Tiedän että meitä samoin ajattelevia on muitakin, joten ajattelin kysäistä teiltä vauvaa oikeasti yrittämään ryhtyneiltä, mikä sai teidät vakuttuneiksi että vauva on oikea ja hyvä ajatus.
Olen nimittäin onnellisessa parisuhteessa elävä kohta 28-vuotias nainen ja mieheni on 35-vuotias. Haaveilemme molemmat perheestä tulevaisuudessa, mutta meille molemmille on epäselvää, koska se "tulevaisuus" tulee.
Pikkuruinen vauvakuume vaivaa molempia, mutta heti kun ollaan oltu vauva-/lapsiperheessä kylässä niin huokaistaan helpotuksesta kun päästään sieltä pois. Emme kestä yhtään lasten kiukuttelua emmekä sitä tauotonta huomionkipeyttä - haluamme tehdä myös aikuisten juttuja! Harrastukset, reissaaminen, ulkona syömiset ym. ovat meille hyvin tärkeitä.
Ikää meillä kuitenkin alkaa olla jo kohta sen verran, että pian olisi ehkä syytä aloittaa jos meinaa leikkiin ryhtyä. Ja molemmat HALUAISIMME oikean vauvakuumeen - sitä vaan ei näytä tulevan.
Eli vastaavassa tilanteessa olleet - please kertokaa miten olette päässeet pattitilanteesta eteenpäin. Odotammeko vaan että "se" hetki joskus tulee vai olisiko asiassa vaan syytä edetä järjellä ja luottaa siihen että rakkaus lapseen kuitenkin on niin suuri että tällaiset "itsekkäät" ajatukset katoavat? Ehkä se vauvakuumekin sieltä tulisi kympillä päälle kun siihen antaisi itselleen luvan?
Olen nimittäin onnellisessa parisuhteessa elävä kohta 28-vuotias nainen ja mieheni on 35-vuotias. Haaveilemme molemmat perheestä tulevaisuudessa, mutta meille molemmille on epäselvää, koska se "tulevaisuus" tulee.
Pikkuruinen vauvakuume vaivaa molempia, mutta heti kun ollaan oltu vauva-/lapsiperheessä kylässä niin huokaistaan helpotuksesta kun päästään sieltä pois. Emme kestä yhtään lasten kiukuttelua emmekä sitä tauotonta huomionkipeyttä - haluamme tehdä myös aikuisten juttuja! Harrastukset, reissaaminen, ulkona syömiset ym. ovat meille hyvin tärkeitä.
Ikää meillä kuitenkin alkaa olla jo kohta sen verran, että pian olisi ehkä syytä aloittaa jos meinaa leikkiin ryhtyä. Ja molemmat HALUAISIMME oikean vauvakuumeen - sitä vaan ei näytä tulevan.
Eli vastaavassa tilanteessa olleet - please kertokaa miten olette päässeet pattitilanteesta eteenpäin. Odotammeko vaan että "se" hetki joskus tulee vai olisiko asiassa vaan syytä edetä järjellä ja luottaa siihen että rakkaus lapseen kuitenkin on niin suuri että tällaiset "itsekkäät" ajatukset katoavat? Ehkä se vauvakuumekin sieltä tulisi kympillä päälle kun siihen antaisi itselleen luvan?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Ikää kolmekymmentä, eikä kuumetta ole vieläkään tullut. Välitän koiranpennuista enennän kuin ihmislapsista. Täytyy vaan ottaa riski ja tehdä yks kokeeks. :)
No huh huh. Lapset eivät ole mitään leluja. Ei lapsia pitäisi laittaa alulle, ellei oikeasti halua lasta.
Miksi kaikkien pitää tehdä lapsia ja perustaa perhe? Olen nähnyt paljon äitejä ja isiä, jotka huutavat ja raivoavat lapselle pienemmästäkin asiasta tai ovat lasta kohtaan välinpitämättömiä, ei sellaisia vanhempia enää tähän maailmaan, kiitos!
