Minua on vaivannut pitkään tämä asia. Tulin raskaaksi vaikka avomieheni kanssa olimme erittäin huolellisia ehkäisyn kanssa. Ensijärkytys oli suuri, emme me lasta halunneet. Abortti tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta ja olin päättänyt tehdä sen. Pitkään asiaa mietittyämme päätimme kuitenkin antaa lapsen syntyä tähän maailmaan. Ja vähitellen minulle alkoi kehittyä tunteita syntymätöntä lasta kohtaan. Nyt olen kuudennella kuulla, ja rakastan tulevaa lastani. Kaduttaa valtavasti että ajattelimme vakavissamme aborttia. Kun lapsi syntyy ja saan sen syliini, miten voin koskaan antaa itselleni sitä anteeksi että suunnittelin joskus sen "murhaamista" :( ?
Voin henkisesti pahoin ja olen menettänyt yöuneni asian takia. Onko muita jotka miettivät aborttia, tulivat toisiin ajatuksiin ja nyt katuvat äärettömästi että edes miettivät aborttia? Miten saan tämän pahan olon loppumaan vai kadunko ikuisesti?
Voin henkisesti pahoin ja olen menettänyt yöuneni asian takia. Onko muita jotka miettivät aborttia, tulivat toisiin ajatuksiin ja nyt katuvat äärettömästi että edes miettivät aborttia? Miten saan tämän pahan olon loppumaan vai kadunko ikuisesti?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Aika harvoin lopuksi lapset ovat "tekemällä tehtyjä".
Jokaikinen äiti saa uutisen kuullessaan käydä läpi ristiriitaisia tunteita,ja jokaisella käy varmasti abortti mielessä.
Jos sinulla oli se harkinnassa pidempäänkin, sekään ei varmasti ole mitenkään tavatonta!
Pääasia on että nyt häntä odotat ja olet onnellinen.
Monille äideille ei rakkauden tunne kehity vasta kuin synnytyksessä, joskus vasta kuukausia sen jälkeenkin.
Älä menetä yöuniasi, sinusta tulee hyvä äiti ja kaikki on hyvin!
"ja jokaisella käy varmasti abortti mielessä."
Huh huh, millainen tapa ajatella!
kyllä mekin aluksi oltiin abortin kannalla ja paperitkin sitä varten olin saanut mutta en sitten aborttia tehnytkään ja olen onnellinen että päätettiin sittenkin pitää lapsi.kesäkuussa olis laskettu aika :)
tulin raskaaksi kun eka oli 1kk. En edes uskaltanut ajatella uuden tulemista (koliikki, oma masennus ym) tein a.b. tulin uudestaan (sattumalta) raskaaksi 5v päästä ja nyt rakastan tätä niin paljon että sieluun sattuu. Mieheni sanoi aikanaan että tämä ei olisi tullut jos se 2. olis pidetty. Eli uskon siihen etttä jokainen syntyy jos niin on tarkoitus. Älä huolta kanna, vaan lastasi ja nauti siitä.
