunnalla, olen lähes normaalisti käyttäytyvä nuorimies.
Näihin tukaliin oireisiin on mielestäni päällimmäisinä syinä heikko itsetunto ja tämän lääkitsemiseen käyttämäni alkoholi, eritoten krapula, joka on tuskaisin olotila morkkiksen itsesyytöksin palkittuna. Sitten kun ei osaa puhua ihmisten kanssa, jää sielu puhdistamatta, eikä kovalevykään toimi, jos sinne on ladattu viruksia.
Sitä paitsi pelkään näitä kaiken tietäviä terapeutteja, jotka tunkeutuvat ainoaan paikkaan, mikä vielä tänäkin päivänä on oikeasti omaa.
Ehkä kurinpalautus, sekä henkinen, että fyysinen, viitaten laihdutukseen ja karuun askeesiin voisi olla parasta lääkettä vaivoihini, mutta jos joku tällä palstalla osaa antaa minulle paremman neuvon, antakoon hän sen kuuluvasti, mutta ei kuuluttakoon sitä ainoana totuutena.
Nyt tuli turvauduttua tälläiseen sepustukseen, joka vielä kuulostaa hullunkin korvienvälissä hullulta, mutta en tiedä kumpi ongelmistani on sitten lopulta se ongelma, saamattomuuteni vaiko hulluuteni, jota järkevämpi hallitsisi järkeensä vedoten ja heittäisi vain pahan pois, kuin tupakkamies nikotiinipurukumin.
Miten saada itsensä tajuamaan, että nykyään ei mielenvikaista viedä lähimmälle terveysasemalle sterilisoitavaksi?
Voisikohan mielisairausoireet olla paikallisia?
Tämä vain juolahti mieleeni, kun pienellä paikkakunnallani pelkään lähes jokaista, varsinkin hyvin tuntemaani henkilöä, mutta suuremmalla paikkakunnalla, olen lähes normaalisti käyttäytyvä nuorimies.
Näihin tukaliin oireisiin on mielestäni päällimmäisinä syinä heikko itsetunto ja tämän lääkitsemiseen käyttämäni alkoholi, eritoten krapula, joka on tuskaisin olotila morkkiksen itsesyytöksin palkittuna. Sitten kun ei osaa puhua ihmisten kanssa, jää sielu puhdistamatta, eikä kovalevykään toimi, jos sinne on ladattu viruksia.
Sitä paitsi pelkään näitä kaiken tietäviä terapeutteja, jotka tunkeutuvat ainoaan paikkaan, mikä vielä tänäkin päivänä on oikeasti omaa.
Ehkä kurinpalautus, sekä henkinen, että fyysinen, viitaten laihdutukseen ja karuun askeesiin voisi olla parasta lääkettä vaivoihini, mutta jos joku tällä palstalla osaa antaa minulle paremman neuvon, antakoon hän sen kuuluvasti, mutta ei kuuluttakoon sitä ainoana totuutena.
Nyt tuli turvauduttua tälläiseen sepustukseen, joka vielä kuulostaa hullunkin korvienvälissä hullulta, mutta en tiedä kumpi ongelmistani on sitten lopulta se ongelma, saamattomuuteni vaiko hulluuteni, jota järkevämpi hallitsisi järkeensä vedoten ja heittäisi vain pahan pois, kuin tupakkamies nikotiinipurukumin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
kuvaavat sosiaalista fobiaa, joka ei ole varsinainen mielisairaus - häiriö/ neuroosi pikemminkin. Se on kuitenkin tosi vammauttava ja elämää kaventava häiriö.
Itsekin pelkäsin kuollakseni leimaa, jonka saa, kun lähtee hoidon piiriin, mutta kannatti lähteä. Minulla auttoi SSRI-lääke Sepram - kroppa ei mene enää kauhuun ja täydelliseen paniikkiin, jos onkin jotakin jännittävää.
Psyk.polilla tai miel.t.toimistossa ei saa välttämättä keskusteluaikoja kovin usein, jopa niin, että voit harmitella, jos et pääse juttelemaan tarpeeksi. Keskusteluissa sinua ei pakoteta kertomaan kaikkea, vaan itse valitset, mitä puhut. Puhumalla saa kuiteskin pahimmat "höyryt" päästä, niin ettei se oma levy jauha yhtä ja samaa alinomaa.
Nykyisin tukea saa suorastaan anoa, kun jonot ovat melkoiset, joten turha pelko, että ensimmäisenä sterilisoidaan tai laitetaan pakkohoitoon.
Mulla kävi niin, että kun ekan kerran uskaltauduin psykiatrin pakeille, häpeä katosi siihen. Rupesin juttelemaan aika monelle tilanteestani sen jälkeen, enkä ole kokenut yhtään väheksyntää - päinvastoin olen tullut ymmärretyksi. Tässä ajatuksia alkuun omista kokemuksistani.