Kiitoksia vaan "rakentavasta" palautteesta nimimerkille ihmisiä. Tarkoitus oli pyytää kommentteja samoin ajattelevilta ihmisiltä, millään yleisönosasto-moralismi-paasauksella tässä ei tehdä yhtään mitään. Voit olla kuule aivan varma, että olen juuri noitakin asioita itseni kanssa kelaillut ja miettinyt mikä on oikein ja mikä väärin.
Ei tässä nyt olla ketään lapsi-parkaa sortamassa eikä kellekään huutamassa tai raivoamassa. Väitän että yhtä moni lasta ns. "oikeasti" halunnut äiti tai isä pimahtaa ja välillä polttaa päreensä siinä missä kuka tahansa muukin.
Kyllä tässä nyt sen verran asiaa on pohdittu, että en leikkiin lähtisi ellen lasta oikeasti haluaisi - tiedän kyllä millaista sitoutumista se vaatii ja siihen olen valmis. Kyse on enemmän ajoituksesta.
Minnaliille kiitokset sympatioista!
"Välitän koiranpennuista enennän kuin ihmislapsista. Täytyy vaan ottaa riski ja tehdä yks kokeeks. :)"
Kommenttini oli tarkoitettu Minnaliille, ei aloittajalle. Mielestäni ylläoleva lainaus Minnaliin tekstistä kertoo kaiken. Tehdä nyt lapsi "kokeeks"...
Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. En ole ikinä edes halunnut olla lasten kanssa tekemisissä. Silti elämäntilanteemme näyttää juuri nyt siltä, että tänne mahtuisi vauveli. Harvempi ihminen kai oikeasti katuu lapsentekopäätöstä? Paremminkin jos sitä lykkää, niin voi kaduttaa ettei yrittänyt ajoissa...?
Mystistä, pelkään vauvoja/lapsia yhä edelleen, mutta suhde meidän pikkuiseen masuasukkiimme on jotain erikoista, suojelua ja huolehtimista.
Parin kuukauden päästä sitten totuus paljastuu, pelkäänkö omaakin tenavaa!?!
...että joku "pelokas" on niellyt pelkonsa ja näkee nyt valoa näkyy tunnelin päässä! :) Eli on se siis mahdollista että se tunne kehittyy vasta raskaanaoloaikana?
Kirjoitit "Harvempi ihminen kai oikeasti katuu lapsentekopäätöstä? Paremminkin jos sitä lykkää, niin voi kaduttaa ettei yrittänyt ajoissa...? "
--> Jep, tähän uskon itsekin ja meilläkin olisi nyt asiat sillä mallilla että vauvalle olisi paikka olemassa.
Kiitos Sinulle!
Minulla oli ennen raskautta jo pitkään vauvakuume, mutta täytyypä kuitenkin pohdiskella tähän asiaa tältäkin kannalta..
Eli vauvakuume minulla oli, halu tulla äidiksi, mutta silti minua suoraan sanottuna ällötti ja ällöttää yhä jotkut lapset, pienetkin. En vaan pidä kaikkia lapsia suloisina! Siis.. toki he periaattessa ovat, kauniita omalla tavallaan ja vanhempiensa mielestä varmasti upeimpia, mutta minua on joskus myös ahdistanut muitten ihmisten lapset ja paljon. Silti tiesin, että haluan oman lapsen.. Koska oma lapsi on vaan "eri asia". Eli tällä ehkä yritin tuoda esiin juuri sitä, että mahdollisesti sinullakin se vauvakuume iskisi sen oman myötä, kun vaikutat siltä että kuitenkin selvästi haluat lapsia, mutta ei ole mitään kuumetta. Eihän sitä missään kuumeen kourissa tarvitse pyöriäkään vaikka vauvaa yrittäisi. Itsellänikin on enemmän ns. lapsikuume kuin vauvakuume, odotan kovasti sitäkin että tenava kasvaa ja olen jo miettinyt paljon hetkiä kun hän kävelee ja kasvaa taas isommaksi, on muutaman vuoden ikäinen, jonain päivänä 15-vuotias.. :D
Mekään emme yrittämällä yrittäneet raskautta vaan ajattelimme että tulee jos on tullakseen, eli ehkäisyä ei juuri käytetty ja sitten kun tärppäsi se tuntui niin upealta kun pohti juuri sitä, että ei ollut pitkää ja suunniteltua yritystä takana ja sitten vaan vauva päätti pistää itsensä alulle - tuli olo että tämä on juuri nyt tarkoitettu näin.