Olimme mieheni kanssa mielestämme lapset (3 lasta)jo tehneet ja nautimme toisistamme, yhtisestä ajasta sekä jo isoista lapsistamme. Järkytys oli aikamoinen kun tajusin, että olen raskaana. En uskaltanut ensimmäiseen kolmeen viikkoon menkojen myöhästymisestä edes tehdä testiä, saati puhua asiasta miehelleni. Odotin vaan kuukautistn alkamista. Ajattelin työstressin aiheuttaneen menkojen myöhästymisen ja hormoonien tekevän tepposiaan. Kun testin sitten tein, olin aivan järkyttynyt ja ajattelin, ettei muuta mahdollisuutta ole kuin abortti. Vauva tuntui sekottavan elämämme täysin.. En meinannut uskoa edes testiä vaan menin päivystävälle gynekologille mieheni kanssa ja minulle tehtiin ultra ja siellä todettiin pieni, elävä vauvan alku, jonka sydänkin jo sykki. Vieläkin tunnen ja muistan voimakkaasti sen pelon ja kauhun ja toiaalta pikkuisen vauvan alun aiheuttaman ihmetyksen. Jotenkin se ihme aiheutti minussa kuitenkin varovaista iloa, tuntui uskomattomalta ajatella, että osa rakastamastani miehstä kasvaa sisälläni. Jokatoinen päivä olin tekemässä aborttia ja jokatoinen päivä halusin antaa vauvan kasvaa sisälläni. Olo oli kuin vuoristoradassa! Ja lopulta yhteinen päätös kypsyi ja päätimme antaa vauvan alun kasvaa, jos se kerran oli kasvaakseen. Viikkoja taisi tuolloin olla 8 tai 9 emmekä vielä tietenkään tienneet pääsisimmekö tuolloin yli 12 viikon maagisen rajan. Nyt raskausviikkoja on 20 1. Olemme monesti puhuneet siitä, miten oikea päätöksemme meille oli. Rakastan ja odotan valtavasti tätä yllätysvauvaa. Viimeksi eilen ihmettelin ihan ääneen miehelleni tuntemuksiani. Ja on ihana huomata, miten mieskin suhtautuu rakastavasti vatsassani kasvavaan lapseemme.
Koskaan me emme olisi enää neljättä lasta tehneet, mutta tämä vauva päätti muuttaa meille. En kadu tai syyllistä itseäni sillä, että harkitsin aborttia. Olen iloinen etten sitä tehnyt ja mielestäni tämä vauva on nyt toivottu vauva. Sinäkin päätit pitää vauvan! Iloitse siitä täysin riemuin. Ja jos abortti tulee mieleesi, ajattele, ettet sinä silti tehnyt sitä.
Et varmasti ole ainoa, jolla tieto yllätysvauvasta tuottaa myllerrystä, ja mielen muuttamista, moneenkin kertaan. Itse olen (toivotun ja pitkään odotetun) raskaudenkin aikana välillä tuntenut huolta ja epävarmuutta tulevasta vastuusta, vaikka järki sanoo, että kaikki on niin hyvin kunnossa, kun ikinä voi olla: työt, parisuhde, asuminen, tukiverkostot jne. Ja epävarmuuden hetkinä olen puoli sekuntia miettinyt, että pitäisikö perua sittenkin koko juttu, ja potenut sitten jälkikäteen ihan kamalaa syyllisyyttä, koska mieheni kanssa olemme molemmat aivan innoissaan tulevasta vauvasta. Kaikkea ne hormonit teettää :-).
Ajattele asiaa näin: olet vastuullinen, ehkäisystä huolehtinut nainen, joka ajattelee tekojensa seurauksia ja kantaa vastuuta niistä. Ei ole mitään syytä potea huonoa omaatuntoa siitä, että on halunnut välttää - kaikin keinoin - lapsen synnyttämistä tilanteeseen, jossa ei ole huolehdittu etukäteen, että lapsella on hyvä olla. Kun yllätysvaavi sitten päätti teille tulla, ja tilanteenne sen sallikin, on ihan inhimillistä, että mieli muuttui. Lapsellesi olet maailman paras äiti, tsemppiä!
Vanhemmuuteen kasvetaan pikkuhiljaa raskauden aikana. On aivan luonnollista, että odottamattomassa raskaudessa tulee mieleen seuraavia asioita. Tämä maailmakin on niin urapainotteinen. Itse halusin lasta eikä se ollut vahinko, mutta vasta nyt rv. 20 minulle on puhjennut vauvakuume. Olen ollut vähän hämilläni.
Älä syytä itseäsi, olisitko silloin aikaisemmin kyennyt toisenlaisiin ajatuksiin kun et ollut osannut odottaa raskautta? Nyt kykenet, kun olet kasvanut siihen. Tsemppiä! Sinusta tulee hyvä äiti! Teet vielä liudan mukuloita!
käy abortti mielessä mut ethän kuitenkaa tehny sitä joten ei kannata murehtia..!:)