Juuri tuota minäkin olen pohtinut - eli kun antaisin itselleni luvan vauvakuumeiluun (ja varsinkin jos/kun vaavi olisi tuloillaan) niin ehkäpä se vauvakuumekin siitä yltyisi?
Uskon että SE OMA olisi varmasti ihan eri asia kuin nuo tärykalvoja koettelevat riiviöt kauppojen kassajonoissa (anteeksi kärjistys). Kyllä se omakin varmasti tärykalvoja koettelisi, mutta luultavasti siihen suhtautuisi eri tavalla kun olisi ÄITI (hui!).
Tässä vaan katsellessa muiden valtavassa vauvakuumeessa painivien ihmisten touhua tulee sellainen olo että onko minussa jotain vikaa kun en osaa hyppiä tasajalkaa pelkästä ajatuksesta ;-) -ainakaa vielä!
Kiitoksia ajatuksistasi! :)
Itse painin melko samanlaisten ajatusten kanssa..
Olen "kärvistellyt" vauvakuumeen kourissa jo useamman vuoden, parisuhde kun on vakaa ja onnellinen. Kuitenkin puolitoista vuotta sitten pääsin opiskelemaan ja mun oli pakko kieltää vauvakuume itseltäni ja ajatella järkevästi.
Olen "kateellinen" tutuille jotka ovat raskaana ja saavat lapsen, mutta kuitenkin toisaalta olen iloinen etten itse ole äiti, koska luonteeltani olen kovin menevä ja riippumaton..
Tunteet ovat tosi ristiriitaiset. Järjellä ajatellen lapsi olisi rasite mun elämäntilanteessa. Ja koska perheen perustaminen on niin iso juttu ja peruuttamatonta, niin järjellä ajatellen oikeaa hetkeä ei varmasti tule koskaan. Täytän pian 23 vuotta. Opintoja en halua pitkittää, sillä niissä menee muutenkin vielä 4 vuotta. Valmistumisen jälkeen äitiyslomalle jääminen olisi tosi huono ajankohta sillä työelämään on päästävä heti valmistuttua. Kuitenkaan en halua olla yli kolmekymppinen ensisynnyttäjä.
Kun oikein ajattelee niin onko sitä oikeaa hetkeä koskaan? Tuntuu, että ei. Ja miten voi tietää varmasti koska olisi hyvä aika perustaa perhe?
Näihin ongelmallisiin kysymyksiini en varmaan koskaan saa vastausta :/
Totta puhut! Niin se vaan on. Elämä on ehkä jollain lailla ollut ennenvanhaan ennen e-pillereitä yms helpompaa kun vauva on saanut itse päättää koska on hyvä hetki perheen perustamiselle! Nykyään kaikkea täytyy niin paljon kontrolloida, jopa luontoa.
Mulla on sikäli erilainen tilanne kuin sinulla, että opiskelut on päättyneet jo muutama vuosi sitten ja olen ehtinyt jo sen jälkeen hankkia työkokemustakin. Itsellänikin tuo on aina ollut sen mittari, että sen jälkeen voi perheen perustamista alkaa harkita. Sinua ei varmaan yhtään helpota se, ettei asia ole ainakaan minulle siltikään itsestään selvä nyt kun tähän on päästy!
Vielä on paljon asioita mitä olisi kiva nähdä ja kokea - vaikkei se elämä silti ohi ole vaikka vauvan saisikin! Päinvastoin, silloin vasta saisikin kokea jotain mitä nyt ei osaa edes kuvitella. Uskon tavallaan myös että lapsen saamisen myötä turhat hullutukset tipahtaisivat listalta pois ja asiat järjestäisi aika paljon erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Legoland olisikin ehkä ihan kiva vaihtoehtoinen lomakohde Malediivien sijasta? Kuulostaa vaan niin absurdilta tällä hetkellä. ;-)
Onneksi, onneksi meitä on muitakin samassa junassa!
Oikeesti, ei sitä varmasti voi olla koskaan varma eikä koskaan varmasti tule sitä ns. oikeaa hetkeä. Joten sitä on kai turha odotella :)
Oon kuitenkin aina ajatellut että haluaisin olla suhteellisen nuori äiti, se vaan on just niin ristiriidassa kaiken muun kanssa, ja varsinkin vielä kun on yliopistossa. Plääh.
Oon yrittäny järkeillä, että kai sitä opiskelun sekaan sen esikoisen voisi antaa tulla..
Tämä on vaan niin iso asia, vähän niinkuin hyppäis tuntemattomaan. Mutta toisaalta, eihän sitä muutenkaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan.
Yritetäänhän nauttia, ja varmasti ollaan ainaki yhtä onnellisia äiteinäkin kuin nyt. Jokainenhan elää lapsen kanssa eri tavoin. Ei musta ainakaan ns. kotiäitiä tule, vaan kyllä sitä voi lapsenkin kanssa mennä ja elää. Sitä vaan on tullut jotenkin niin kyyniseksi jo, kun oon yrittäny kieltää vauvakuumetta itseltäni.
Lähetän sulle rohkeutta ja onnea! :)
...sitten joskus! =)
Niin, siis pointtini on että kaikelle on aikansa. Lasten ollessa ihan pieniä ei ehkä houkuttele lähteä kovin eksoottiselle lomalle, mutta hyvin pian he kasvavat ja voivat pitää vaikka reppumatkailusta. Ja äkkiä he ovat sen ikäisiä että mielummin jäävät kotiin kun vanhukset lähtevät etelään... ;)
Kaupan riiviöistä sen verran että ne ärsyttävät minua (9 kk:n ikäisen vauvan äiti) vieläkin jossain määrin, mutta tunnen enemmän ymmärrystä vanhempia kohtaan kuin ennen äitiyttä. Tiedän ettei lasten itkulle välillä VOI mitään! Toisaalta en syytä lapsia huonosta käytöksestä, sillä se on vanhempien tehtävä ohjata lapsia siinä mikä on oikein ja mikä väärin.
...eivät aina kestä vieraita lapsia? Se on kyllä helpottavaa kuulla. Itse asiassa TOSI IHANA kuulla että vaikka en kavereiden lapsista olisi sydän sykkyrällä onnesta niin silti oma lapsi voi olla IHAN TOINEN JUTTU. Oon jotenkin ajatellut että ensin mun täytyy ruveta universaalisti rakastamaan ja ymmärtämään maailman kaikkia lapsia ennen kuin olen kypsä äidiksi. Ehkei niin olekaan? Ja jos niin taas on, niin silloin olen varmasti vähintään viiskymppinen ensisynnyttäjä...
Ja tuo on kyllä tosiaan totta että siinä ei kauan mene, kun mukulat haluavat jäädä lomien ajaksi yksin kotiin ilman vanhempia. Jolloin taas; "Malediivit, here we come!" ;-)
Kiitoksia teille ajatuksistanne :)
Voi, ihan kuin omia ajatuksiaan olisi lukenut!
Olen vain -84 :)
Minulla sama tilanne, kihlatun kanssa yhteiseloa pidempään, kohta 4 vuotta ja minullakin opiskeluja (yliopistossa) jäljellä, puolitoista vuotta olen ollut, eli n 3,5 vuotta vielä menee.
Syksyllä oikein kärvistelin kuumeessani, mutta
tosiasia on että niin ihana kuin lapsi olisikin,
meidän on parempi odottaa. Kunhan naimisiin menemme 2007, niin sen jälkeen ei olisi katastrofi jos vauva ilmottaisi tulostaan (ja olisi yllätysvauva toki nytkin jo tervetullut).
Olen myös kovasti laskeskellut, jos valmistun siinä 2009, niin sitten voisi alkaa yrittämään lasta, mutta toisaalta, silloin pitäisi parhaansa mukaan päästä töihin ja saada jalkaa oven väliin.
Opiskelen opettajaksi ja alallani on juuri tämä kiva homma että kunnat pätkittää opettajien työt niin että kesän alkaessa on taas työtön, ja sitte syksyllä saa jännitää, jatkuuko työt. Tätä tehdään ihan sen takia, että "ei ole järkeä" palkata vastavalmistunutta nuorta vaimoa, joka kuitenkin hetken päässä tulee maha pystyssa pyytämään äitiyslomaa ja hoitovapaata.. :/
Toki tämä ei toivottavasti päde joka paikassa.
Se palkka on vain jaettu niiin että kesäloman ajan palkka on ansaittu jo lukuvuoden aikana.. Siinä menettää n reilut 6500e kun pätkitetään JA KUNNAT SÄÄSTÄÄ TYYTYVÄISINÄ.
Meni vähän OT, mutta siis empatisoin täysin tuntemuksiasi, sitä että järki tukahduttaa vauvakuumetta ja sopivaa ajankohtaa miettiessä mikään ei kuitenkaan tunnu täydelliseltä.
Me päätimme että sekään ei olisi paha että graduvaiheessa olisi raskaana, kunhan saisi valmistuttua ennen lapsen syntymää. Ja jos ei ehtisikään, sekään ei kaataisi maailmaa.
Olisi ihana alkaa odottamaan vauvaa niin että ei tarvitsisi stressata enää opiskeluja,
tekisi vain sijaisuuttta ja nauttisi raskaudesta ja jättäisi uran raivaamisen muutaman vuoden eteenpäin.
P.S. Me ollaan kyllä molemmat päästy keskimääräistä nuorempina sisäänkin, että vaikka valmistuminen pitkittyisi, oltaisiin joka tapauksessa nuorempia verrattuna muihin. Näin meillä ainakin.
Minulla on opinnot vielä reilusti kesken ja vauva on tulossa! Tämän hetkistä koulua jää vuosi jäljelle, ja jatko-opintoja pari vuotta. Itse keskustelin erään tutun kanssa siitä, että vauvan voisi tehdä sitten kun on valmistunut.. hän on jo valmistunut ja töissä ollut pitempään ja totesi, että jos sitä alkaa odottaa niin oikeaa hetkeää ei tunnu lopulta tulevan missään vaiheessa. Se oli aika osuvasti sanottu. Itse en stressaa yhtään kesken jäävästä koulusta. Tiedän vallan hyvin, että lähden koulun penkille takaisin kun lapsi on vähintään 1,5v vanha. Itse koen, että mieluummin saan lapsen nyt kuin sitten vasta kolmekymppisenä.. olen nyt 22v. Opiskella ehdin kyllä myöhemminkin.
Jos alkaa miettiä, mitä kauheaa siinä lopulta on vaikka perustaisikin perhettä opintojen lomassa? Toki sitä rahaa olisi enemmän jos olisi ennen mammalomaa töissä, mutta meillä on jo nyt kaikki tarvittava ja vähän enemmänkin kun ollaan opiskelujen kanssa molemmat rehkitty töissä ja mieskin on töissä jo sitten kun lapsi syntyy. Puutetta ei siis ole mistään.
Ei sinun tarvitse kaikkia maailman lapsia rakastaa! :D
Täytyy tunnustaa, että minua on jotkut joskus jopa pitäneet melkein lapsivihaajana, ja eräskin kaveri jolle joskus viime vuonna totesin vauvakuumeesta kommentoi sitä ihmetellen; SINÄKÖ haluat vauvan!?!?
Jotkut ihmiset taas eivät ymmärrä että olen lapsirakas, vaikka en kaikkia lapsia pidäkään ihanina..
Olen pian 30. Valmistunut yliopistosta ja ollut jo useamman vuoden töissäkin. Kaiken tämän lisäksi pidän lapsista ja olen vielä lasten parissa töissäkin. Silti ei oikein ole vauvakuumetta ja suuri muutos, joka ehkä olisi tulossa mietityttää ja toisaalta mietityttää biologisen kellonkin tikitys. Että kaipa me normaaleja ollaan:)
Tekstisi kuulostaa tutulta. Vauvakuume? tulee aina välillä, kestää tunnin ja menee pois. Kummilapsia minulla on neljä. Juuri esimerkiksi ne marketeissa huutavat lapset saa vauvakuumeen häipymään yhtä nopeasti kuin tulikin. Mieheni on minua viisi vuotta vanhempi ja on halunnut vauvaa jo monta vuotta. Yhdessä olemme olleet yli kymmenen vuotta. Olisi mukava tietää mitä se vauvakuume oikeasti on ja tuleeko sitä koskaan. Paras kaverini sai juuri vauvan ja yrittää nyt kovasti tartuttaa vauvakuumetta minullekkin.
Kiitos siis siitä että te samoin ajattelevat olette ilmoitelleet olemassaolostanne! Tulipa paljon parempi mieli kun tiedän nyt etten ole ehkä ihan hirveän epänormaali :D Mutta silti olisi ihanaa kun se vauvakuume tulisi - saisi ikäänkuin vahvistuksen sille, että niin sen täytyy olla.
Mullakin tosiaan on 3 kummilasta, mutta se kahden tunnin visiitti aina riittää tyydyttämään alkavan vauvakuumeen ainakin kuukaudeksi.
Meillä on häät ensi heinäkuussa, joten täytyypi rohkaista mieli ja jättää pillerit pois heti niiden jälkeen. Jos hyvin käy niin ensi vuonna tähän aikaan ollaan tukevasti raskaana..? Huih! Noh, luotan edelleen siihen, että "se oma" on sitten ihan eri asia :)
Vielä olisin kiinnostunut kuulemaan miten teille, jotka ehkä olette ajatelleet samoin kuin minä aikaisemmin, kävi sitten kun saitte oman vauvan...!
eipä tännekään ole iskenyt mitään mystistä vauvakuumetta, koska elämä on vielä sen verran boheemia ja matkakuume voittaa vauvakuumeen. ja toisaalta 24-vuotta ei ole ikä eikä mikään!
olen kyllä potenut siitä huonoa omaatuntoa kun monet ystävät ovat jo toista lasta saamassa ja tuntuu että kaikilla ikäisillä on jo vauvahaaveita.
itse olen sitä mieltä että vauvat eivät ole vaatimus vaan oikeus, joten ei pidä ottaa stressiä siitä jos haluaa lykätä akateemisen koulutuksen tms. takia perheen perustamista. sehän kertoo vaan vastuuntunnosta että haluaa kaiken olevan "kunnossa ja valmiina" kun vauva tulee. itse en ainakaan vielä haluaisi tähän epävarmuuteen ja kesken yo-opintojen lisää "huolia".
Toisaalta vähän aikaa sitten luulin olevani raskaana ja kauhistuneena ajattelin että tämä se tästä vielä puuttuu, parin päivän päästä tein negatiivisen raskaustestin ja jännittyneenä seurasin kun kaikki ikkunat menivät punaisiksi. sitten luin että se olikin vaan merkki että testi toimii ja olin jostain kumman syystä pettynyt ja jäin tuijottamaan ruutua, että josko tulos muuttuisi.
ei ollut vielä siis aika, mutta ehkä sekin tulee vieläpä vauvakuumeen saattelemana:)